Liikennevaloissa tyhjä katse hakee ympäriltään jotakin johon tarrautua, maailman lempeyttä johon turvautua. Sen hetken valossa näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jota katsoessa ajatus miksiköhän se on niin onneton. Ei nyt niin ettäkö ajattelisin jokaisen miettivän mitä nyt yhden ventovieraan tytön elämä pitää sisällään, mutta jos joku sattuisi katsomaan, niin sellaista varmaan näkisi. Ehkä joku kertoo tarinaa puolestani,  ehkä joku pysähtyy hetkeksi keksimään elämälleni tarkoitusta, punoo yhteen sen mitä en itse vielä näe, kokonaiskuvan. Leikittelen ajatuksella, että ventovieraatkin voivat tovin verran pysähtyä toistensa äärelle, kuin välittäen. Ajatusleikkiä, kaunis ajatus joka luo merkityksen jokaiselle niistä tuntemattomistakin. Kerrotaan yhdessä tarinoita, toistemme pienistäsuurista elämistä silloin kun oma alkaa tuntua liian kulahtaneelta, palasia toinen toisillemme siitä mitä nähdään, luoda yhdessä.

Sekoitun tunteisiini, tiedän, välillä ihan järjettömyyksiin asti maximoin olemassaoloni (hyvässä ja pahassa) niiden voimin, tiedostan jokaisen liikahduksen mitä sisälläni saa aikaan yksi katse, pienet eleet joihin ei tarraudu niinkuin voisi ja yksi ohitettu tuttu eletystä elämästä, kummia kohtaamisia, joissa iso merkitys jokaisessa omalla tavallaan. Vaikka kaikki on pientä, niin samalla kuitenkin jotenkin niin tärkeää, ei uuden alkuja mutta ehkä askel eteenpäin itsessäni, hiljainen hyväksyminen, joka ei ole helppoa mutta tuntuu oikealta asialta tehdä.

Pientä melankoniaa vain, näin yön tunteina maailmani muodostuu helpommin kaihon kuin onnen ympärille. Ei suuria, ja kuitenkin voi kyllä, hämmentävä elo pistää pääni pyörälle... (Oikeasti, kamalaa miten draamaattiselta osaankaan kuulostaa, vaikka kaikki on ihan tavallista. Ei mitään elämän äärihyppyjä suuntaan eikä toiseen)

Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.

Elämää vain, kipeistäkin eteenpäin pötkitään

Pitkin töölönlahtea kävelen, vailla määränpäätä haahuilen, ei väliä minne, tahdon vain mennä eteenpäin. Tuntuu hyvältä vain mennä kohti jotakin. Reppu selässä oloni on kotoisa ja hetken tuntuu siltä että kaikki on siinä kohdallaan. Oivallus sisälläni. Että mun paikkani on siellä missä ikinä olenkin. Mä kuulun tänne sittenkin ja olen osa kaikkea sillä pienellä olemassaolon hipauksellani.

Syksyn pehmeä aurinko silmilläni, puistosta kuulen lasten naurua, pieniä suloisia elämän alkuja, ajattelen ja heitän ilmaan toiveen että niistä kasvaisia onnellisia, että tulisi hyvä elämä. Ja yhtäkkiä mieleni täyttää mieletön lempeys ja rakkaus niitä katsellessani. Niistä pienistä elämistä, niistä voi tulla vielä mitä tahansa. Niin moneen suuntaan voivat kasvaa, löytää niin monta merkittävää askelta matkan varrelta, muuttua vapaasti elämän mukana ja löytää itseään sen kaiken kautta aina uusin tavoin.

Ja hetkessä kuvat hukkuvat,- yhtäkkiä löydän ajatukseni siitä yhdestä ränsistyneen näköisestä miehestä joka kusee hymyillen turhia kainostelematta keskellä nurmea, hymyilyttää. Vaikka toisaalta, näky on enemmän suruisa, tai ei, ei ehkä se mitä näen siinä vaan se mitä sen kaiken takana on - humaltuneen maailman joka on ehkä vähän sumentanut sitä elämää kipupisteineen jonka joskus taakse jätti. Monta haurasta kohtaa varmasti jossakin syvällä. Mutta tänään en jaksa olla surullinen. Pyyhin ne kuvat mielestäni ja painan vain sen hymyn mieleeni. Silläkin on toivo vielä jossakin, aivan varmasti.

Matkan varrelta bongaan sen yhden sulokahvilan jonne mä olen aina ajatellut joskus meneväni, ja kun olen jo kävellyt ohitse, tajuan, että nythän voisi olla juuri se hetki. Ostan pallon jäätelöä ja palelen hiukan, mutta sisältä mun on lämmin olo.

Tuntuu hyvältä istua siinä, kuunnella vain maailman virettä, kuinka jossain laulavat vielä linnut kesästä, kohta jo eletystä kesästä, syksyn tulosta. Välillä hiljaisuus ilman virtaavaa musiikkia korvissaan, on paljaudessaan pelottavaa, niinkuin siinä kohtaisi kaiken jotenkin todemmin. Mutta pikkuhiljaa se oleminen alkaa tuntua hyvältä, en tarvitse niitä säveliä mieleni maailmoja täyttämään, paetakseni jotakin sisäistä paljauttani tai tuntemaan elämän hohtoa. En tarvitse siihen mitään mikä olisi itseni ulottumattomissa.

Rauttiksella soittaa joukko iloisia ihmisiä, yhdellä on harmonikka ja se nauraa, ihan oikeasti vain röhöttää siinä soittaessaan. Kaivan laukun pohjalta lantteja ja heitän niille. Ne ansaitsee siitä ilostaan sen ja paljon enemmänkin.Se yksi lempeästi hymyilee, hetken pysähdys siinä lämmössä, näyttää peukkua ja hymyilee vähän lisää, näytän peukkua takaisin ja sydämeni täyttyy onnesta.  

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.

Äärettömyyksiin asti sitä ei riitä voimat hallitsemaan kaikkea sisällään

Ja kun käännän selkäni lähteäkseni (taas paetakseni sitä eksynyttä olemustani ihmisten puheensorinoiden sekaan hukkuen), tunnen kuinka joku tarrautuu kiinni olkapäästäni ja kyynelien tulvahtaessa silmistäni ennen kuin muurini ehtivät väliin, toinen rutistaa hellästi kainaalonsa ja kaikki tulee kuin ryminällä ulos. Ja yhtäkkiä tajuan,

siinä hajanaisimmillanikin, hauraana ja kyynelieni seasta sanoja hapuillen, keskeneräisiä ajatuksiani kokonaisiksi muotoillen tai muotoilematta, selittämään jotenkin sitä kaikkea pakahdusta sisälläni, olen rakastettu. Koko inhmillisyyteni verran. Eikä mun tarvitse selittää itseäni kokoajan ja todistella jotakin, ollakseni kuitenkin jotakin.

Ja miten kaikki paino mieleni päältä haihtuu hetkeksi ilmaan siinä hiljaisessa nyyhkytyksessä. Sitten koko se kuin kasaan painunut pieni mieleni ryhdistäytyy, päätän siirtää kaiken sen hetkeksi syrjään, antaa kaiken sen olla vielä hetken etäällä,sillä mä en tahdo hukata tätä vapauden ja kesän huumaa, näitä kevyitä kesähohtoja märehtien kaikessa siinä mihin voimani eivät ylety vaikuttamaan.

Tahdon olla hetkessä läsnä, kaipaamatta kokoajan jonnekkin, pelkäämättä kokoajan että tulenko hajoamaan näiden tunteideni kanssa. Sillä loppuenlopuksi uskon että kaikki tämä mikä on edes tämän pienen hetken elämästäni saanut mut leijailemaan kevyesti, tuonut hetken onnen mukanaan, on vaikka sitten sen kolhun arvoista ja jos seinä on nyt vastaan tullakseen, niin en tahdo jäädä siihen roikkumaan. Kenties helppommin sanottu kuin tehty, mutta...hee

Huomenna Ruissiin, ilolla ja kepeydellä, ah miten tahdonkaan päästä heittäytymään musiikin vietäväksi, tanssia sydämeni pohjasta, unohtaa rajani ja estoni ja antaa sen elämänhuuman kieputtaa mukanaan.

"Kato äiti mä en pidä kii. Varovasti nyt tää hetki on hauras, yksikin tuulen puska ja menetät sen." 

Varovasti ettei haihdu ilmaan

Hajanaisia ajatuksen pätkiä, välähdyksiä sisälläni, unelmiini kevyesti hukkuen 

kun suljen silmäni, vatsanpohjassani hykertelee ihanasti

kaikki on juuri nyt niin kauniisti sekavaa

etten jaksa edes yrittää etsiä sanoja sisältäni

liian hauraita tunteita, osatakseni sanoittaa

mutta elämän-huuma, taidan tietää mitä se on,

siinä yön hiljaisuudessa, yksinäisyydessäni käpertyneenä laiturin päähän 

ilmassa sateen tuoksu joka saa luonnon hehkumaan ja ainoa mikä täytttää hiljaisuuden ovat linnut jossain kaukana laulaen, ja mielessäni vain kepeän suloiset ajatukset

kun kaikki on hetkessä kiinni, läsnäolon kietoutuessa ympärilleni ja vangitsee elämän kauneuden sisälleen. Kaikki on pysähtynyt paikoilleen 

ja siinä auringon noustessa hiljalleen, hetken sisälläni pauhuaa ja raivoaa kaikki se mikä on niin pitkään pakahduttanut,
heittelen turhia painoja kyynelien mukana,
tuntuu että jätän jotakin taakseni ja raivaan tilaa uudelle vahvuudelle,

sillä eihän tässä ole enää se heikko ihminen jota joskus satutettiin

aika on muuttanut ja unohtanut

leikitään niin ainakin

(sillä eikö se niin ole että kun oikein uskoo hyvään alkaa kaikki muodostua oikeinpäin?)

tässä on jotakin mistä ainakin lähteä rakentamaan

ja yhtäkkiä mieleni on hetkessä levollisempi kuin aikoihin

toiveikkaampi kuin moniin toviin

ehkäpä ehkäpä, unelmailla on ainakin kiva sisustaa mielensä maisemia.

Viikko etäällä omasta elämästä, eristyksissä uusien outojen ihmisten kanssa keskellä metsää, muodostaen oman pikku-maailmamme, teki loppuenlopuksi tosi hyvää.

Elää vain

Miten koko olemukseni täyttyy sydämeni sykkeestä ja siitä tietoisuudesta kun kädet löytävät toisensa piilossa muiden maailmalta, vaivihkaa, kuin kuplan sisällä ja kaikki tuntuu kauneudessaan niin hauraalta että pelkään sanojen särkevän jotakin. Hetkeen huumaan tuntuu hyvältä heittäytyä ja sydämessäni versoo taas toivo askeleesta eteenpäin
ja vaikka yksi kolhu jättää jälkensä, voi muutama hellä katse korjata paljon.

Ja mitäs tähän päivään....mieli iloa pullollaan, vesisotaa, naurua ja letkeät juttutuokiot Espalla yhden kaverin kanssa auringon leikkiessä kuuropiilosta pilvien kanssa. Elämä tuntuu hymyilevän enkä mä pelkää niin paljon kuin hetki sitten. Kaikki tuntuu selkeämmältä ja vaikka ilmassa väreilee taas epätietoisuus seuraavasta, juuri nyt on hyvä olla, kellua siinä kutkuttavassa odotuksen tunteessa ja elää vain.

Rakkauspakkaus

Pienet kadut ja kiveyksillä kyyti on pomppuista, Kallion boheemissa maailmassa pyöräilen hallitsemattomasti tien laidasta laitaan ja mietin tulevaa kesää, sulokasvoja, häilyvät hetket illan hämärässä, tanssin pyörteissä Alppipuiston täyttyessä teknon jumputuksesta ja hymyilevät kasvoni, pisamat nenälläni, hersyvät naurun pyrskähdykset ympärilläni, skumppapullo toisessa kädessäni heiluen musiikin tahtiin ja sävelet virtaavat sisälläni. Hetkiä kesiltä, sadepisaroiden muodostaessa virtauksia pitkin teltan seiniä, liikkuvat muuttaen muotoaan tuulen mukana, hymyilen kyynelien seasta, ulkona taitaa salamoida ja jossain kaukana soi bongot ja afrikan musiikin värit, tuttujen ja tuntemattomien äänten seassa.

Aurinko ei ole tänään lämmin, mutta sisäisesti mun on kyllä lämmin lämmin olo, mielessä kasa kauniita hassuja suloisia kepeitä muistoja.

Tänään on velmuillut, roikkunut iltaan asti koulun käytävillä joristen ja naurumme kaikuen pitkin hiljaisia käytäviä, suunitellaan yhteistä Amsterdamin reissuamme ja puhutaan vähän rakkaudesta, josta me jaksettaisiin jauhaa varmaan maapallon ympäri ja yli, ties kuinka äärettömyyksiin asti. 

sanoja vailla

Juostaan nauraen sateelta piiloon ja keinutaan katsellaan kuinka räntää putoaa taivaalta, takatalvi täällä juhuu. Enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Noei onneksi ei. Tupakan savua siellä oudoilla kulmilla, toisen katse eksyen kaukaisuuteen ja mä kysyn mitä mielessä. Noita pisaroita vaan mietin, se vastaa poissaolevasti. Skootterin tuulessa tunnen vapauden ja tuntuu kuin voisin vauhdin mukana vain heittää kaikki ne elämän monimutkaiset kuviot tuulen vietäviksi.

Kadun kulmalla bongaan tutut kasvot jostakin, mutta ennen kuin ehdin saada muistosta kiinni ehdin jo unohtaa, taakse jäi sekin.

Illalla laahustan kotiin viitisen kilometrin verran outo paino sisälläni. Miten sinisilmäinen taas olinkaan, antaessani taas itseni kuvitella sen yhden hetken verran jotakin täysin todellisuuden ulkopuolelta. Sinne jäivät kasvot, menneisyyden pettymyksien sekaan ja mielessäni vihlaisee, sanat kaukaa särähtävät vieläkin. Monet kasvot joista jokaiset muistuttavat itseäni ihan vääristä asioista. Pieni hölmöläinen.

ps. vappu oli muuten ihan miellettömän ihana. hilpeyttä ja onnea tulvillaan. 

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa on, aika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.

Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.

Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.

Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.

Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,

Tanssin pyörteissä ja elämän viedessä

Hassuja hattuja ja seikkailuja Korson yöelämässä.

Eilen naurettiin ja tanssittiin paljon, tänään herättiin kovalta lattialta aivan liian aikaisin. Kello seittemältä ihmiset vyöryy keittiöön kolistelemaan kun me neljä tuhistaan vielä unten mailla. Yritän sulkea äänet mielestäni ja esitän vielä hetken nukkuvaa. Ympärillä on enimmäkseen vain vieraita kasvoja, outoja ääniä ja hetken tunnen pienen ahdistuksen sisälläni ja mietin että miksi ihmeessä ei lähdetty sillä viimeisellä bussilla - mutta sitten muistan aamutunnit kun me neljä istutaan toista tuntia kuudelta aamulla keittiön lattialla, nauraa höhöteään elämän hassuille unen ja valveen rajamailla. Siinä mun oli turvaisa olla ja mieleni oli kepeä, kahleet olivat poissa ja tunsin olevani läsnä, muistamatta tiedostaa itseäni ulkopuolisin silmin tai ylipäätänsä kelata mitään liikaa. (Välillä minuuteni tuntuu selkeältä ja yksinkertaiselta, kokonaiselta, oikeiden hetkien kautta ja juuri siltä musta suurimman osan ajasta eilen tuntui. Parasta on kun peileinä ovat vain ihmiset, jotka osaavat katsoa oikealla tavalla, saada näkemään oikealla tavalla. Oikeita peilejä en tarvitse mihinkään, ne vain murentaa tunteen siitä eheydestä)

Elämän huuma sydämmessäni, kun musiikin pyörteissä heilutaan tunti toisensa perään, vähän väliä havahdun siihen miten hyvä mun on olla. Jokapuolella tunnen sulautuvan ihmisten sekaan vähän enemmän kuin yleensä.

Aamulla kävellessäni Aleksanterinkatua kotiin, hiljaisuus tuntuu hyvältä ja askeleet on keveitä (,vaikka pohkeet on ihan kuolleita eilisen villeistä tanssimuuveista.) Mieli on levossa ja aurinko saa hymyilemään. Välillä pysähdyn aistimaan kaikkea ympärilläni ja tuntemaan sen tulevan kevään. Se on todellakin täällä kohta ja se saa mussa kuplivan olon ja odotuksen aikaan.

Elämä on laiffii, Mattia lainaten.

Elämän euforiaa ja säröjä syvällä

Ei se mitään vaikka sitä välillä jää paikoilleen jummaamaan, seisomaan avuttomana ja pienenä keskelle risteystä, osaamatta ottaa askeltakaan, jääden siihen vaan möllöttämään kuin mikäkin, tarkkailemaan liikkuvaa maailmaa ja tuntemaan miten aika liikkuu niissä pysähtyneissäkin hetkissä.

Ei se mitään vaikka mä istun puolet illasta hiljaa sohvan nurkkassa, piiloutuen kuoreeni ja tarrautuneena turvallisen käteen. Ei se mitään vaikka mä en uskalla kohdata sen toisen katsetta niinkuin ennen ja muistelen jollain tavalla kaihoisana jotakin sellaista minkä ei olisi kai koskaan kuulunutkaan tapahtua. Muistan enemmän kuin pitäisi ja kaipaan vääriä asioita - tunnen vääriä asioita.

Ja vaikka mä olen kenties paennut sitä tosiasiaa pitkään, pelännyt katsoa sisimpääni, kohdaten kaiken hauraana ja paljaana - on hetkiä kun mä saatan yhtäkkiä ihmisten keskellä sulkea silmäni ja nähdä ne asiat, niin selkeinä. Jälkiä ja kummia tunteita joiden olemassaoloa on alitajuisesti paennut. Vasta kun on tarpeeksi kulunut aikaa eteenpäin, osaa nähdä minkälaisia jälkiä ja miten kokemukset on ajassa muuttaneet muotoaan ja merkitystään.

Kaunista ja rumaa. Paljon kumpaakin. Jokin siinä sattuu, jokin tuntuu mussa kovin rikkinäiseltä kun mä katson sitä toista(, vaikka sillä on lempeä ja lämmin katse.)

Hapuilen ja hajoan. Mutta sellaista on elämä.

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Elämä vie mua villisti