än-yy-tee-nyt, elämä voi seisahtaa paikoilleen

Viimeiset päivät olen tuntenut olevani hukuksissa, ihmisten sessa kuin eksynyt pieni mustalammas. Elämästäni on kadonnut hetkeksi kaikki energiat johonkin ja yhtäkkiä oloni on vain aika välinpitämätön kaiken suhteen. Olen turtunut tunteiden kaaokseen, viimeiset puoli vuotta on ollut sitä kaaosta kokoajan, kauneimmillaan ja raastavimmillaan, repinyt itseäni kappaleiksi ja hetkiä kun ei ole voinut antaa itsensä uskoa mihinkään, seissyt pakahtuneena tyhjyydessä kaikessa siinä epätietoisuudessaan ja kaikki se muu. On kai ihan hyvä että välillä on tasapaksuja kausia, sillä pidemmän päälle tunteminen vie kaikki voimat mennessään.

Kokoajan tekisi mieli olla vain käpertymässä itseensä, omiin tuttuihin maailmoihinsa, sulkea koko se ympäröivä maailma ulkopuolelleen ja käpertyä omaan pieneen lämpöiseen koloonsa peittojen syövereihin ja sulkea silmänsä, leikisti unohtaa kaikki se mitä ei tahdo olevaksi tai olemattomaksi muistaa, tukahduttaa todellisuus jossa kaikki on taas vähän liian sekavaa. Olen lukenut myös paljon, elämän hallinnasta, hyväksymisestä, meditaatiosta ja monta tovia hiljaa hengitän sisään ja ulos, ja ainoa mille annan tilaa niissä hetkissä on se mitä on vain juuri siinä käsillä. Ja aina kun vain satunkin eskymään muistoihini, tarrautumaan kipukohtiini ja hukkumaan niihin syviin koloihin, ravistelen itseni irti kiireesti ja tarraan johonkin mikä pitää kiinni siinä läsnä olevassa.

Mä en jaksa etsiä enää syitä tai selittää itseäni, pyrkiä löytämään kaikesta järkeä ja jokaiselle tuntemukselleni merkitystä. Miksen voisi joskus vain irrottaa, olla hetken vain pieni ja heikko, järjetön sekamelska, hukassa hetken ja löytyä sitten taas uudelleen, uudella tavalla kun sen aika on, itkeä tunteensa, sen sijaan että yrittäisi jotenkin todistella itselleen olevansa vahvempi, parempi hallitsemaan itseään.

Oli tässä yksi suloisen kevyt ilta, elämän heleys, kun hetkeksi antoi muun unohtua, mielen pauhujen pysähtyä. Monta tuntia vain istutaan, aistitaan, katsellaan ja kuunnellaan, ilta hämärtyy ja kaikki muuttuu kauniimmaksi kokoajan.

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa on, aika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.

Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.

Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.

Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.

Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,

Virtaa, harmaita sävyjä ja valon pilkkeitä

Sisälläni velloo tunteita joita en osaa erottaa toisistaan. Yksi epämääräinen sotku. Kaikki tuntuu vaan välillä niin hämmentävän suurelta ja käsittämättömältä.

Elämä kuohuu sisälläni värein ja mä itken kyyneliä menneisyydestäni, muistojen kauneutta ja niitä jotka saa mut hajoamaan vielä vuosienkin jälkeen, muistuttaen heikkoudestani ja niistä kasvoista joissa oli pistävä katse. Mutta myös ne kasvot jotka hehkuivat lämpöä ja kainalo johon olisin voinut käpertyä jos olisin silloin uskaltanut.

Kun vois palata hetkiin ja elää uudelleen, muuttaa jotkin valinnat päälaelleen. Nyt on sellainen olo että voisin mielellään mottaista kasvoille niitä kipupisteitä, vaikka mä en sellaista kuitenkaan tekisi. Ja sitten tajuan että on paljon tärkeämpääkin itkettävää kuin oman napani ja menneisyyteni kanssa kieriminen. On vain niin tuskallista ajatella toista ja sitä miten paha sen on olla kun tuntuu olevan itse niin kykenemätön tekemään mitään. Miten paljon sitä haluaisikaan. Se on hajottavaa turhautumista.

Kun toinen saa napattua hyvästä olosta kiinni ja kasvoilla loistaa hymy, toiselta luiskahtaa onni menemään ja sitä tuntuu itse vain möllöttävän keskellä kaikkea, elämän jättimäistä härdelliä jossa tapahtuu kokoajan liian paljon pystyäkseen käsittämään kaikkea. Rakastaminen on välillä niin tuskallisen raskasta. Se että kaikki mitä on, se valtavan suuri määrä rakkautta sisälläni, ei riitä nostamaan toista pystyyn. Kai on vain hyväksyttävä todellisuus, ettei musta ole muuttamaan asioita. Siihen taidan olla liian pieni.

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Juuttunut kauas, hetkeks vaan

Päivien juostessa liian vilaukselta eteenpäin
minä valun liian usein taakseppäin.


Liikaa kai maailmankaikkeuden vietävissä,
muistojen kiskoessa,
sydämmessäni, sykähdyksin ja värähtelyin
kiepautellen minua hullussa vauhdin huumassa mukanaan 
pakotten katsomaan mitä takanaan
elettyä elämää
pieni sydän, suuret maailmat sen sisällä
raastaen haavoja entisestään
tuodessaan samalla jotakin uutta tullessaan,
kasvun aineksia
siinä


särkyneissä palasissa,
(niitä pitää vain ensin vähän järjestellä, muodostuakseen kokonaiseksi.)




.Se mikä joskus rikkoi enemmän kuin mikään, on tehnyt musta hauraan mutta samalla myös jollain tavalla vahvemman ihmisen.

Joskus pitää kadottaa itsensä, voidakseen löytää vielä jotakin enemmän - itsensä niiden hajoamisten kautta. Nyt musta tuntuu että mulla on kenties melkein kaikki palapelin palaset koossa, mutta vielä vähän tai vähän enemmänkin sekaisin.Menee tässä vielä hetki niitä järjestellessä, mutta nyt tiedän,että joskus on hyvä kokea koviakin kolauksia, särkeä itsensä, voidakseen luoda itsensä vähän niinkuin uudelleen .Jotkut säröt taitaa kuitenkin juuttua kiinni, muistuttaen jostakin mikä on ollut merkityksellistä, mutta niin sen kai kuulukin olla.

Kyllähän muistot tarttuu, kaikista hienointa mitä ihminen voi omistaa (lukuunottamatta läheisiään) on muistot, ilman niitä kaikki olis irrallista ja jotenkin merkityksetöntä,ilman niitä mä en olis edes mä.Jos mä en muistaisi mitä kaikkea olen ollut,tehnyt tai tuntenut, mitä olisin? Joka hetki joutuisin etsimään itseni uudestaan.