Liikennevaloissa tyhjä katse hakee ympäriltään jotakin johon tarrautua, maailman lempeyttä johon turvautua. Sen hetken valossa näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jota katsoessa ajatus miksiköhän se on niin onneton. Ei nyt niin ettäkö ajattelisin jokaisen miettivän mitä nyt yhden ventovieraan tytön elämä pitää sisällään, mutta jos joku sattuisi katsomaan, niin sellaista varmaan näkisi. Ehkä joku kertoo tarinaa puolestani,  ehkä joku pysähtyy hetkeksi keksimään elämälleni tarkoitusta, punoo yhteen sen mitä en itse vielä näe, kokonaiskuvan. Leikittelen ajatuksella, että ventovieraatkin voivat tovin verran pysähtyä toistensa äärelle, kuin välittäen. Ajatusleikkiä, kaunis ajatus joka luo merkityksen jokaiselle niistä tuntemattomistakin. Kerrotaan yhdessä tarinoita, toistemme pienistäsuurista elämistä silloin kun oma alkaa tuntua liian kulahtaneelta, palasia toinen toisillemme siitä mitä nähdään, luoda yhdessä.

Sekoitun tunteisiini, tiedän, välillä ihan järjettömyyksiin asti maximoin olemassaoloni (hyvässä ja pahassa) niiden voimin, tiedostan jokaisen liikahduksen mitä sisälläni saa aikaan yksi katse, pienet eleet joihin ei tarraudu niinkuin voisi ja yksi ohitettu tuttu eletystä elämästä, kummia kohtaamisia, joissa iso merkitys jokaisessa omalla tavallaan. Vaikka kaikki on pientä, niin samalla kuitenkin jotenkin niin tärkeää, ei uuden alkuja mutta ehkä askel eteenpäin itsessäni, hiljainen hyväksyminen, joka ei ole helppoa mutta tuntuu oikealta asialta tehdä.

Pientä melankoniaa vain, näin yön tunteina maailmani muodostuu helpommin kaihon kuin onnen ympärille. Ei suuria, ja kuitenkin voi kyllä, hämmentävä elo pistää pääni pyörälle... (Oikeasti, kamalaa miten draamaattiselta osaankaan kuulostaa, vaikka kaikki on ihan tavallista. Ei mitään elämän äärihyppyjä suuntaan eikä toiseen)

Askel ja toinen enkä pysähdy koskaan

Hajoamiset muistuttaa toisiaan ja kipupisteistä heijastuu aina jo kuljettujenkin askelien varjot ja painot. Leijun taas väli-tilassa, niin pieni ja suuri samaan aikaan reunalla huojun enkä ole varma yhtään mistään. Onnelliset hetket tuntuvat todellisimmilta , jokaisessa toivon pilkahdus siitä että tästä hetkestä eteenpäin kaikki tulee olemaan helpompaa. Mutta eihän elämässä ole olemmassakaan mitään sellaisia lopullisia päätepisteitä tai virstanpylväksiä josta alkaisi kaiken uudestaan.
En tule tavoittamaan koskaan elämässäni puhtaita sivuja koska kaikki on vain yhtä jatkumoa ikuista sekamelskaa joka vain muuttaa muotoaan ja kaikki on vain hetken. tässä käsillä vain hetken.

Ja mä tunnen seisovani taas samassa pisteessä kuin hetki sitten, keskellä kaikkea enkä pääse pakoon, minnekkään piiloon tunteiltani ja tutkivilta katseilta. Mtta silti vähemmän hukassa ja näen enemmän kuin silloin. Olen kevyempi kuin silloin. Olen täynnä tunnetta, pelkoa ja määrittelemätöntä tyhjyyttä ja samalla seesteisempi kuin vähään aikaan.

Mietin toiveita jotka elämässä on jäänyt ja yritän vain hokea itselleni oikeita sanoja, tarttua johonkin ja todistella itselleni että olen kaikesta huolimatta hyvä. On aikasi loistaa loistaa loistaa, huutavat sanat sisälläni ja suljen silmäni nojatessani bussin ikkunaan enkä tavoita sisältäni mitään,
hetken voin olla vain tyhjä

Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.

Elämää vain, kipeistäkin eteenpäin pötkitään

Pitkin töölönlahtea kävelen, vailla määränpäätä haahuilen, ei väliä minne, tahdon vain mennä eteenpäin. Tuntuu hyvältä vain mennä kohti jotakin. Reppu selässä oloni on kotoisa ja hetken tuntuu siltä että kaikki on siinä kohdallaan. Oivallus sisälläni. Että mun paikkani on siellä missä ikinä olenkin. Mä kuulun tänne sittenkin ja olen osa kaikkea sillä pienellä olemassaolon hipauksellani.

Syksyn pehmeä aurinko silmilläni, puistosta kuulen lasten naurua, pieniä suloisia elämän alkuja, ajattelen ja heitän ilmaan toiveen että niistä kasvaisia onnellisia, että tulisi hyvä elämä. Ja yhtäkkiä mieleni täyttää mieletön lempeys ja rakkaus niitä katsellessani. Niistä pienistä elämistä, niistä voi tulla vielä mitä tahansa. Niin moneen suuntaan voivat kasvaa, löytää niin monta merkittävää askelta matkan varrelta, muuttua vapaasti elämän mukana ja löytää itseään sen kaiken kautta aina uusin tavoin.

Ja hetkessä kuvat hukkuvat,- yhtäkkiä löydän ajatukseni siitä yhdestä ränsistyneen näköisestä miehestä joka kusee hymyillen turhia kainostelematta keskellä nurmea, hymyilyttää. Vaikka toisaalta, näky on enemmän suruisa, tai ei, ei ehkä se mitä näen siinä vaan se mitä sen kaiken takana on - humaltuneen maailman joka on ehkä vähän sumentanut sitä elämää kipupisteineen jonka joskus taakse jätti. Monta haurasta kohtaa varmasti jossakin syvällä. Mutta tänään en jaksa olla surullinen. Pyyhin ne kuvat mielestäni ja painan vain sen hymyn mieleeni. Silläkin on toivo vielä jossakin, aivan varmasti.

Matkan varrelta bongaan sen yhden sulokahvilan jonne mä olen aina ajatellut joskus meneväni, ja kun olen jo kävellyt ohitse, tajuan, että nythän voisi olla juuri se hetki. Ostan pallon jäätelöä ja palelen hiukan, mutta sisältä mun on lämmin olo.

Tuntuu hyvältä istua siinä, kuunnella vain maailman virettä, kuinka jossain laulavat vielä linnut kesästä, kohta jo eletystä kesästä, syksyn tulosta. Välillä hiljaisuus ilman virtaavaa musiikkia korvissaan, on paljaudessaan pelottavaa, niinkuin siinä kohtaisi kaiken jotenkin todemmin. Mutta pikkuhiljaa se oleminen alkaa tuntua hyvältä, en tarvitse niitä säveliä mieleni maailmoja täyttämään, paetakseni jotakin sisäistä paljauttani tai tuntemaan elämän hohtoa. En tarvitse siihen mitään mikä olisi itseni ulottumattomissa.

Rauttiksella soittaa joukko iloisia ihmisiä, yhdellä on harmonikka ja se nauraa, ihan oikeasti vain röhöttää siinä soittaessaan. Kaivan laukun pohjalta lantteja ja heitän niille. Ne ansaitsee siitä ilostaan sen ja paljon enemmänkin.Se yksi lempeästi hymyilee, hetken pysähdys siinä lämmössä, näyttää peukkua ja hymyilee vähän lisää, näytän peukkua takaisin ja sydämeni täyttyy onnesta.  

Tuntureille mielensä mutkat unohtamaan, tuntemattomaan tiensä löytämään

Kaipaan pois, jonnekkin. Lähteä veks, maailman ääriin tai vaikka sitten löytää itsensä jostain Lapin tuntureilta porojen seasta. Kun vain pääsisi hetkeksi kaikesta kauas ja unohdus kaikesta täällä. Kaipaan yksinäisyyttä ja samalla pelkään yksinäisyyttä juuri nyt enemmän kuin mitään. Ihmisten kanssa ollessani, muutun levottomaksi ja oudoksi ja kun käperryn yksinäisyyteeni jota luulen kaipaavani, sisimpäni täyttää vain outo tyhjyys.

Enkä tiedä minne paeta, missä olisi vain kevyt olla. Missä tunteeni voisivat levätä ja ajatukseni unohtua, missä mieleni liikkeet voisivat edes hetken verraksi pysähtyä.

Viimeiset päivät oloni on ollut niin levoton ja samalla niin uupunut, uupunut tunteisiinsa ja kaikkeen, uupunut siihen ettei enää tunne mitään tai sitten tuntee liian paljon. Välimaastoa ei ole, vain ääripäät. Kaikki tulee ryminällä, ilosta suruun, impulsseja, hallitsematonta mielen virtaa.

Ehkä elän vain ja unohdan pakenemisen. Tunteet kohdataan ja eletään, sitten jatketaan. sitten joskus

Varovasti ettei haihdu ilmaan

Hajanaisia ajatuksen pätkiä, välähdyksiä sisälläni, unelmiini kevyesti hukkuen 

kun suljen silmäni, vatsanpohjassani hykertelee ihanasti

kaikki on juuri nyt niin kauniisti sekavaa

etten jaksa edes yrittää etsiä sanoja sisältäni

liian hauraita tunteita, osatakseni sanoittaa

mutta elämän-huuma, taidan tietää mitä se on,

siinä yön hiljaisuudessa, yksinäisyydessäni käpertyneenä laiturin päähän 

ilmassa sateen tuoksu joka saa luonnon hehkumaan ja ainoa mikä täytttää hiljaisuuden ovat linnut jossain kaukana laulaen, ja mielessäni vain kepeän suloiset ajatukset

kun kaikki on hetkessä kiinni, läsnäolon kietoutuessa ympärilleni ja vangitsee elämän kauneuden sisälleen. Kaikki on pysähtynyt paikoilleen 

ja siinä auringon noustessa hiljalleen, hetken sisälläni pauhuaa ja raivoaa kaikki se mikä on niin pitkään pakahduttanut,
heittelen turhia painoja kyynelien mukana,
tuntuu että jätän jotakin taakseni ja raivaan tilaa uudelle vahvuudelle,

sillä eihän tässä ole enää se heikko ihminen jota joskus satutettiin

aika on muuttanut ja unohtanut

leikitään niin ainakin

(sillä eikö se niin ole että kun oikein uskoo hyvään alkaa kaikki muodostua oikeinpäin?)

tässä on jotakin mistä ainakin lähteä rakentamaan

ja yhtäkkiä mieleni on hetkessä levollisempi kuin aikoihin

toiveikkaampi kuin moniin toviin

ehkäpä ehkäpä, unelmailla on ainakin kiva sisustaa mielensä maisemia.

Viikko etäällä omasta elämästä, eristyksissä uusien outojen ihmisten kanssa keskellä metsää, muodostaen oman pikku-maailmamme, teki loppuenlopuksi tosi hyvää.

Tuulahdus sisälläni

Kun kaikki ympäriltäni katoaa, sanoihin sakeisiin ja kasvoihin joista ei tunnu tuntevan yhtäkään. Yhtäkkiä kaikki on yhtä sumua ja minä tunnen olevani yksi unohtunut palapelin palanen, sekoittuneena ympärilleni, itseni ulkopuolelle, rippeinä ripoteltuna, vain välähdyksin todellisuudesta

 ja ääneni kaikuu itseni ulopuolella ja nauruni on etäistä. Eksynyt pieni ihminen.Välillä tuntuu kuin ajatukset karkaisivat mielestäni, jäljelle jääden vain hassu pieni tyhjiö vailla sanoja, kaihoisa katse kaukaisuuteen ja unelmat joita elän muiden lävitse, katselen kuinka ne kaksi hukkuu toistensa katseisiin ja tunnen taas sen järjettömän rakkauden kaipuun sisälläni.

Muutama kupliva kulaus vatsan pohjassa ja ne nauravat kasvot vieressäni jotka sanoo lämpimiä sanoja. Ehkä mä kuulun tänne sittenkin, ehkä turhaan pelkään jääväni muiden varjoihin ja että ihmiset näkisi mut niinkuin mä itse näen. Euroviisut pyörii isolta kankaalta ja mulla on mukava pieni sohvan nurkka johon käpertyä.

Pieni hymyn häivähdys kasvoillani ja joku tavoittaa katseeni. Oho hups, ja kysyvä ilme. En osaa vastata siihen, joten helpompi kai väistää.

Haahuilujen päivä

 Koko päivän onnetonta kehää pääni sisällä kiertäen, hakaniemen rannassa kaihoisa katse sumuisessa keväässä, askeleiden ja ajatusten paino. Vastauksia sisältäni etsien,  syvempiä merkityksiä eleiden takaa yrittäen tavoittaa ja nähdä itseni niiden rakastavien katseiden lävitse, mutta kaikki lyö tyhjää ja kaikki on taas tuntunut kaikessa kevään huumassa ja muiden hymyissä aika tyhjältä.

Ihan sama miten mä olen, tunnun olevan vähän vinksallaan tai päässäni, niin kaikkihan on vain pääni sisällä. Ulkopuolisin silmin näkyisi varmaan jotain muuta. Mutta välillä sitä on hukassa ja tuntuu hapuilevan kaikessa mitä tekee.

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa on, aika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.

Kuori on vähän turhan paksu ja sanat on hankalia,

Ne katsoo ohitseni tai lävitseni kuin sitä olisi yhtä tyhjää vaan. Haaleaa vettä joka on seisahtanut paikoilleen, muiden aaltoillessa ympärillä auringon hehkussa, värien heijastuessa pintaan. Musta on tuntunut värit johonkin karanneen. Hersyvät naurut ja vieressä kaikuvat sanat tuntuvat etäisiltä, lipuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuin olisin muurautunut umpeen, jättänyt taas todellisuuden ulkopuolelleni. Äkkiä tunnen järjettömän yksinäisyyden ja erillisyyden tunteen paisuvan sisälläni vaikka istun keskellä ruokalan hälinää, ihmisten seassa jossa voisi luulla olevan mahdotonta muuttua näkymättömäksi.

Heikkous muistuttaa olemassaolostaan joka hetki, piirittää mua enkä osaa työntää sitä pois. Kokoajan pitäisi olla reagoimassa kaikkeen, ilmaista vahvoja mielipiteitä taiteesta ja politiikasta, mistä hyvänsä nyt ikinä kiivasta keskustelua käydäänkään, heittää läppää ja nauraa muiden mukana, tuntiakseen olevansa tärkeä osa sosiaalisiaympyröitä tai ylipäätänsä osa edes.

Mutta aina sitä ei osaa. Joskus ainoa mitä osaan, on käpertyä hiljaisuuteen, kuoreni sisään tarkkailemaan maailmaa.

Sitä haluaisi vain että tulis nähdyksi ja ymmärretyksi. Että joku näkisi sen vahvuudenkin. Muutakin kuin haaleaa vettä. Tämä ei ole säälin kerjäämistä, mutta joku syy kai on siihen että kirjoitan nämä ajatukseni tänne, niin, ehkä se on helpompaa hakea ymmärrystä täällä, löytää sanat anonyymeille itsestään kertomaan.

Vieressäni keinuu pikkulapsi joka näyttää olevan niin täynnä elämänvaloa ja ihanaa toiveikkuuta. Kun sitä voisi aina olla pieni vaan, nähdä maailman niinkuin pienet lapset näkee, mä ajattelen. Me katsotaan toisiamme tovi; sillä on kummastunut katse ja hetken sen kasvot näyttää melkein surullisilta, kunnes vääntyvät hetken hujahduksessa taas siihen suloiseen hymyyn. Mä hymyilen sille takaisin ja mun tekisi mieli sanoa jotakin viisasta
mutta jätän sanat sikseen ja lähden kävelemään kotiin päin.

Elämän euforiaa ja säröjä syvällä

Ei se mitään vaikka sitä välillä jää paikoilleen jummaamaan, seisomaan avuttomana ja pienenä keskelle risteystä, osaamatta ottaa askeltakaan, jääden siihen vaan möllöttämään kuin mikäkin, tarkkailemaan liikkuvaa maailmaa ja tuntemaan miten aika liikkuu niissä pysähtyneissäkin hetkissä.

Ei se mitään vaikka mä istun puolet illasta hiljaa sohvan nurkkassa, piiloutuen kuoreeni ja tarrautuneena turvallisen käteen. Ei se mitään vaikka mä en uskalla kohdata sen toisen katsetta niinkuin ennen ja muistelen jollain tavalla kaihoisana jotakin sellaista minkä ei olisi kai koskaan kuulunutkaan tapahtua. Muistan enemmän kuin pitäisi ja kaipaan vääriä asioita - tunnen vääriä asioita.

Ja vaikka mä olen kenties paennut sitä tosiasiaa pitkään, pelännyt katsoa sisimpääni, kohdaten kaiken hauraana ja paljaana - on hetkiä kun mä saatan yhtäkkiä ihmisten keskellä sulkea silmäni ja nähdä ne asiat, niin selkeinä. Jälkiä ja kummia tunteita joiden olemassaoloa on alitajuisesti paennut. Vasta kun on tarpeeksi kulunut aikaa eteenpäin, osaa nähdä minkälaisia jälkiä ja miten kokemukset on ajassa muuttaneet muotoaan ja merkitystään.

Kaunista ja rumaa. Paljon kumpaakin. Jokin siinä sattuu, jokin tuntuu mussa kovin rikkinäiseltä kun mä katson sitä toista(, vaikka sillä on lempeä ja lämmin katse.)

Hapuilen ja hajoan. Mutta sellaista on elämä.

Virtaa, harmaita sävyjä ja valon pilkkeitä

Sisälläni velloo tunteita joita en osaa erottaa toisistaan. Yksi epämääräinen sotku. Kaikki tuntuu vaan välillä niin hämmentävän suurelta ja käsittämättömältä.

Elämä kuohuu sisälläni värein ja mä itken kyyneliä menneisyydestäni, muistojen kauneutta ja niitä jotka saa mut hajoamaan vielä vuosienkin jälkeen, muistuttaen heikkoudestani ja niistä kasvoista joissa oli pistävä katse. Mutta myös ne kasvot jotka hehkuivat lämpöä ja kainalo johon olisin voinut käpertyä jos olisin silloin uskaltanut.

Kun vois palata hetkiin ja elää uudelleen, muuttaa jotkin valinnat päälaelleen. Nyt on sellainen olo että voisin mielellään mottaista kasvoille niitä kipupisteitä, vaikka mä en sellaista kuitenkaan tekisi. Ja sitten tajuan että on paljon tärkeämpääkin itkettävää kuin oman napani ja menneisyyteni kanssa kieriminen. On vain niin tuskallista ajatella toista ja sitä miten paha sen on olla kun tuntuu olevan itse niin kykenemätön tekemään mitään. Miten paljon sitä haluaisikaan. Se on hajottavaa turhautumista.

Kun toinen saa napattua hyvästä olosta kiinni ja kasvoilla loistaa hymy, toiselta luiskahtaa onni menemään ja sitä tuntuu itse vain möllöttävän keskellä kaikkea, elämän jättimäistä härdelliä jossa tapahtuu kokoajan liian paljon pystyäkseen käsittämään kaikkea. Rakastaminen on välillä niin tuskallisen raskasta. Se että kaikki mitä on, se valtavan suuri määrä rakkautta sisälläni, ei riitä nostamaan toista pystyyn. Kai on vain hyväksyttävä todellisuus, ettei musta ole muuttamaan asioita. Siihen taidan olla liian pieni.

Pilven reunalta tipahtaa helposti

Kello on kolme yöllä kun mä makaan vielä hereillä sängyssäni. En tahdo sulkea silmiäni, sillä pelkään sen pysäyttävän sen kuohunnan sisälläni. En osaa tarkalleen määrittää mitä se on tai mikä mussa sen saa aikaan, mutta se on jotakin mikä saa todella tuntemaan olemassaoloni. Elämä sisälläni. Tunne siitä että mä olen niin elossa. Niin hetkessä kiinni.

Katselen pitkään kuinka pilvet tuntuu kiitävän taivaalla ihan luonnottoman nopeaa vauhtia ja pilvien raoista näen välillä vilahtavan tähtitaivaan. Se on jotakin sellaista mikä saa mut joka kerta häkeltymään samalla kummalla tavalla. Se äärettömyys minkä sisällään kokee kun katsoo yöllistä taivaankantta yllään. Sitä katsoessaan sitä tuntee kaiken äärettömyyden ja samalla kaikki ne äärettömät mahdollisuudet ympärillään - elämässä joka ei kuitenkaan ole ääretön. 

Yksi tähti elää miljoonia vuosia. Se on aika hämmentävä ajatus. Ihmiselämä on siitä ajasta vain yksi pienen pieni hujahdus. Siitä hujahduksesta tahtoisi luoda jotakin arvokasta mistä jäisi edes se pienen pieni jälki maailmaan joka se vaan jatkaa kulkuaan vielä kauan kauan jälkeeni.

Pilvien liikkeet saavat mut ajattelemaan taas aikaa. Se tuntuu välillä ihan absurdilta. Miten paljon aikaa käyttääkään tekemällä merkityksettömiä asioita, miten paljon aikaa voisi käyttää täyttämällä elämänsä elämyksillä sen sijaan että esimerkiksi nyhjää facebookissa turhan monta minuuttia tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä.

Okei ei kai kukaan hullu nyt pysty jokaista sekuntia elää merkityksellisesti. Elämä on myös hetkiä, jotka saa vaan hujahtaa ohi, niitä enää koskaan muistamatta ja ehkä ihan hyvä niin. Ei mieleen voi painaa ääretöntä määrää merkityksellisiä asioita.

Kuitenkin sitä usein kokee, että elämä voisi olla jotakin enemmän, muuttamatta mitään sen enempää kuin vain tapa katsoa, tapa elää niitä pieniä arkisia hetkiäkin. Ennen kaikkeaan kuitenkin se, miten asiat ympärillään näkee.

Kaikesta voi tehdä suurempaa mielen voimalla. Ei siihen sen kummempia välttämättä tarvita?

Haavemailmaa ja valoa

Mä olen pohtinut viime päivinä valintoja. Olen vellonut monet yöt sängyssäni levottomana unen päästä kiini saamatta, heräillen keskellä yötä, yrittäen hahmottaa sitä mitä olen ja mitä todella haluan. En tiedä mikä sai yhtäkkiä havahtumaan sen epämääräisyyden keskeltä ja pakottamaan itseni valitsemaan suunnan, tosta vaan. Miksi juuri nyt tai miksi ylipäätänsä koskaan, mä mietin. Miksi määrittää itseään vain yhdellä tavalla kun voi yhtä lailla olla yhtä aikaa kumpaakin? Määritteleminen asettaa loppuenlopuksi vain turhia rajoja.

Miksi mä pelkään kohdata sen todellisuuden joka on ollut käsillä jo iät ja ajat?

Mä mietin ihmisten katseita ja sukulaisten hämmentyneitä reaktioita, mietin ja mietin, pääni puhki enkä tiedä välitänkö edes loppuenlopuksi. Mä rakastan omalla tavallani, eikä kukaan tule eteeni pistämään sille rajoja. 

Kenties jotkut asiat pysyy piilossa siihen asti kun on valmis kohtaamaan ne. Ja kun on kerran jotakin kohdannut, on mahdotonta unohtaa tai piilottaa totuus enää itseltään. Mutta oikeasti, mä en kadu. Tuntuu että näen kokoajan selvemmin ja mitä selvemmin mä näen, sitä enemmän mä kuitenkin tavallaan annan sille kaikelle tilaa. Mä en pelkää enää samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta kyllä mä silti pelkään ja paljon.

Näen mielessäni hämmentäviä kuvia sekoittuneena toisiinsa ja kaikki ne pienet hölmöt ajatukset saavat mut hymyilemään hölmön lailla. Kirjoitan hetkiä monen sivun täydeltä joita ei ole olemassakaan, unelmia jotka tuntuu kaukaisilta ja yhtäkkiä se kaikki näyttääkin niin kovin todelliselta. Voisi olla. Voisi hyvinkin.

Tänään löllyttiin kahvilassa viisi tuntia putkeen ja kierrettiin valoseikkailu päästä päähän ja mun oloni on selkeämpi ja levollisempi kuin aikoihin.

Oli muuten aika magee. Käykääpä ihmeessä ihmiset kiertämässä kun vielä muutaman päivän pyörii!

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 

Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä

muutaman vaivaisen askeleen päässä

mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti

 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen

hallita elämää

vieden mua villisti mukanaan

saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois

kun pitäisi katsoa.

Ja kun voisin vetäistä toista hihasta

sanoa vaan että hei

pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos

osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.

Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.

Pieniä naksahduksia pääni sisällä

Joskus sitä vain kaivaa itse kuoppaa itselleen, ja kuin huomaamattaan vajoaa sinne minkä on itse saanut aikaan.Niin moni asia on loppuenlopuksi vain itsestä kiinni, se miten asioihin suhtautuu, mihin tartun ja minkä uskallan päästää menemään sekä se miten asioita ottaa vastaan tai jättää ottamatta, se kaikki rakentaa kuvaa siitä miten maailman lävitseni hahmotan ja itseni kaiken kautta.

Kuitenkin välillä se ote itsestään karkaa ja ohjaimet tuntuu olevan kadoksissa. Silloin tuntuu kuin sitä katselis vain omaa olemistaan, kykenemättömyyttään, tekemistään ja elämäänsä ulkopuolelta voimatta vaikuttaa mitenkään mihinkään. Ja just sellainen olo mussa on vellonut nää viime päivät, oma riittämättömyyden tunteeni on hallinut mua ja tehnyt musta ihmisten kanssa pienen ja saanut tuntemaan suurta vyöryä joka vetää mua alaspäin.

Päädyin sitten taas siihen että voisin jättää sen muihin vertaamisen siksee, sillä se ihmisyyden syvin olemus ei ole verrattavissa, sitä voi analysoida ja määrittää, muttei luokitella paremmaksi ja huonommaksi. Paitsi ehkä korkeintaan moraalisellatasolla, joka sekin on kuitenkin kaikenkaikkiaan hyvin vaikeasti määritettävissä, sillä siinäkin on taas se että meissä kaikissa on jotakin pahaa ja hyvää, eri suhteissa ehkä, mutta se minkä painoarvon antaa millekkin on taas yksi mahdottomuus arvottaa jotenkin objektiivisesta näkökulmasta.

Eli ehkä kumoan sennkin väitteen sitten.Ihmisyys on kuin kauneus, jokaisen katsojan ja kokijan silmissä.

Jokaisella oma totuutensa tästä ja kaikista maailmankaikkeuden sisäisistä asioista. Harvemmalle asialle on olemassa vaan yhtä oikeaa vastausta.

Ja ps: tässä vähän möksäilykuvia viikonlopulta!

                                                                                                         Kaksi pientä ankkaa

                                                                        Voi mikä rakkauspakkaus

Päräyttävää

Mitä jos ottaisinkin aivan uuden näkökulman, alkaisin ottaa vähän etäisyyttä asioihin, katselisin elämääni nyt niinkuin olisin kymmenen vuoden päässä. Miltä silloin tää kaikki näyttäisi? Näkisinkö tämän sillisopan selvempänä kokonaisuutena, kaikki nää tunteidensekamelskat sun muut? Ne asiat jotka nyt tuntuu painavilta ja ahdistavilta, onko kaikki siinä vaiheessa jo miltein koomista? Se miten jaksaa kuluttaa itseään murehtimalla asioita joita ei oikeastaan oo mitään hyötyä murehtia.? Nuoruus, se on loppuenlopuksi vain läjä tunteita laidasta laitaan, kysymyksiä vailla vastauksia ja hetkiä, pienen pieni välähdys koko elämästä. Vielähän sitä tässä eletään ja kaikesta huolimatta, siitä huolimatta että monet asiat onkin vielä tässä vaiheessa niin hajanaisia, eikä tunne itseäänkäään tai saati sitten ymmärrä kaikkea ympärillään, tiedän että niin paljon jään tästäkin sitten joskus kaipaamaan.

Joinain hetkinä antaa vaan oman kyvyttömyytensä vyöryä päälleen, vain pieniä hetkiä ja sitten mä taas hymyilen ja tiedän olevani onnellinen. Onnellisimmillani elämässäni, oikeasti. Siitäkin huolimatta että tänään tunsin taas kuristuvani omaan riittämättömyyteeni, se ei ole kaikki, minä ei ole kaikki, kun on niin paljon muutakin.

Tänään kiivettiin meidän katolle ja nähtiin melkein maapallon laidalle asti. Se oli jotain aivan äärettömän siistiä. Ja istuttiin meidän partsilla kaatosateessa ikuisuus. Miten pienistä hetkistä muodostuukaan koko elämä, liian usein sitä vaan unohtaa pysähtyä niihin. Tänään nappasin niistä kiinni.

Juuttunut kauas, hetkeks vaan

Päivien juostessa liian vilaukselta eteenpäin
minä valun liian usein taakseppäin.


Liikaa kai maailmankaikkeuden vietävissä,
muistojen kiskoessa,
sydämmessäni, sykähdyksin ja värähtelyin
kiepautellen minua hullussa vauhdin huumassa mukanaan 
pakotten katsomaan mitä takanaan
elettyä elämää
pieni sydän, suuret maailmat sen sisällä
raastaen haavoja entisestään
tuodessaan samalla jotakin uutta tullessaan,
kasvun aineksia
siinä


särkyneissä palasissa,
(niitä pitää vain ensin vähän järjestellä, muodostuakseen kokonaiseksi.)




.Se mikä joskus rikkoi enemmän kuin mikään, on tehnyt musta hauraan mutta samalla myös jollain tavalla vahvemman ihmisen.

Joskus pitää kadottaa itsensä, voidakseen löytää vielä jotakin enemmän - itsensä niiden hajoamisten kautta. Nyt musta tuntuu että mulla on kenties melkein kaikki palapelin palaset koossa, mutta vielä vähän tai vähän enemmänkin sekaisin.Menee tässä vielä hetki niitä järjestellessä, mutta nyt tiedän,että joskus on hyvä kokea koviakin kolauksia, särkeä itsensä, voidakseen luoda itsensä vähän niinkuin uudelleen .Jotkut säröt taitaa kuitenkin juuttua kiinni, muistuttaen jostakin mikä on ollut merkityksellistä, mutta niin sen kai kuulukin olla.

Kyllähän muistot tarttuu, kaikista hienointa mitä ihminen voi omistaa (lukuunottamatta läheisiään) on muistot, ilman niitä kaikki olis irrallista ja jotenkin merkityksetöntä,ilman niitä mä en olis edes mä.Jos mä en muistaisi mitä kaikkea olen ollut,tehnyt tai tuntenut, mitä olisin? Joka hetki joutuisin etsimään itseni uudestaan.

Kaikki muodostuu aikanaan

En mä kaipaa mitään sen suurempaa, haluan vain oppia heittäytymään kunnolla hetkiin ja elämään. Se fiilis kun ei ajatukset tai estot työnnä mua kuoreeni, sitä haluaisin kokea enemmän. Ei se että mun täytyisi kokea aina vaan suurempia ja suurempia elämyksiä - mulle riittäisi ihan vaan se että lopettaisin sen piiloutumisen ja jättäisin ainaisen asioiden ylianalysoinnin sikseen joka estää heittäytymästä hetkiin.

Mä oon taas kadottanut sen olon hetkeksi jonnekkin ihmisten sekaan. Oon vaan kyllästynyt jatkuvaan kamppailuun itseni kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla vain rohkeasti ja täysillä itsensä? Oon kyllästynyt seisomaan aina varjossa. Haluan uskaltautua esiin kuorestani päivän valoon, ilman että mun täytyy peittää kasvoni. Haluan olla seistä ylpeänä itsestäni, vertailematta liikaa siihen mitä kenessäkin on vielä enemmän.

Huomenna lähdetään reissuun ja pitkästä aikaa mä oikeasti odotan sitä että pääsen maailmalle, pois täältä missä kaikki on liian tuttua tai jotakin. Täällä kaikki muistuttaa jostakin, maailmalla mä en löydä tarrautuneita muistoja ja tunteita joka kulman takaa ja ihmisistä ympärilläni. Mä odotan sitä että voin vaan antaa ajan kulua kepeästi, istuen parvekkeella ilta-auringossa kirjoitellen päiväkirjaa tunnista toiseen ja ajatellen vaan niinkuin vuosi sitten Venetsian reissulla, huomaten ympärillä kaikkea pientä kaunista pysähtyessään.

Mitä vähemmän lukkoja, sitä enemmän itseään. ja hyvä niin.

Hetkien vilinää mielessäni, haaveiden luomista todellisen tuntuisiksi mielikuviksi. Näin pää nojaten sängyn laitaan, katse vaeltaen ikkunaruudun ulkopuolella teen havaintoja maailman hiljaisista liikkeistä, näin juuri. Ehkä se nojaisi olkapäähäni tai jokin kosketus, merkki toisen olemassaolon tiedostamisesta
 mutta ei tarvittaisi sanoja, 
olisi vain musiikki ja äänettömät ajatukset pienissä päissämme vaeltamassa ristiin rastiin. 


Välillä saattaisin katsoa toista sivusilmällä yrittäen nähdä mitä toisen päässä liikkuu ja kun olisin itse liian syvällä ajatuksissani, se toinen katselisi mua ja miettisi samaa. Hiljaista ajatusleikkiä. Ei sanoja jotka rikkoisivat hiljaisuuden välillämme. Silti se hetki ei olisi vain mun tai sun, kun se olisi meidän, yhteinen ja siinäkin vailla sanoja, voisin tuntea sen yhteyden.

Outoa miten yhtäkkiä voi pakahtua
näin
kauniisti.

Kun musiikki virtaa lävitseni ja saa unelmani loistamaan näin todellisina ja mahdollisina

miten kepeä naurusi ja lempeä hymysi sekoittuvat mielessäni, saaden hetken pysähtymään toviksi. (Sä olet niin mielettömän kaunis)

Ja sen sijaan että pelkäisin, mä kaadan itselleni kupin teetä ja tunnen kuinka hymy nousee kasvoilleni. Mulla on huoleton olo. Niin onnellinen ettei tunnu todelliselta.

Tiedän ettei mun tarvitse pelätä.

Mä oon avannut lukkoja ja kaikki selkiytyy kokoajan, pikkihiljaa. Enää en voi sulkea niitä ovia jotka oon kertaalleen jo avannut tähän todellisuuteeni. Kaikki ovet jotka oon avannut, ovat kasvaneet osaksi itseäni, enkä voi enää unohtaa sen minkä olen jo kerran ymmärtänyt.

Musta tuntuu että jotakin on tapahtumassa - jokin on loksahtamassa kenties vihdoin paikoilleen?