turvassa, sulossa kasassa ja rakkautta ylitse pursuava sydän täynnä eloa. Monta hassua ajatusta ilmaan heitetään ja kerrotaan mitä elämässä on ollut. Viikkoihin on mahtunut paljon, tunteita ja värejä, elon kipeitä ja räikeitä.

 halaan pitkään ja jään katsomaan syvälle. tai sitten suljen silmät ja hymyilen hiljaa. annan suukon päälaelle pus rakastan kovin. Oikeissa hetkissä pelolle ei ole tilaa, on vain henkinen paljaus ja se on kauneinta mitä ihmisten välisissä kohtaamisissa voi olla. monta hetkeä sullon sydämeeni, painan sinne säilöön, minne voi hajoamisen hetkinä karata piiloon. muistaa miltä tuntui olla siinä ja tässä.

(kun on kaikki läsnä, mieli on kevyt ja vaikka tiedänkin olevani kiinni liian monessa muistossa, ei niiden kantaminen enää paina koska on niin paljon paljon hyvää ympärilläni. 

Jotakin mihin kiinittää koko olemassaolonsa.

Tuntuu että elämässäni on tapahtunut hiljaisia muutoksia, että jokin sisälläni on pauhannut, pyörinyt ympyrää ja lopulta pysähtynyt, etsinyt ja löytänyt. En tunne olevani yhtään niin hukassa kuin ennen. Tai en nyt tiedä mitä tarkalleen edes tarkoitan sanoessani ennen, mutta niin, nyt on kuitenkin aika hyvä. On ollut parhaita viikkoja aikoihin tämä syysloma. Se on hujahtanut niin kevyesti, niin eloisasti ja pehmeästi, niin ihanan huolettomalla tavalla. Voisin jakaa niin monta arvokasta hetkeä, mutta niitä mahdoton lähteä avaamaan, joten sanon vain että oolalaa tänään on ihan hölmö olo, sisälläni kuohuu suloisesti ja moneen päivään en ole osannut ajatella. Ollut vain kuin yksi aivoton ameeba leijailen (ja sen voi ehkä täältä rivien välistä bongata hee) Tänään istuin pitkän bussimatkan mieli hiljaa. Ei ollut muistoja tien kulmilla joihin olisin hukkunut, ei tunteita joihin olisin kuristunut, vain kumma seesteisyys ja kuitenkin samalla jotenkin lapsenomaisella tavalla levoton,

että olisi voinut vain virnuilla ja hyppiä, höhöttää niinkuin me siinä pienessä pehmeässä kasassa tänään, kolme hassua hupsua ja yksi pikku hai, toisiamme kutitellen, (isot ihmiset, sopivasti pieniä hönttejä.)

(Nyt en osaa pelätä mitään)

........kattelen tässä vaan että minne elämä vie

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.

Kun painoja haihtuu ilmaan, yksi kerrallaan vapaudun kahleistani

Tänään oli inkkarijuhlat (ne joita se yksi oli koko lapsuutensa odottanut) ja Terviksen yössä elämän huumaa, tanssittiin Reginan tahtiin leijaillen, (hassut reilaaja-boitsut vieressä trangiansa kanssa kummissaan töllötellen,) maattiin kostealla nurmella taivas yllämme ja yhden kanssa vierekkäin onnen ja kumman pakahtuneisuuden kyyneliä tulvien, kaikesta siitä olemassaolon ihmeellisyydestä, kaikkine suurine tasoineen ja sävyineen, kaikessa siinä heleydessään ja kaihossaan. Ihmiset ympärilläni, tekivät tänään kummalla tavalla onnelliseksi. Kaikki se rakkaus ympärillämme, oli vain jotakin niin pakahduttavan kaunista.

Tänään taisin jättää kaipuuni yöhön Tuomiokirkon portaille, siinä istuessani pysähtyneessä hiljaisuudessa,  kirjoitin sille nuhjuiselle paperille taskuni pohjalta kaiken sen mitä vielä jätin sanomatta,

koko sen pakahtuneisuuteni pakkasin siihen, rytistin pieneksi ja heitin pois. sinne jätin jonnekkin. yhden ja ikävän.

hetken tuntui kuin kaikki se paino olisi haihtunut ilmaan niiden sanojen kautta. Irti, huutaa jokin sisälläni.  Ja kun nousin lähteäkseni ja katsoin taakseni, elämääni viimeisten kuukausien ajalta, ajatus ja toinen, meistä kahdesta, kaikesta kauniista, josta ei tullut loppuenlopuksi sen enenmpää kuin yksi sotku muistoineen,

todellisuus ei enää kirpaise niin.

Rakkauspakkaus

Pienet kadut ja kiveyksillä kyyti on pomppuista, Kallion boheemissa maailmassa pyöräilen hallitsemattomasti tien laidasta laitaan ja mietin tulevaa kesää, sulokasvoja, häilyvät hetket illan hämärässä, tanssin pyörteissä Alppipuiston täyttyessä teknon jumputuksesta ja hymyilevät kasvoni, pisamat nenälläni, hersyvät naurun pyrskähdykset ympärilläni, skumppapullo toisessa kädessäni heiluen musiikin tahtiin ja sävelet virtaavat sisälläni. Hetkiä kesiltä, sadepisaroiden muodostaessa virtauksia pitkin teltan seiniä, liikkuvat muuttaen muotoaan tuulen mukana, hymyilen kyynelien seasta, ulkona taitaa salamoida ja jossain kaukana soi bongot ja afrikan musiikin värit, tuttujen ja tuntemattomien äänten seassa.

Aurinko ei ole tänään lämmin, mutta sisäisesti mun on kyllä lämmin lämmin olo, mielessä kasa kauniita hassuja suloisia kepeitä muistoja.

Tänään on velmuillut, roikkunut iltaan asti koulun käytävillä joristen ja naurumme kaikuen pitkin hiljaisia käytäviä, suunitellaan yhteistä Amsterdamin reissuamme ja puhutaan vähän rakkaudesta, josta me jaksettaisiin jauhaa varmaan maapallon ympäri ja yli, ties kuinka äärettömyyksiin asti. 

Löydän ja kadotan, ote elämästä on kuitenkin kiinni

Rakkauden kaipuussa kierien, riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillen, epätietoisuudessa lilluen ja auringon pehmeitä säteitä imien itseeni. Kutkutus ja odotus sisälläni. Hetkittäin tuntuu kuin kaiken sen määrittelemättömän tyhjän tilan sisälläni voisi vain täyttää sillä valolla ympäriltäni. Ei kesä ole vielä täällä, sen tunnen poskilla kylmän viiman pistellessä, joutuessani kiristämään huppua entistä tiukemmalle ettei tuuli pääsisi lävitse iholle. Mutta maailma ympärilläni, aurinkoa säteillen, riittää saamaan hymyn kasvoilleni.

On taas selvitty yhdestä harmaudesta, räpiköity lävitse räntäkasojen ja aamu toisensa jälkeen pimeässä säkissä harhaillen lävitse arjen, mutta tässä sitä taas ollaan uudessa keväässä, kaiken heräillessä henkiin. Elämän aurinko on taas löytämässä paikkansa sydämmestäni.

Ja niin se vaan menee että tuttujen ihmisten seassakin sitä välillä kadottaa otteen itsestään ja unohtaa oman paikkansa, harhailee itsensä ulkopuolella, löytämättä oikeaa tapaa olla. Kuitenkin kun antaa vaan tovin aikaa, alkaa hahmottua taas itsensä rajat ja havahdun siihen että tässähän sitä ollaan eikä ole huolen häivää, Ei vaan pitäis miettiä liikaa, siinä se. Miten yksinkertaiselta kuulostaakaan, mutta toteutus vaatiikin vähän enemmän. 

....eilen oltiin siis viettelmässä iltaa muutaman kaverin 18 vuotis synttäreitä juhlien, itte en ollu biletys-tunnelmissa mutta letkeissä meiningeissä sitte loppuenlopuksi kuitenkin. Sohvalla löhöten ja earth hour-tunnelmissa piilosta pimeässä leikkien (miten ihanan lapsenmielistä hilpeää huoletonta heittäytymistä elämään) toisiamme pelästytellen.Ihan iski nostalginen olo siinä! On upeaa miten paljon ympärillä on niin aitoja ihmisiä, joista jokainen sädehtii omalla tavallansa.

Tanssin pyörteissä ja elämän viedessä

Hassuja hattuja ja seikkailuja Korson yöelämässä.

Eilen naurettiin ja tanssittiin paljon, tänään herättiin kovalta lattialta aivan liian aikaisin. Kello seittemältä ihmiset vyöryy keittiöön kolistelemaan kun me neljä tuhistaan vielä unten mailla. Yritän sulkea äänet mielestäni ja esitän vielä hetken nukkuvaa. Ympärillä on enimmäkseen vain vieraita kasvoja, outoja ääniä ja hetken tunnen pienen ahdistuksen sisälläni ja mietin että miksi ihmeessä ei lähdetty sillä viimeisellä bussilla - mutta sitten muistan aamutunnit kun me neljä istutaan toista tuntia kuudelta aamulla keittiön lattialla, nauraa höhöteään elämän hassuille unen ja valveen rajamailla. Siinä mun oli turvaisa olla ja mieleni oli kepeä, kahleet olivat poissa ja tunsin olevani läsnä, muistamatta tiedostaa itseäni ulkopuolisin silmin tai ylipäätänsä kelata mitään liikaa. (Välillä minuuteni tuntuu selkeältä ja yksinkertaiselta, kokonaiselta, oikeiden hetkien kautta ja juuri siltä musta suurimman osan ajasta eilen tuntui. Parasta on kun peileinä ovat vain ihmiset, jotka osaavat katsoa oikealla tavalla, saada näkemään oikealla tavalla. Oikeita peilejä en tarvitse mihinkään, ne vain murentaa tunteen siitä eheydestä)

Elämän huuma sydämmessäni, kun musiikin pyörteissä heilutaan tunti toisensa perään, vähän väliä havahdun siihen miten hyvä mun on olla. Jokapuolella tunnen sulautuvan ihmisten sekaan vähän enemmän kuin yleensä.

Aamulla kävellessäni Aleksanterinkatua kotiin, hiljaisuus tuntuu hyvältä ja askeleet on keveitä (,vaikka pohkeet on ihan kuolleita eilisen villeistä tanssimuuveista.) Mieli on levossa ja aurinko saa hymyilemään. Välillä pysähdyn aistimaan kaikkea ympärilläni ja tuntemaan sen tulevan kevään. Se on todellakin täällä kohta ja se saa mussa kuplivan olon ja odotuksen aikaan.

Elämä on laiffii, Mattia lainaten.

Pikku-Panamaa ja lettuhetkiä keittiössä istuen yömyöhään

Pienessä kasassa, toinen toisissamme kiinni, unen ja valveen rajamailla, silmät kiinni mielikuvituksemme luo tarinaa eläväksi kuviksi toisen lukiessa. Mieleeni piirtyy lapsuuden hetkiä, miten sitä ei voinut koskaan nukahtaa ennen kuin toinen oli lukenut iltasadun, kapaloinut peiton turvaan ja sanonut ne kolme maailman kauneinta sanaa

ja yhtäkkiä tunnen suurta kaipuuta siihen kaikkeen. Kun kaikki oli vielä niin ihanan yksinkertaista ja valoisaa. Samalla tavalla kuin niissä saduissakin. Kepeää ja yksinkertaista onnea. Ei kaivattu mitään ylimääräistä kun iloittiin aina vain siitä mitä oli ja jos kaivattiinkin niin sitten vaan tehtiin se todeksi sillä mikään mitä kaivattiin ei sillon ollut liian suurta. Kun ulkona satoi, mentiin ulos alasti juoksemaan taloa ympäri serkkujen kanssa ja tanssittiin sadetansseja ja nyt kun ollaan isoja, angstatataan vain sitä miten ankeaa ja harmaata ulkona on.

”– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!
– On, pikku karhu sanoi. – Elämä on hirveää ja ihanaa.
Siinä se osui suorastaan naulankantaan.” 

Ja mun silmistä valuu muutama kyynel kun tajuan taas miten yksinkertaista kaikki voi vieläkin olla jos vain haluaa. Ei sais unohtaa sitä miten pienetkin asiat voi olla huomaamisen arvoisia.

Tuntuu hyvältä kun vieressä on niitä ihmisiä joiden kanssa sitä voi unohtaa sen jatkuvan epävarmuuden ja riittämättömyytensä, päästää kaikista niistä estoistaan ja olla sitä kaikkea mitä sillä hetkellä on.

On arvokasta tietää että saa olla rosoinen ja keskeneräinen, välillä tyhjä jaksamatta antaa itsestään mitään, välillä sietämätön yliherkkyydessään tai huolehtiessaan kokoajan liikaa kysellen, välillä lapsellinen heitäytyessään elämään liikaa ja välillä vain pieni ja avuton kaivatessaan vain toisen kainaloa ja kauniita sanoja. Sekä kaikkea sitä muuta.

Ja vaikka pelkäänkin sitä ihmisten päästämistä lähelleni, on niin helpottavaa tietää kuinka monta ihmistä on nähnyt mut heikoimmillani ja vahvimmillani. Ja kuitenkin kuinka monille olen vielä muurieni takana. Sekin tuntuu turvalliselta. Enkä voi vaatia itseäni muuttumaan liikaa vaikka välillä yritänkin, miettiessäni mitä kaikkea sitä voisikaan olla enemmän ja miten sitä täytyisikään skarpata, päästä irti ujoudestani ja tavastani ajatella liikaa. Mutta ehkä on vain hyväksyttävä että jotkut asiat on olleet osa aina ja kenties tulee aina olemaan. Pitää vain antaa itselleni aikaa ihmisten kanssa, voiden pikkuhiljaa alkaa antamaan itsestäni enemmän ja enemmän. Kaikki tapahtuu omalla painollaan jos on tapahtuakseen.

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.