Suoja

Hatarina ja vähän epätodellisina päivät kuluvat,
kurottelen kohti, etsin oikeita kysymyksiä. Että avautuisi uutta näkymää.
Kuljen hitain tunnustelevin askelein, lähtiessäni en useinkaan tiedä minne,
kävelen vain jotta olisi liike, kohti menemisen tunne, että jokin liikahtaisi, mennä eteenpäin.

Kunhan jonnekkin.

Kaikki tapahtuu kuin lasikuvun takana.
Sumu on suojani. Siitä on tullut sakeampaa. Silloin ei mikään pääse liian lähelle kun se kietoo minut etäännyttävään huokoisuuteensa.
Olen alkanut ymmärtää miten tärkeä tarkoitus silläkin on.

Varjellakseen jotain sisälläni.

Kaikkihan tapahtuu ja syntyy meissä syystä.
Ei pidä pyrkiä eliminoimaan turvasysteemejään liian väkivaltaisesti yli runnoen.

Joskus kaikki on vaan ihan liikaa ja silloin pitää osata piiloutua, etäännyttää.

Joskus se on pohjimmiltaan suojautumista itseltään.
Toisilla on muurinsa, toisilla norsunluutorninsa ja kolmansilla sumunsa.
Neljänsillä jotain ihan muuta, hyökkäys ja väistöliike.

En enää koe pakkomielteistä tarvetta haastaa itseäni kokoajan,
välillä sitä on niin väsynyt kaikkeen
että haluaa vain sulkea kaiken ulkopuolelleen,
päässäni tiltti, väistän katseet ja menen yhä syvemmälle omaan suojaani, sakeuteen jossa minä-kokemus katoaa.
Enkä halua ottaa vastaan mitään.

Yhdessä kesäyössä löydän itseni niinkuin ennen
pitkästä aikaa kirkkaana ja selvärajaisena,
empimätön voima, kärrynpyörä ja huuto hiljaisuuteen, 

Ja juuri siinä kuvassa elähdyn kun

jokin rikkoutuu jokin syntyy.

Yön rappukäytävässä pysähdyn kuuntelemaan hengitystäni
hämärässä nojaan seinään ja suljen silmäni, sisälläni on hiljaisuus, koskematon tila.
Ei kaikki ole rikki. 

Kuuntelen itseäni siinä, hengitystä joka kulkee lävitseni elävänä virtana ja voimana.

Palaan itseeni, 

tunnen valtavan tyhjyyden mutta samalla jotain muutakin

periksi antamisen synnyttämä rauha, jotakin voi lähteä kasvamaan juuri siitä tilasta,
kun lakkaa ryntäilemästä joka suuntaan pelossaan kohdata se kivulias kohta, kaikuva tila sisällään, tipahduksen hetki.
Uskalluksesta tutkia sitä tyhjyyttä voi lähteä kohti avaruutta.
Siinä on kasvualusta uudistumiselle.

Siinä yön hetkessä päätän hiljentyä sen äärelle.

Yhden kanssa ripustetaan riippumatto meren rantaan ja siinä ajattelen kaiken olevan hyvin,
että ehken tarvitsekkaan tämän enempää.
Että rakastaminen voi olla kivutontakin, vailla pelkoa,
vailla tarvetta suojautua.

Sä kerrot linnuista jotka lentää ohitsemme, mä kuuntelen hiljaa ja hartaasti,
on mukavaa vain kuunnella. Että miten erilaisia asioita kaikki tiedämmekkään.

Tuntuu, että haluaisin vain uppoutua siihen maailmaasi ja sen viisauteen.
Uteliaisuuteni herättää henkiin jotain, jokin palo tähän kaikkeen.
On niin paljon, niin paljon mitä en osaa kuvittellakkaan, ajattelen.
Niin paljon sellaista mikä ei ole vain heijastuspintaa itseensä havahtumiseen ja näkemiseen.

Olen väsynyt itseeni ja silloin on hyvä kääntää katse ulkopuolelleen.
Että on lintuja ja on koko maailma joka elää joka hetki ja voin oppia siltä kaikesta niin paljon.
Unohtaa samalla itseni. Haluan elää ihmettelystä, avautua pois päin itsestäni kaikkea sitä kohti.

Kun suurimman osan aikaa on vain häilyvästi tässä ajassa, enempi jossain ajattomuudessa ja irrallisuudessa alkaa olemassaolo tuntua ahtaalta ja nuhjuiselta.

Yhteyden tunne pitää kiinni, ilman sitä kaikki on vain outoa ja hataraa.
Missä on jatkuvuus ja tunne siitä että kaikki kulkee kohti jotakin
sirpaleita, kaikki on niin sirpaleista ilman yhteyttä.
Kivusta on vaikeaa puhua
vaikeaa olla täysin rehellinen, olematta samaan aikaan jokseenkin pateettinen.
Viimeinen vuoden puolikas on pakottanut kohtaamaan kaiken vähän toisin.
Kivussa on aika pieni,
myöntää avuttomuutensa
uskaltaa sanoa ettei yksin ehkä pärjää.

Enkä ole enää se sama,
välillä kun katson peiliin, ihmettelen miten kauas olen ajelehtinut siitä joka joskus kuvittelin olevani.
Että miten vieras voi olla itselleen.