Mieli tauolle, kiitos

Kaikki tuntuu sekoittuvan päässäni kummallisesti. On liian paljon asioita sekoittuneena toisiinsa, joita en jaksa pysähtyä analysoimaan. Oon tuntunut taas kadottaneen itseni johonkin, enkä osaa antaa tunteilleni nimiä ja ajatuksilleni merkityksiä. Suoraan sanottuna mä oon aivan helvetin kyllästynyt etsimään ja etsimään, löytämään kaikelle jotakin syvempää  merkitystä. Mä oon turtunut itseeni ja tapaani elää. Kaikesta alkaa kadota vähän maku tätä rataa. Mitä jos kaikki voisi kerrankin olla vaan ja hyvä niin? Mitä jos oleellisinta ei olekkaan se että ymmärtää kaiken vaan ennemminkin se että tuntee asiat vahvasti sisällään.

Pysähtyisin ja henkäilisin elämää, katsoisin maailmaa ympärilläni ja tuntisin sen äärettömän kauneuden siinä itsessään ilman että yrittäisin löytää sitä mikä luo sen kauneuden ja kaiken muun. Hetkien ei saa antaa valua ohitse, mutta ei saa kaivautua liian syvälle tai ei enää näe pintaan. Kaikki voisi olla vain niin häkellyttävää ihan vaan koska se on. Miki kaikki täytyisi pysytä perustelemaan reunoja myöten. Kaikkiin kysymyksiin ei ole olemassa vastausta tai sitten niitä on liian monta.

 Itsensä etsiminenkin on vähän niinkuin etsisi neulaa heinäsuovasta, koska ei sitä tulla valmiiksi koskaan kuitenkaan. Aina voi löytää jotakin lisää, jokaisen uuden kokemuksen ja ihmisen kautta aukeaa uusia ovia itseensä, uusia tapja tarkastella itseään kuin ulkopuolisin silmin ja nähdä itsessään jotakin mitä ei aikasemmin ole oivaltanut. Joten mitä jos sitä vain lopettaisikin sen loputtoman etsimisen ja heittäisi suurennuslasin kädestään ja pysähtyisi katsomaan kaikkea sellaisena kuin se siinä hetkessä on, ilman että lähtisi heti etsimään siitä jotakin enemmän. 

Näinhän mä nyt sanon, mutta sekin on luultavasti aika varmaa, että huomenna mä katselen maailmaa taas aivan samoin kuin aikasemminkin. Mutta ei se mitään, yritän kuitenkin.

Sumuisia tunnekarkeloita

Rakastan vinyylin kotoisaa kohinaa ja sitä kun poskia pistelee pakkasen jäljiltä lämpimästi. Teetä keitän monta kupillista käpertyen sohvan nurkkaan tyynyjen sekaan. Mielessäni lämmittää hassut pienet hetket ja se miten sitä hetki sitten yksi päivä havahtui siihen että on jatkanut elämäänsä eteenpäin, jättäen jotakin vihdoin taakseen. Kun toinen kävelee bussista ulos, antaen mulle lähtiessään yhden vaivaisen hämmentyneen mutta lämpimän hymyn, mä tunnen kuinka jokin loksahtaa paikoilleen ja tiedän että se yksi jälki on ummessa. Miten vähän siihen vaadittiinkaan ja miten paljon se kuitenkin vei aikaa. Vielä on kuitenkin paljon selvitettävää, muutama sellainen jälki jonka katoaminen vaatii liian paljon sanoja ihmiseltä joka on jo vierinyt elämästä niin kauas etten uskaltaisi edes ajatella mitä tapahtuisi jos vielä joskus kohtaisimme. Mutta sekään ei tunnu juuri nyt kovin tärkeältä.

Mutta mä uskon lapsellisesti siihen että kaikella on tarkoituksensa ja että mitä sitten tapahtuukin, niin sen täytyy tapahtua. Kulutettuja sanoja, mutta niin mä uskon. Se tuo järkeä kaikkeen, niihinkin mutkiin jossa ei näe mitään järkeä ja se että yleensä kaikesta jää käteen jotakin hyvääkin, mikä auttaa elämässä eteenpäin jatkossakin.

Ulkona hyppii katolla miehet lumihommissa ja äkkiä kaikki tuntuukin taas hetken niin kepeältä. Elämä tässä pienessä hetkessä, onnellisuuteni kietoutuneena taas ympärilleni. Huolimatta siitä pienestä kuramöykystä sisälläni, negatiivisten tunteiden vellouma, tunnen sen lävitse nyt hyvän olon. Pitkästä aikaa.

P.S: Musta on muuten tullut ihan vainoharhanen noiden jääpuikkojen kanssa jotka roikkuu uhkaavasti jokaisen talon rännissä ja kävelen miten sattuu keskellä katua hipsiessäni kotiin, väistellen autoja ninjan lailla.

 Tää kuva tekee mut onnelliseksi joka kerta.

hetkiä joiden lämpö ei katao sydämestäni. Mutta voi miten surulliseksi mut tekekään se miten aika ajelehtii kokoajan liian nopeasti eteenpäin, enkä voi palata yhtään mihinkään. Aina on vaan etsittävä lisää ja sitä mukaan niin paljon myös jää taakse. Jotakin kaipaan ihan järjettömästi. 

Pikku-Panamaa ja lettuhetkiä keittiössä istuen yömyöhään

Pienessä kasassa, toinen toisissamme kiinni, unen ja valveen rajamailla, silmät kiinni mielikuvituksemme luo tarinaa eläväksi kuviksi toisen lukiessa. Mieleeni piirtyy lapsuuden hetkiä, miten sitä ei voinut koskaan nukahtaa ennen kuin toinen oli lukenut iltasadun, kapaloinut peiton turvaan ja sanonut ne kolme maailman kauneinta sanaa

ja yhtäkkiä tunnen suurta kaipuuta siihen kaikkeen. Kun kaikki oli vielä niin ihanan yksinkertaista ja valoisaa. Samalla tavalla kuin niissä saduissakin. Kepeää ja yksinkertaista onnea. Ei kaivattu mitään ylimääräistä kun iloittiin aina vain siitä mitä oli ja jos kaivattiinkin niin sitten vaan tehtiin se todeksi sillä mikään mitä kaivattiin ei sillon ollut liian suurta. Kun ulkona satoi, mentiin ulos alasti juoksemaan taloa ympäri serkkujen kanssa ja tanssittiin sadetansseja ja nyt kun ollaan isoja, angstatataan vain sitä miten ankeaa ja harmaata ulkona on.

”– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!
– On, pikku karhu sanoi. – Elämä on hirveää ja ihanaa.
Siinä se osui suorastaan naulankantaan.” 

Ja mun silmistä valuu muutama kyynel kun tajuan taas miten yksinkertaista kaikki voi vieläkin olla jos vain haluaa. Ei sais unohtaa sitä miten pienetkin asiat voi olla huomaamisen arvoisia.

Tuntuu hyvältä kun vieressä on niitä ihmisiä joiden kanssa sitä voi unohtaa sen jatkuvan epävarmuuden ja riittämättömyytensä, päästää kaikista niistä estoistaan ja olla sitä kaikkea mitä sillä hetkellä on.

On arvokasta tietää että saa olla rosoinen ja keskeneräinen, välillä tyhjä jaksamatta antaa itsestään mitään, välillä sietämätön yliherkkyydessään tai huolehtiessaan kokoajan liikaa kysellen, välillä lapsellinen heitäytyessään elämään liikaa ja välillä vain pieni ja avuton kaivatessaan vain toisen kainaloa ja kauniita sanoja. Sekä kaikkea sitä muuta.

Ja vaikka pelkäänkin sitä ihmisten päästämistä lähelleni, on niin helpottavaa tietää kuinka monta ihmistä on nähnyt mut heikoimmillani ja vahvimmillani. Ja kuitenkin kuinka monille olen vielä muurieni takana. Sekin tuntuu turvalliselta. Enkä voi vaatia itseäni muuttumaan liikaa vaikka välillä yritänkin, miettiessäni mitä kaikkea sitä voisikaan olla enemmän ja miten sitä täytyisikään skarpata, päästä irti ujoudestani ja tavastani ajatella liikaa. Mutta ehkä on vain hyväksyttävä että jotkut asiat on olleet osa aina ja kenties tulee aina olemaan. Pitää vain antaa itselleni aikaa ihmisten kanssa, voiden pikkuhiljaa alkaa antamaan itsestäni enemmän ja enemmän. Kaikki tapahtuu omalla painollaan jos on tapahtuakseen.

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.

Kun ei sanat toimi

Kun on niin paljon mitä haluaisia saada sanotuksi, mutta mitä ei kuitenkaan osaa muodostaa sanoiksi. On vain epämääräiset kuvat, sävyt ja tuulahdukset pääni sisällä, sekoittuneena toisiinsa, muodostaen vain epämääräisen ristiriitojen kokonaisuuden.

Usein mietin että onkohan ne kuitenkin jotakin sellaista mitä kenties joku osaisi nähdä kaiken sen käpertymisen lävitse ja vieläpä sellaisia jotka ymmärtäisivät näkemänsä? Vai onko kaikki se jotakin sellaista mikä on niin syvällä itsessäni ettei sitä ole edes mahdollista lukea lävitseni kun hädin tuskin itsekkään aina ymmärrän?

En tahdo paeta kuoreeni piiloon, mutta teen niin kuitenkin. En tahdo paeta ihmisiä joiden kanssa joutuisin haastamaan itseni kovemmin, mutta pakenen silti. En tahdo istua hiljaa kun olisi sanottavaa, mutta niin teen kuitenkin. Ja kun katson itseäni sovituskopin peilistä, murenen silmissäni ja tunnen kuinka itseinho puristuu rinnassani. Nää on taas näitä päiviä. Kasvoni näyttävät ruhjuisilta ja liian pyöreiltä ja kun yritän hymyillä, näytän vain naurettavammalta. Mä pelkään hallitsematonta vihaani, jota en osaa suunnata kuin itseeni. Se on henkistä, ei koskaan fyysistä, mutta sattuu se silti. Ja mä pelkään sitä päivää kun enää jaksakkaan yrittää skarpata itseäni uskomaan siihen että riitän.

Mä oon niin helvetin täynnä tätä tunnetta ja ihan vahingossa mä oon itse ruokkinut sitä näiden vuosien ajan, antamalla itseni vajota sen tunteen syövereihin liian monta kertaa, antaen itseni kieriä tässä itsesäälissäni.

Mieleeni muistuu fläsbäkkinä niitä hetkiä, joiden muistaminen lyttää mua kumoon, hetkiä joissa koen kutistuvani toisen edessä, epäonnistumiset ja pettymykset ja hetket jossa koen huonommuuden tunnetta ensimmäistä kertaa. Siitä on kauan, aivan liian kauan. Niin pienen ihmisen ei olisi pitänyt kokea sellaista tunnetta sisällään, mutta se koki, sillä se on aina ollut herkkä aistimaan ja tuntemaan, ottamaan asiat liian suurella tunnelatauksella. Ja tässä se nyt on, tuntien itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni lapsi ilman äidin syliä.

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 

Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä

muutaman vaivaisen askeleen päässä

mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti

 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen

hallita elämää

vieden mua villisti mukanaan

saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois

kun pitäisi katsoa.

Ja kun voisin vetäistä toista hihasta

sanoa vaan että hei

pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos

osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.

Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.

Tunteiden kaaosta

Kävellessäni pimeässä sateessaa kotiin, kengät vettä litisten ja ollen kuin mikäkin lötslöst rättipää, tunnen miten sisältäni kuitenkin houkuu pehmeää valoa joka saa mun oloni kepeäksi ja vahvaksi, nostaen hymyn huulilleni kaiken sen hämmennyksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. 

Ihmiset valuu ohitseni ja yhtäkkiä tahdon katsoa niitä jokaista syvälle silmiin, syvemmälle kuin ventovierasta olisi soveliasta katsoa, tahdon sukeltaa elämän syvyyksiin, kaikkeen sen kauneuteen ja rumuuteen, ihmisyyteen ja rakkauteen, selvittää kaikki maailman ihmeeliset mysteerit joissa asuu jotakin oleellista ja nähdä pinnan läpi syvemmälle kuin olisi edes mahdollista nähdä. Tahdon ymmärtää ja osata nähdä asioita monista eri näkökulmista, laajentaa maailmankatsomustani ja tietopakettia pääni sisällä.


Tahdon tuntea elämän sisälläni joka henkäyksellä ja solullani, koko sielullani ja kehollani. Tahdon tuntea rakkauden vyöryn ja jakaa sitä rakkaille ihmisille ympärilläni ja ylittää itseäni muutaman sanan verran. 

Tahdon että kaikki on selkeää, mutta silti sopivan kaaosta. Sillä vain epätäydellisyyttä on ja se on inhimillisyydessään just niin kaunista. Pieni kaaos tekee elämästä vaan vähän mielenkiintoisempaa, sillä järjestys on vaan liian selkeää.

Jumitusta ja kutkutusta

Hassu pieni humala kutkuttaa sisälläni ja niin kutkuttaa myös tunne vatsanpohjassa siitä että tänään mä ylitin (taas) itseni, todistin itselleni että voin selvitä niistäkin tilanteista jotka saattaa tuntua alkuun ylitsepääsemättömän hankalilta.

Kun istuin siinä pienessä mytyssä niiden ihmisten keskellä, kuunnellen keskustelun pätkiä, osaamatta tarttua mihinkään ja katsellen miten ihmiset jamittaa vieressä niin kybällä, haluten hypätä niiden messiin ja antaa sen musiikin viedä mukanaan, mä en mene kumminkaan, koska en yksinkertaisesti kykene heittäytymään siihen ja kumma ahdistus painaa mua maahan jokaisella sekunnilla ollessani itsestäni liian tietoinen, kelaten LIIKAA LIIKAA. Mä vaan istun ja katselen ihmisiä ympärilläni ja yhtäkkiä tunnen olevani taas kaiken ulkopuolella, yksi tyhjäkuori jolla ei oo niiden räiskyvien ihmisten seassa mitään erityistä annettavaa. Mä ajattelin jo että pakenen, viiletän jonnekkin jossa mun ei tarvitse yrittää tai pelätä ettei ihmiset näkis mua, sitten jokin loksahtaa mussa, jossain syvällä ja mä nousen, katson itseäni peilistä niin kauan että saan kiinni siitä vahvuudestani,sillä mä en voi jatkuvasti paeta niitä tilanteita, sillä niin mä en pääsee mihinkään, niin mä annan asioiden vaan jatkua samanlaisina.

Niin mä sitten marssin niiden ihmisten sekaan ja jotenkin, päästin vaan irti. Ja yhtäkkiä mä taas muistin, mitä mä niidenkin ihmisten kanssa oon ja että kyllähän ne ihmiset näkee mut just niin. Mä pelkään ihan turhaan ja vaikka tää tunne on nyt vahva, mä tiedän miten hetkellisiä nää fiilikset on ja joka kerta se täytyy tavoittaa uudelleen. Mutta mähän pystyn siihen, mähän tottavie pystyn. Asiat ei korjaudu hetkessä ja vaatii aikaa, paljon aikaa, että saan koottua itsestäni vahvan ja itsevarman ihmisen, mutta mä pystyn jo tavottamaan sen hetkellisesti ja se on parempi kuin ei mitään.

Ja vielä joku päivä, mä osaan uskoa itseeni oikeasti.

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Elämä vie mua villisti

Sydämeni tulvi taas rakkautta yli äyräiden

Askeleeni ovat taas kevyempiä, katujen huokuessa levollista hiljaisuuttaan. Katulamput loistaa kelataisinaan, puut näyttää paljailta ilman lehtiä suojanaan, eikä yhtäkään ihmistä ympärilläni. Ehkä kaikki ovat jo käpertyneet syksyn piemydeltä koteihinsa piiloon, (lämpimien vilttien alle käpertyen, kenties toisen kainalon turvassa lojuen.) Bussi ilmoittaa tulevansa vasta 25 minuutin kuluttua joten mä päätän kävellä niin monta pysäkkiä eteenpäin kuin vaan ehdin. Hengitän syksyn ilmaa ja sisälläni huokuu kumma kaunis haikeus. 


Kepeä olento jonka ajatukset on kuin pieniä hymyielviä sykähdyksiä, muiston vilahduksia joista tunnen vain niiden kauneuden, unohtaen asioiden kääntöpuolen  ja hetken huminaa syksyn tuulessa. Ja mun mielessä vilahtaa taas rakkaus, niin mikäpä muukaan. Aina samanlaista kierrosta kulkee tämä mieleni.

Tänään kaikki tuntui kai olevan taas kohdallaan, eikä mikään niissä ihmisissä muistuttanut mua siitä mitä näen peilistä. Ja kun bussissa näen kuvani heijastuvan eteeni, jokin pieni välähtää ikävästi sisälläni, siinä pienessä ontossa kolossa, mutta mä sanon vaan itselleni: ei tarvitse pelätä, sama ihminen se on sielläkin. Älä kadota vahvuuttasi siihen kuvaan.


Ei se ihminen katoa mihinkään, ei kukaan vie sitä enää mukanaan, ei palojakaan. En anna enää murentaa. Katson todellisuutta silmiin ja yritän pitää kiinni kokonaisuudesta.

Tarraudun lujasti

Mä haluan tuntea olemassaoloni, kokea jokaisen hetken kokonaisvaltaisesti, elää niinkuin pieni lapsi tunnustellen todellisuutta ympärillään, värittäen sitä vähän mielen voimallaan. Haluan tehdä pieniä hölmöjä tempauksia ja olla piittaamatta liikaa niistä odotuksista mitä asetetaan eteemme, tarrautua elämän rytmiin lapsenomaisella tavalla, heittäytyä ja uskaltaa, unohtaa se miten sitä pitäisi olla, ollakseen uskottava (kohta melkein aikuinen olento)

Pieniä naksahduksia pääni sisällä

Joskus sitä vain kaivaa itse kuoppaa itselleen, ja kuin huomaamattaan vajoaa sinne minkä on itse saanut aikaan.Niin moni asia on loppuenlopuksi vain itsestä kiinni, se miten asioihin suhtautuu, mihin tartun ja minkä uskallan päästää menemään sekä se miten asioita ottaa vastaan tai jättää ottamatta, se kaikki rakentaa kuvaa siitä miten maailman lävitseni hahmotan ja itseni kaiken kautta.

Kuitenkin välillä se ote itsestään karkaa ja ohjaimet tuntuu olevan kadoksissa. Silloin tuntuu kuin sitä katselis vain omaa olemistaan, kykenemättömyyttään, tekemistään ja elämäänsä ulkopuolelta voimatta vaikuttaa mitenkään mihinkään. Ja just sellainen olo mussa on vellonut nää viime päivät, oma riittämättömyyden tunteeni on hallinut mua ja tehnyt musta ihmisten kanssa pienen ja saanut tuntemaan suurta vyöryä joka vetää mua alaspäin.

Päädyin sitten taas siihen että voisin jättää sen muihin vertaamisen siksee, sillä se ihmisyyden syvin olemus ei ole verrattavissa, sitä voi analysoida ja määrittää, muttei luokitella paremmaksi ja huonommaksi. Paitsi ehkä korkeintaan moraalisellatasolla, joka sekin on kuitenkin kaikenkaikkiaan hyvin vaikeasti määritettävissä, sillä siinäkin on taas se että meissä kaikissa on jotakin pahaa ja hyvää, eri suhteissa ehkä, mutta se minkä painoarvon antaa millekkin on taas yksi mahdottomuus arvottaa jotenkin objektiivisesta näkökulmasta.

Eli ehkä kumoan sennkin väitteen sitten.Ihmisyys on kuin kauneus, jokaisen katsojan ja kokijan silmissä.

Jokaisella oma totuutensa tästä ja kaikista maailmankaikkeuden sisäisistä asioista. Harvemmalle asialle on olemassa vaan yhtä oikeaa vastausta.

Ja ps: tässä vähän möksäilykuvia viikonlopulta!

                                                                                                         Kaksi pientä ankkaa

                                                                        Voi mikä rakkauspakkaus