Askel ja toinen enkä pysähdy koskaan

Hajoamiset muistuttaa toisiaan ja kipupisteistä heijastuu aina jo kuljettujenkin askelien varjot ja painot. Leijun taas väli-tilassa, niin pieni ja suuri samaan aikaan reunalla huojun enkä ole varma yhtään mistään. Onnelliset hetket tuntuvat todellisimmilta , jokaisessa toivon pilkahdus siitä että tästä hetkestä eteenpäin kaikki tulee olemaan helpompaa. Mutta eihän elämässä ole olemmassakaan mitään sellaisia lopullisia päätepisteitä tai virstanpylväksiä josta alkaisi kaiken uudestaan.
En tule tavoittamaan koskaan elämässäni puhtaita sivuja koska kaikki on vain yhtä jatkumoa ikuista sekamelskaa joka vain muuttaa muotoaan ja kaikki on vain hetken. tässä käsillä vain hetken.

Ja mä tunnen seisovani taas samassa pisteessä kuin hetki sitten, keskellä kaikkea enkä pääse pakoon, minnekkään piiloon tunteiltani ja tutkivilta katseilta. Mtta silti vähemmän hukassa ja näen enemmän kuin silloin. Olen kevyempi kuin silloin. Olen täynnä tunnetta, pelkoa ja määrittelemätöntä tyhjyyttä ja samalla seesteisempi kuin vähään aikaan.

Mietin toiveita jotka elämässä on jäänyt ja yritän vain hokea itselleni oikeita sanoja, tarttua johonkin ja todistella itselleni että olen kaikesta huolimatta hyvä. On aikasi loistaa loistaa loistaa, huutavat sanat sisälläni ja suljen silmäni nojatessani bussin ikkunaan enkä tavoita sisältäni mitään,
hetken voin olla vain tyhjä

Tuntureille mielensä mutkat unohtamaan, tuntemattomaan tiensä löytämään

Kaipaan pois, jonnekkin. Lähteä veks, maailman ääriin tai vaikka sitten löytää itsensä jostain Lapin tuntureilta porojen seasta. Kun vain pääsisi hetkeksi kaikesta kauas ja unohdus kaikesta täällä. Kaipaan yksinäisyyttä ja samalla pelkään yksinäisyyttä juuri nyt enemmän kuin mitään. Ihmisten kanssa ollessani, muutun levottomaksi ja oudoksi ja kun käperryn yksinäisyyteeni jota luulen kaipaavani, sisimpäni täyttää vain outo tyhjyys.

Enkä tiedä minne paeta, missä olisi vain kevyt olla. Missä tunteeni voisivat levätä ja ajatukseni unohtua, missä mieleni liikkeet voisivat edes hetken verraksi pysähtyä.

Viimeiset päivät oloni on ollut niin levoton ja samalla niin uupunut, uupunut tunteisiinsa ja kaikkeen, uupunut siihen ettei enää tunne mitään tai sitten tuntee liian paljon. Välimaastoa ei ole, vain ääripäät. Kaikki tulee ryminällä, ilosta suruun, impulsseja, hallitsematonta mielen virtaa.

Ehkä elän vain ja unohdan pakenemisen. Tunteet kohdataan ja eletään, sitten jatketaan. sitten joskus

Täältä etäisyyden takaa, kaipaus sinne

Sisälläni tuntuu kaikki hetkeksi pysähtyneen, levähtäneen paikoilleen, ylläni tähtitaivas jossa mieleni liitelee, katseeni kiertää äärettömyyden seassa ja häkeltyy siitä niinkuin aina. Kumman seesteisyyden ja levollisuuden olotila. Ja kaikki se mistä voisin nyt murehtia, , kaikki se epätietoisuus johon voisin päiväni hukuttaa tai pelko siitä mitä omassa pikku-elämässäni odottaa palatessani täältä etäisyyden takaa taas tuttuihin tai vähemmän tuttuihin kuvioihin, on kaikki unohtunut hetkeksi.

Se on kutkuttavaa, toivon kipinöitä ja pelkoa sekaisin. Kaikki leijumassa oudossa välitilassa, suuntaa etsien - ja ensimmäistä kertaa elämässäni seuraava askel ei taida olla musta kiinni ja se on pelottavaa, seisoa näin heikoilla jäillä ja antaa vain aikaa ja odottaa.

Olemassaoloni on kaikesta epävarmuudesta huolimatta ollut viimeiset päivät kevyempää kuin aikoihin. Kamppailut sisälläni lakanneet ja kaikki on ollut vain. Ei painavia ajatuksia ja pelkoja. Voi, niin paljon olis mistä voisin nyt kirjoittaa mutte ehkä lopetan purkautumiseni tähän.

------------------------

Loppuuun vielä vähän DAMIN tunnelmia kuvien muodossa kun en niistä sanallakaan maininnut...

mutta, oli ihan sairaan hieno reissu! Kenties paras ikinä. Voi suosittelen sitä mestaa kaikille. Niin kovin sielukas ja ah kiehtovia ihmisiä.

ja ähpöh en tiedä mikä noita kuvia riivaa kun ei suostu latautumaan oikeinpäin, mutta nyt en jaksa päätäni sillä vaivata joten jääkööt noin mutta jos joku tietöö missä ongelman ydin niin kerroppa ihmeessä!

Pilven reunalta tipahtaa helposti

Kello on kolme yöllä kun mä makaan vielä hereillä sängyssäni. En tahdo sulkea silmiäni, sillä pelkään sen pysäyttävän sen kuohunnan sisälläni. En osaa tarkalleen määrittää mitä se on tai mikä mussa sen saa aikaan, mutta se on jotakin mikä saa todella tuntemaan olemassaoloni. Elämä sisälläni. Tunne siitä että mä olen niin elossa. Niin hetkessä kiinni.

Katselen pitkään kuinka pilvet tuntuu kiitävän taivaalla ihan luonnottoman nopeaa vauhtia ja pilvien raoista näen välillä vilahtavan tähtitaivaan. Se on jotakin sellaista mikä saa mut joka kerta häkeltymään samalla kummalla tavalla. Se äärettömyys minkä sisällään kokee kun katsoo yöllistä taivaankantta yllään. Sitä katsoessaan sitä tuntee kaiken äärettömyyden ja samalla kaikki ne äärettömät mahdollisuudet ympärillään - elämässä joka ei kuitenkaan ole ääretön. 

Yksi tähti elää miljoonia vuosia. Se on aika hämmentävä ajatus. Ihmiselämä on siitä ajasta vain yksi pienen pieni hujahdus. Siitä hujahduksesta tahtoisi luoda jotakin arvokasta mistä jäisi edes se pienen pieni jälki maailmaan joka se vaan jatkaa kulkuaan vielä kauan kauan jälkeeni.

Pilvien liikkeet saavat mut ajattelemaan taas aikaa. Se tuntuu välillä ihan absurdilta. Miten paljon aikaa käyttääkään tekemällä merkityksettömiä asioita, miten paljon aikaa voisi käyttää täyttämällä elämänsä elämyksillä sen sijaan että esimerkiksi nyhjää facebookissa turhan monta minuuttia tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä.

Okei ei kai kukaan hullu nyt pysty jokaista sekuntia elää merkityksellisesti. Elämä on myös hetkiä, jotka saa vaan hujahtaa ohi, niitä enää koskaan muistamatta ja ehkä ihan hyvä niin. Ei mieleen voi painaa ääretöntä määrää merkityksellisiä asioita.

Kuitenkin sitä usein kokee, että elämä voisi olla jotakin enemmän, muuttamatta mitään sen enempää kuin vain tapa katsoa, tapa elää niitä pieniä arkisia hetkiäkin. Ennen kaikkeaan kuitenkin se, miten asiat ympärillään näkee.

Kaikesta voi tehdä suurempaa mielen voimalla. Ei siihen sen kummempia välttämättä tarvita?

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Kaikki muodostuu aikanaan

En mä kaipaa mitään sen suurempaa, haluan vain oppia heittäytymään kunnolla hetkiin ja elämään. Se fiilis kun ei ajatukset tai estot työnnä mua kuoreeni, sitä haluaisin kokea enemmän. Ei se että mun täytyisi kokea aina vaan suurempia ja suurempia elämyksiä - mulle riittäisi ihan vaan se että lopettaisin sen piiloutumisen ja jättäisin ainaisen asioiden ylianalysoinnin sikseen joka estää heittäytymästä hetkiin.

Mä oon taas kadottanut sen olon hetkeksi jonnekkin ihmisten sekaan. Oon vaan kyllästynyt jatkuvaan kamppailuun itseni kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla vain rohkeasti ja täysillä itsensä? Oon kyllästynyt seisomaan aina varjossa. Haluan uskaltautua esiin kuorestani päivän valoon, ilman että mun täytyy peittää kasvoni. Haluan olla seistä ylpeänä itsestäni, vertailematta liikaa siihen mitä kenessäkin on vielä enemmän.

Huomenna lähdetään reissuun ja pitkästä aikaa mä oikeasti odotan sitä että pääsen maailmalle, pois täältä missä kaikki on liian tuttua tai jotakin. Täällä kaikki muistuttaa jostakin, maailmalla mä en löydä tarrautuneita muistoja ja tunteita joka kulman takaa ja ihmisistä ympärilläni. Mä odotan sitä että voin vaan antaa ajan kulua kepeästi, istuen parvekkeella ilta-auringossa kirjoitellen päiväkirjaa tunnista toiseen ja ajatellen vaan niinkuin vuosi sitten Venetsian reissulla, huomaten ympärillä kaikkea pientä kaunista pysähtyessään.

Mitä vähemmän lukkoja, sitä enemmän itseään. ja hyvä niin.

Hetkien vilinää mielessäni, haaveiden luomista todellisen tuntuisiksi mielikuviksi. Näin pää nojaten sängyn laitaan, katse vaeltaen ikkunaruudun ulkopuolella teen havaintoja maailman hiljaisista liikkeistä, näin juuri. Ehkä se nojaisi olkapäähäni tai jokin kosketus, merkki toisen olemassaolon tiedostamisesta
 mutta ei tarvittaisi sanoja, 
olisi vain musiikki ja äänettömät ajatukset pienissä päissämme vaeltamassa ristiin rastiin. 


Välillä saattaisin katsoa toista sivusilmällä yrittäen nähdä mitä toisen päässä liikkuu ja kun olisin itse liian syvällä ajatuksissani, se toinen katselisi mua ja miettisi samaa. Hiljaista ajatusleikkiä. Ei sanoja jotka rikkoisivat hiljaisuuden välillämme. Silti se hetki ei olisi vain mun tai sun, kun se olisi meidän, yhteinen ja siinäkin vailla sanoja, voisin tuntea sen yhteyden.

Outoa miten yhtäkkiä voi pakahtua
näin
kauniisti.

Kun musiikki virtaa lävitseni ja saa unelmani loistamaan näin todellisina ja mahdollisina

miten kepeä naurusi ja lempeä hymysi sekoittuvat mielessäni, saaden hetken pysähtymään toviksi. (Sä olet niin mielettömän kaunis)

Ja sen sijaan että pelkäisin, mä kaadan itselleni kupin teetä ja tunnen kuinka hymy nousee kasvoilleni. Mulla on huoleton olo. Niin onnellinen ettei tunnu todelliselta.

Tiedän ettei mun tarvitse pelätä.

Mä oon avannut lukkoja ja kaikki selkiytyy kokoajan, pikkihiljaa. Enää en voi sulkea niitä ovia jotka oon kertaalleen jo avannut tähän todellisuuteeni. Kaikki ovet jotka oon avannut, ovat kasvaneet osaksi itseäni, enkä voi enää unohtaa sen minkä olen jo kerran ymmärtänyt.

Musta tuntuu että jotakin on tapahtumassa - jokin on loksahtamassa kenties vihdoin paikoilleen?