Virtaa, harmaita sävyjä ja valon pilkkeitä

Sisälläni velloo tunteita joita en osaa erottaa toisistaan. Yksi epämääräinen sotku. Kaikki tuntuu vaan välillä niin hämmentävän suurelta ja käsittämättömältä.

Elämä kuohuu sisälläni värein ja mä itken kyyneliä menneisyydestäni, muistojen kauneutta ja niitä jotka saa mut hajoamaan vielä vuosienkin jälkeen, muistuttaen heikkoudestani ja niistä kasvoista joissa oli pistävä katse. Mutta myös ne kasvot jotka hehkuivat lämpöä ja kainalo johon olisin voinut käpertyä jos olisin silloin uskaltanut.

Kun vois palata hetkiin ja elää uudelleen, muuttaa jotkin valinnat päälaelleen. Nyt on sellainen olo että voisin mielellään mottaista kasvoille niitä kipupisteitä, vaikka mä en sellaista kuitenkaan tekisi. Ja sitten tajuan että on paljon tärkeämpääkin itkettävää kuin oman napani ja menneisyyteni kanssa kieriminen. On vain niin tuskallista ajatella toista ja sitä miten paha sen on olla kun tuntuu olevan itse niin kykenemätön tekemään mitään. Miten paljon sitä haluaisikaan. Se on hajottavaa turhautumista.

Kun toinen saa napattua hyvästä olosta kiinni ja kasvoilla loistaa hymy, toiselta luiskahtaa onni menemään ja sitä tuntuu itse vain möllöttävän keskellä kaikkea, elämän jättimäistä härdelliä jossa tapahtuu kokoajan liian paljon pystyäkseen käsittämään kaikkea. Rakastaminen on välillä niin tuskallisen raskasta. Se että kaikki mitä on, se valtavan suuri määrä rakkautta sisälläni, ei riitä nostamaan toista pystyyn. Kai on vain hyväksyttävä todellisuus, ettei musta ole muuttamaan asioita. Siihen taidan olla liian pieni.

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Juuttunut kauas, hetkeks vaan

Päivien juostessa liian vilaukselta eteenpäin
minä valun liian usein taakseppäin.


Liikaa kai maailmankaikkeuden vietävissä,
muistojen kiskoessa,
sydämmessäni, sykähdyksin ja värähtelyin
kiepautellen minua hullussa vauhdin huumassa mukanaan 
pakotten katsomaan mitä takanaan
elettyä elämää
pieni sydän, suuret maailmat sen sisällä
raastaen haavoja entisestään
tuodessaan samalla jotakin uutta tullessaan,
kasvun aineksia
siinä


särkyneissä palasissa,
(niitä pitää vain ensin vähän järjestellä, muodostuakseen kokonaiseksi.)




.Se mikä joskus rikkoi enemmän kuin mikään, on tehnyt musta hauraan mutta samalla myös jollain tavalla vahvemman ihmisen.

Joskus pitää kadottaa itsensä, voidakseen löytää vielä jotakin enemmän - itsensä niiden hajoamisten kautta. Nyt musta tuntuu että mulla on kenties melkein kaikki palapelin palaset koossa, mutta vielä vähän tai vähän enemmänkin sekaisin.Menee tässä vielä hetki niitä järjestellessä, mutta nyt tiedän,että joskus on hyvä kokea koviakin kolauksia, särkeä itsensä, voidakseen luoda itsensä vähän niinkuin uudelleen .Jotkut säröt taitaa kuitenkin juuttua kiinni, muistuttaen jostakin mikä on ollut merkityksellistä, mutta niin sen kai kuulukin olla.

Kyllähän muistot tarttuu, kaikista hienointa mitä ihminen voi omistaa (lukuunottamatta läheisiään) on muistot, ilman niitä kaikki olis irrallista ja jotenkin merkityksetöntä,ilman niitä mä en olis edes mä.Jos mä en muistaisi mitä kaikkea olen ollut,tehnyt tai tuntenut, mitä olisin? Joka hetki joutuisin etsimään itseni uudestaan.