Tuulahdus sisälläni

Kun kaikki ympäriltäni katoaa, sanoihin sakeisiin ja kasvoihin joista ei tunnu tuntevan yhtäkään. Yhtäkkiä kaikki on yhtä sumua ja minä tunnen olevani yksi unohtunut palapelin palanen, sekoittuneena ympärilleni, itseni ulkopuolelle, rippeinä ripoteltuna, vain välähdyksin todellisuudesta

 ja ääneni kaikuu itseni ulopuolella ja nauruni on etäistä. Eksynyt pieni ihminen.Välillä tuntuu kuin ajatukset karkaisivat mielestäni, jäljelle jääden vain hassu pieni tyhjiö vailla sanoja, kaihoisa katse kaukaisuuteen ja unelmat joita elän muiden lävitse, katselen kuinka ne kaksi hukkuu toistensa katseisiin ja tunnen taas sen järjettömän rakkauden kaipuun sisälläni.

Muutama kupliva kulaus vatsan pohjassa ja ne nauravat kasvot vieressäni jotka sanoo lämpimiä sanoja. Ehkä mä kuulun tänne sittenkin, ehkä turhaan pelkään jääväni muiden varjoihin ja että ihmiset näkisi mut niinkuin mä itse näen. Euroviisut pyörii isolta kankaalta ja mulla on mukava pieni sohvan nurkka johon käpertyä.

Pieni hymyn häivähdys kasvoillani ja joku tavoittaa katseeni. Oho hups, ja kysyvä ilme. En osaa vastata siihen, joten helpompi kai väistää.

Haahuilujen päivä

 Koko päivän onnetonta kehää pääni sisällä kiertäen, hakaniemen rannassa kaihoisa katse sumuisessa keväässä, askeleiden ja ajatusten paino. Vastauksia sisältäni etsien,  syvempiä merkityksiä eleiden takaa yrittäen tavoittaa ja nähdä itseni niiden rakastavien katseiden lävitse, mutta kaikki lyö tyhjää ja kaikki on taas tuntunut kaikessa kevään huumassa ja muiden hymyissä aika tyhjältä.

Ihan sama miten mä olen, tunnun olevan vähän vinksallaan tai päässäni, niin kaikkihan on vain pääni sisällä. Ulkopuolisin silmin näkyisi varmaan jotain muuta. Mutta välillä sitä on hukassa ja tuntuu hapuilevan kaikessa mitä tekee.

Kuori on vähän turhan paksu ja sanat on hankalia,

Ne katsoo ohitseni tai lävitseni kuin sitä olisi yhtä tyhjää vaan. Haaleaa vettä joka on seisahtanut paikoilleen, muiden aaltoillessa ympärillä auringon hehkussa, värien heijastuessa pintaan. Musta on tuntunut värit johonkin karanneen. Hersyvät naurut ja vieressä kaikuvat sanat tuntuvat etäisiltä, lipuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuin olisin muurautunut umpeen, jättänyt taas todellisuuden ulkopuolelleni. Äkkiä tunnen järjettömän yksinäisyyden ja erillisyyden tunteen paisuvan sisälläni vaikka istun keskellä ruokalan hälinää, ihmisten seassa jossa voisi luulla olevan mahdotonta muuttua näkymättömäksi.

Heikkous muistuttaa olemassaolostaan joka hetki, piirittää mua enkä osaa työntää sitä pois. Kokoajan pitäisi olla reagoimassa kaikkeen, ilmaista vahvoja mielipiteitä taiteesta ja politiikasta, mistä hyvänsä nyt ikinä kiivasta keskustelua käydäänkään, heittää läppää ja nauraa muiden mukana, tuntiakseen olevansa tärkeä osa sosiaalisiaympyröitä tai ylipäätänsä osa edes.

Mutta aina sitä ei osaa. Joskus ainoa mitä osaan, on käpertyä hiljaisuuteen, kuoreni sisään tarkkailemaan maailmaa.

Sitä haluaisi vain että tulis nähdyksi ja ymmärretyksi. Että joku näkisi sen vahvuudenkin. Muutakin kuin haaleaa vettä. Tämä ei ole säälin kerjäämistä, mutta joku syy kai on siihen että kirjoitan nämä ajatukseni tänne, niin, ehkä se on helpompaa hakea ymmärrystä täällä, löytää sanat anonyymeille itsestään kertomaan.

Vieressäni keinuu pikkulapsi joka näyttää olevan niin täynnä elämänvaloa ja ihanaa toiveikkuuta. Kun sitä voisi aina olla pieni vaan, nähdä maailman niinkuin pienet lapset näkee, mä ajattelen. Me katsotaan toisiamme tovi; sillä on kummastunut katse ja hetken sen kasvot näyttää melkein surullisilta, kunnes vääntyvät hetken hujahduksessa taas siihen suloiseen hymyyn. Mä hymyilen sille takaisin ja mun tekisi mieli sanoa jotakin viisasta
mutta jätän sanat sikseen ja lähden kävelemään kotiin päin.

Pienen pieni maailma

Viime aikoina on ollut paljon niitä iltoja kun mä olen saattanut vain istua matolla keskellä huonettani tuijottaen ikuisuuden tyhjyyteen. Sellaiset hetket on hämmentäviä - kuin kaikki tuntuisi pysähtyvän hetkeksi. Se on olotila jossa sitä unohtaa oman olemassaolonsa hetkeksi. Tyhjyys virtaa sisälläni ja täyttää kehoni jokaisen kolkan.

Toisaalta ne hetket ovat tyhjyydessään myös vapauttavia. On huojentavaa ettei mieli ole liikkeessä kokoajan. Ei kuitenkaan tunnu hyvältä kun ei tunnu miltään. Viime aikoina kummat asiat on herättäneet mussa tunteita ja muistot jotka yleensä saavat hajoamaan tai sulamaan, ovatkin tuntuneet kaikki yhtäkkiä vain valtavan kaukaisilta. Niinkuin menneisyyteni olisi irtautunut musta ja jättänyt vain nykyhetken. Mutta eihän se ole. Välillä asioista katoaa vain merkitys hetkeksi. Mä en ole edes osannut kirjoittaa päiväkirjaa moneen moneen päivään. Oon kadottanut sanat johonkin ja tyhjä sivu ei ime itseensä mitään. 

Mä olen tuntunut hävittäneen jotakin itsestäni, mutta kenties löytääkseni jotakin uutta. Ehkä jotakin on tapahtumassa tai kenties ei yhtikäs mitään. Kaikki tuntuu vain sekavalta juuri nyt ja toisaalta ei ole mitään sellaista. Pitkiin aikoihin ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kääntänyt sydämeni ympäri, saanut mut palamaan sillä tietyllä tavalla. Missä on elämän yllätykset ja seikkailut? Niitä mä kaipaan. Järjetön rakkauden ja elämysten kaipuu.

Voi että. Nuhjun ja nyhjään vain omissa maailmoissani ja niin paljon jää huomaamatta. Ehkä olisi aika avata silmänsä ja keskittyä todellisuuteen vaihteeksi. Mutta mitä sekin yrittää mulle kertoa? Kumpa asiat, vastaukset kysymyksiini sisälläni voisivat näyttäytyä kuin kirjaimet paperilla. Mutta ne vain leijuu epämääräisesti ilmassa ja kaikki on niin hiton tulkinnanvaraista. Muttajoo, niinhän on sanat paperillakin. Kai kaikki. 

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Sillisoppaa

Asiat kadottaa merkityksensä kun niitä kuluttaa liikaa. Ajatuksista tulee tyhjänpäiväisiä kun ne kiertää ympyrää kerta toisensa jälkeen. Muistoista tulee kuin biisejä jotka on kuluttanut puhki kuuntelemalla niitä miljoona kertaa peräkkäin jolloin ne ei enää herätä mitään. Kauniit sanat jää alle ikävien katseiden ja sanojen. En osaa tarttua oikeisiin asioihin. Ajatukset on sekavia. Mieleni on yhtä sokkeloa josta en tunnu pääsevän mihinkään selvyyteen. Mitä mä koen oikeasti? Mikä on todellista ja merkityksellistä itsessäni, sisälläni, elämässäni, ympärilläni, kaikkialla? Mistä tulee ne valtavat määrät erilaisia tuntemuksia? Mistä tulee se riittämättömyyden tunne? Mikä ihme tuo ne osaksi jokaista päivää?

Haluaisin olla niin paljon jotakin muuta. Koulussa katselen ihmisiä ympärilläni ja tunnen valtavaa katkeruutta siitä etten voi olla niinkuin ne. Mä olen jollain tavalla liian erilainen, jotenkin kaiken ulkopuolella. Enkä nyt meinaa mitään vautsivau mikä erikoisuus -juttua vaan sitä että musta vaan tuntuu etten kuulu koulussa mihinkään, en sovi mihinkään. Kaikkialla tunnen että musta puuttuu jotakin mitä tarvitsisin ollakseni sopiva. Sitten turhaudun kun kuitenkin tiedän, että kyllähän mä oon ihan hyvä.

Onneks kohta on kesäloma. Se on vapauttava ja huojentava ajatus. Mä en kaipaa mitään muuta niin paljon kuin sitä että voin irtautua tosta loukosta jossa joudun kamppailemaan epävarmuuteni kanssa jatkuvasti. Se tuntuu helpottavalta. Kesä on mun mahdollisuus. Kenties syksyllä mä oon taas löytänyt sen vahvuuteni takaisin.