än-yy-tee-nyt, elämä voi seisahtaa paikoilleen

Viimeiset päivät olen tuntenut olevani hukuksissa, ihmisten sessa kuin eksynyt pieni mustalammas. Elämästäni on kadonnut hetkeksi kaikki energiat johonkin ja yhtäkkiä oloni on vain aika välinpitämätön kaiken suhteen. Olen turtunut tunteiden kaaokseen, viimeiset puoli vuotta on ollut sitä kaaosta kokoajan, kauneimmillaan ja raastavimmillaan, repinyt itseäni kappaleiksi ja hetkiä kun ei ole voinut antaa itsensä uskoa mihinkään, seissyt pakahtuneena tyhjyydessä kaikessa siinä epätietoisuudessaan ja kaikki se muu. On kai ihan hyvä että välillä on tasapaksuja kausia, sillä pidemmän päälle tunteminen vie kaikki voimat mennessään.

Kokoajan tekisi mieli olla vain käpertymässä itseensä, omiin tuttuihin maailmoihinsa, sulkea koko se ympäröivä maailma ulkopuolelleen ja käpertyä omaan pieneen lämpöiseen koloonsa peittojen syövereihin ja sulkea silmänsä, leikisti unohtaa kaikki se mitä ei tahdo olevaksi tai olemattomaksi muistaa, tukahduttaa todellisuus jossa kaikki on taas vähän liian sekavaa. Olen lukenut myös paljon, elämän hallinnasta, hyväksymisestä, meditaatiosta ja monta tovia hiljaa hengitän sisään ja ulos, ja ainoa mille annan tilaa niissä hetkissä on se mitä on vain juuri siinä käsillä. Ja aina kun vain satunkin eskymään muistoihini, tarrautumaan kipukohtiini ja hukkumaan niihin syviin koloihin, ravistelen itseni irti kiireesti ja tarraan johonkin mikä pitää kiinni siinä läsnä olevassa.

Mä en jaksa etsiä enää syitä tai selittää itseäni, pyrkiä löytämään kaikesta järkeä ja jokaiselle tuntemukselleni merkitystä. Miksen voisi joskus vain irrottaa, olla hetken vain pieni ja heikko, järjetön sekamelska, hukassa hetken ja löytyä sitten taas uudelleen, uudella tavalla kun sen aika on, itkeä tunteensa, sen sijaan että yrittäisi jotenkin todistella itselleen olevansa vahvempi, parempi hallitsemaan itseään.

Oli tässä yksi suloisen kevyt ilta, elämän heleys, kun hetkeksi antoi muun unohtua, mielen pauhujen pysähtyä. Monta tuntia vain istutaan, aistitaan, katsellaan ja kuunnellaan, ilta hämärtyy ja kaikki muuttuu kauniimmaksi kokoajan.

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.

Elämän viidakkoa

Elämä on kovin absurdia. Vaaleanpunainen maailma käpertyy sisälleni maailman heräillessä ja katselen sitä outoa maailmankaikeutta ympärilläni, mieleni pysähtyneenä paikoilleen, ei ajatustakaan enää, käy hiljainen toive mielessäni. Antaa kaiken jäädä vain lillumaan, tunteet painovoimasta vapautuen ilmaan. Hukun kohta näihin solmuihin joita muodostan sisälleni ajattelemalla (ja tuntemalla) liian paljon,

ja kaikki hajoaa, ryminällä, kerta toisensa jälkeen.
Ja vaikka olen kenties juuri tässä hetkessä aivan liian hajalla, osatakseni nyt löytää vastauksia mihinkään, löytääkseeni balanssia itseni ja maailman välillä, niin elämässä on niin paljon, niin paljon mahdollisuuksia ympärilläni mihin tarttua - mistä lähteä luomaan jotakin suurempaa (enkä nyt suinkaan tarkoita vain ihmissuhteita vaan aivan sitä kaikkea mitä sitä ikinä voikaan elämässään saavuttaa) että tiedän selviäväni, äärettömien mahdollisuuksien voimalla, kliseiden ja kornien ajatuksieni voimalla hee. Vähän räpyttelen tässä ensin siipiäni, korjailen haavoja hetken ja kohta sitä taas liidetään elämässä kevyesti eteenpäin. Ja kaikki ne naarmut, muistuttaen siitä eletystä elämästä. Kaikesta siitä mikä oli joskus kaunista ja niin todellista.

Ja tänään tunsin kuitenkin hetkittäin eläväni, kevyesti, siinä yön hiljaisuudessa, pysähtynyt maailma Koffin sadettimien seassa ja paljon tärkeitä asioita ääneen sanottuna. Kaikki tuntuu aidolta ja vaikka mieleni voisi hukkua surun sekaan jokaisen hetken verran, niin niinä hetkinä, unohdan, päästän hetkeksi irti ja olen vaan.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja nyt voisi olla hyvä jatkaa esimerkiksi unten maille, kellon tullessa viisi aamulla, huh mitä tajunnanvirtaa taas vaihteeksi! ihan hämmennyin. ajatukset ei oo kulkeneet näin selkeästi (tai sekavasti) mutta jokatapauksessa sulavasti niinkuin tajunnanvirralla tapana, aikoihin. kun viime päivinä kaikki on vain jumittanut. muttajoo, nyt lopetan tähän.

taakseni jäi kasa kauniita muistoja, pistää

Aamulla herätessäni tekisi mieli vielä käpertyä peiton alle piiloon, piiloon omalta maailmaltansa ja kaikelta sen ympärillä, paeta tunteitaan ja todellisuutta jotka tuntuvat liian raskailta kohdata - unohtaa vielä hetkeksi kaikki, sulkea silmänsä ja hukuttautua uniin ja kaukaisiin maailomoihin missä kaikki on vain kevyttä. Leijailisin vielä hetken. Mä tahdon vain etäälle elämästäni, kaikesta siitä mikä voisi muistuttaa siitä mikä vielä hetki sitten oli käsinkosketeltavaa. Kaikkialle on tarttunut liian paljon muistoja jotka särkee aivan saamarin paljon.

Mieleeni tulvii liikaa kauniita kuvia, hetkiä joiden voimalla mä olen viimeiset kuukaudet elänyt ja yhtäkkiä tuntuu niin saatanan kipeältä muistaa miten toinen käpertyy lähelle, ottaa kädestä kiinni ja kysyy voiko tulla syliin, kun kerta toisensa jälkeen joudun tipahtamaan tähän todellisuuteen. Auts. 

Suljen silmäni ja yritän kadottaa kaiken, mutta kaiken pakahduttaminen on mahdotonta. Yhtäkkiä sitä on kadottanut taas otteensa ja palaset on sekaisin. Kuinkakohan monta kertaa sitä joutuu hajottamaan itsensä, löytääkseen vihdoin sen kokonaisuuden ja tasapainon, jonkunlaisen pysyvyyden?

Kyllä kaikki järjestyy, hokee jokainen, liian kulutettuja fraaseja, ei natsaa. vittu. tekisi mieli huutaa, huutaa kaikki tämä myllerrys sisältäni ulos, vihan ja surun sekainen sekamelska, kaunis tunne, särkynyt pieni sydän.

Paloa

Ja yöllä kun muut jo nukkuvat, kipitän tähtien alle, kattoterassin nurkkaan käperryn vilttiin (ei siksi että olisi kylmä, vaan koska kaipaa jotakin mihin käpertyä) ja annan mieleni kellua hiljaisuudessa, ajatukseni hyppelehtien tähdeltä toiselle-

kellahdan selälleni ja annan katseeni hukkua taivaan valopilkkeisiin- ja äkkiä näen katseesi: sumuisissa kuvissa jotka piirtyvät mieleeni, kaukaisen mutta hellän, jollain tavalla kovankin ja silti samalla niin kovin suloisen herkän katseesi.

Ne kuvat tuovat ikävän mukanaan, ensin kevyesti hipaisten ja yhtäkkiä kietoutuen tiukasti ympärilleni, pakahduttaen, havahduttaen pelon sisältäni henkiin (sen jota olen viikot yrittänyt työntää mielessäni syvälle piiloon). Sydämeni hehkunut sädehtien ja läikkynyt ylitse näitä tunteita heleästi, saanut elämän sisälläni räiskymään enemmän kuin ikuisuuksiin ja aivan yhtäkkiä kaikki vyöryää ryminällä,
hallitsemattomalla tavalla, kyyneleet, pelko pelko pelko tykyttää mielessäni. Miten paljon sitä kaipaisi toisen kumman turvallista lämpöä lähelleen ja käsi josta ottaa varovasti kiinni illan hämärtyessä, kun todellisuudesta tulee sillä tavalla utuisempaa ja kevyempää,

tipahdan,

tähän hetkeen, en uskalla tarrautua niihin kuviin vielä, en tahdo lietsoa mitään tämän suuremmaksi ennen kuin tiedän että seuraava askel on samaan suuntaan.
mutta silti, uskon enemmän kuin kenties koskaan, että tässä olisi jotakin, mistä tulisi pitää kiinni. Unohtaa hetkeksi rajani, uskaltaa päästää toinen lähelle

sillä tosiaan, sydämeni palaa. En osaa samuttaa tätä, vaikka olen kuinka yrittänyt koko pienensuuren elämäni verran opetella hallitsemaan kaikkea sitä sisälläni pauhuavaa, niin tunteet, ovat kaiken sen rationaalisuuden ulkopuolella.

Täältä etäisyyden takaa, kaipaus sinne

Sisälläni tuntuu kaikki hetkeksi pysähtyneen, levähtäneen paikoilleen, ylläni tähtitaivas jossa mieleni liitelee, katseeni kiertää äärettömyyden seassa ja häkeltyy siitä niinkuin aina. Kumman seesteisyyden ja levollisuuden olotila. Ja kaikki se mistä voisin nyt murehtia, , kaikki se epätietoisuus johon voisin päiväni hukuttaa tai pelko siitä mitä omassa pikku-elämässäni odottaa palatessani täältä etäisyyden takaa taas tuttuihin tai vähemmän tuttuihin kuvioihin, on kaikki unohtunut hetkeksi.

Se on kutkuttavaa, toivon kipinöitä ja pelkoa sekaisin. Kaikki leijumassa oudossa välitilassa, suuntaa etsien - ja ensimmäistä kertaa elämässäni seuraava askel ei taida olla musta kiinni ja se on pelottavaa, seisoa näin heikoilla jäillä ja antaa vain aikaa ja odottaa.

Olemassaoloni on kaikesta epävarmuudesta huolimatta ollut viimeiset päivät kevyempää kuin aikoihin. Kamppailut sisälläni lakanneet ja kaikki on ollut vain. Ei painavia ajatuksia ja pelkoja. Voi, niin paljon olis mistä voisin nyt kirjoittaa mutte ehkä lopetan purkautumiseni tähän.

------------------------

Loppuuun vielä vähän DAMIN tunnelmia kuvien muodossa kun en niistä sanallakaan maininnut...

mutta, oli ihan sairaan hieno reissu! Kenties paras ikinä. Voi suosittelen sitä mestaa kaikille. Niin kovin sielukas ja ah kiehtovia ihmisiä.

ja ähpöh en tiedä mikä noita kuvia riivaa kun ei suostu latautumaan oikeinpäin, mutta nyt en jaksa päätäni sillä vaivata joten jääkööt noin mutta jos joku tietöö missä ongelman ydin niin kerroppa ihmeessä!