Otan vastaan kaiken,
mutta puoliakaan en ymmärrä.
(Tärkeintä on kuitenkin tunteminen,
olennaisempaa kuin sen ymmärtäminen että miksi tuntee.)
Epävireinen flow
kello 03.52, olen huurussa, kaipauksen ja täyttymyksen tilassa,
tunteiden polariteettien yhteisymmärryksessä.
Puolittaisen unen kerroksen ja punaviinin raukeasta jälkihumusta
pehmennyt mieli vaeltelee hiljaa levollisena seiniä pitkin kiipeilee, tutkailee arvaamatonta
aika seisahtuu ja olen niin vahvasti tässä
ja samalla on kuin kaikki tunteet elämäni varrelta olisivat pakkautuneet tähän yhteen räpäykseen,
yhdentekevään, vähän surumieliseenkin hetkeen joka on kuin miljoona muuta hetkeä rajamailla. Väläys joka on kaikki. Enkä tiedä pakahdunko vai kuuluisiko räjähtää, liikaa handlattavaksi.
Mietin missä vaiheessa sitä alkaa rakastamaan? Mikä olikaan se kohta jossa random zägä alkoi kutsua itseään kohtaloksi?
Milloin hetket muuttuvat jatkumoksi ja kohtaaminen tarinaksi jolta toivoo paljon aikaa (toisinaan ikuisuuden pituista)? Missä on kliimaksi jota kaikki äikän tunnit aikoinaan etsittiin kaikkialta kuumissaan kuin elämän merkitystä? Milloin tarina alkaa ilmestyä mieleen välähdyksinä joista syntyy kylmiä väreitä? Tai lämpimiä. Ehkä molempia. Mikä nostalgia? Toisinaan tunnen sitä miltein eilisestäkin.Ja yksi nauraa höhöttää sanoessaan että olen kuulemma varhaismummo.
Entä mistä alkaa unohdus? Milloin toinen alkaa hälvetä, muistojäljet hämärtyä ja muuttua osaksi sumua joka vain on osana kaikkea? Milloin voi julistaa olevansa seuraavalla sivulla?
Lopulta on kai vain vähän turtunut sydän ja hetki kuin tyhjässä asunnossa juuri ennen lähtöä
kun oma kuiskauskin kaikuu tilassa joka on yhtäkkiä niin suuri ja autio,
oma kätkö on muuttunut anonyymiksi-
mutta kaikkialla haikuja menneiltä vuosilta, viestejä seinille takertuneilta muistoilta
jotka vain minä yksin tunnen. Merkityksiä jotka olen itse keksinyt.
Kaikki sekin mitä en tule koskaan jakamaan kenellekkään.
Sekä kaikki se mitä jo kohta unohdan kun jatkan uusiin tiloihin, jolloin moni merkityksistä muuttuu yhdentekeviksi ilman tuttua kontekstia.
Ja ehkä onkin niin ettei mikään lopu koskaan kokonaan.
Sisimpään jää kaikesta kaikuja, jotka kuulen näinä yksinäisimpinä yön tunteina.
Riepaleita jotka liehuu mukanani tuulessa
jokaisessa kiireisessä aamussa jossa juoksen jotta ehtisin sinne missä pitää olla
ja piiloudun syvemmälle huppuuni.
Öisin askeleeni ovat hartaampia ja tunnustelevia, on aikaa ja tilaa tuntea kaikki.
Juuri silloin välähdykset tulevat, muistot pelkäävät katoavansa,
mieli kai taistelee alitajuisesti muutosta vastaan, unohtamisen pelkoa se on. Raunioiden äärellä suru.
Naiivi mieli elättelee että olisi edes kauniit loput, armollisuutta
ja koittaa toisinaan pitää aivan liian kauan tekohengityksellä elossa sen mikä jo aikaan jäi.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut unohtaa oikeita asioita
ja samaan aikaan olen löytänyt oikean ihmisen,
josta huomaan yhtäkkiä huomaan välittäväni käsittämättömän paljon.
Miten jo ensimmäisestä katseesta näen millainen sisimpäsi on tänään.
Kaunis se on aina, surussa tai ilossa, sekä kaikessa siltä ja väliltä.
Niin, mitä tapahtuu, kun ollaan ytimessä ja jokin syttyy äkkiä palavasti
kuin äkillinen huuto hiljaisuuteen,
halu juosta, hyppiä, tanssia, huutaa, laulaa, olla vähän klisee, villi ja vapaa
tyhjentää pääkoppansa, uusiutuakseen
purkautua keskellä Hämeentietä, silputa kirjeet joita olen kirjoitellut tällaisina lukemattomina samanlaisina öinä kun olen vyörynnyt tunteita ylitse hallitsemattomasti,
puoliakaan en lähettänyt
sutata kaikki se naiivi rakkauteni ja sytyttää kokko kaiken sen kunniaksi,
irti, ravisuttaa
.......
Ja sitten
aina välillä on sellaisia hetkiä
että voi hymyillä kaikelle. Hetkiä jolloin en tunne tippaakaan katkeruutta,
tavallaan annan anteeksi aina uudestaan kuten suren ja iloitsenkin aina uudestaan.
Kaikki kohdataan niin lukemattomat kerrat - ja jossain vaiheessa voi ehkä ajatella että kaikki on ihan okei. On tunnettu lävitse niin monta kertaa ettei enää jaksa.
Ne on niitä päiviä jolloin en tarvitse huppuakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti