lauantai 17. lokakuuta 2015






"...Sun paperisiivet on tallella...."

Tulis ja pyyhkis loputtoman kaihon katseestani
sumun mielestäni, joka kasvaa etäisyydeksi itseni ja tunteiden välille
jolloin todellisuus alkaa kyseenalaistaa itseään
ottais syleilyyn ja sanois
kultapieni, lakkaa jo etsimästä liikaa tarkoitusta kaikelle
elämä on ja virtaa kaikesta huolimatta, (etsinnöistäs riippumatta kaikki kulkee eteenpäin ja johtolankoja on kaikkialla, suunta hakee ja löytää muotoaan)
järjetöntä tai ei, sitähän se kaikki on
just let it go
selittämättäkin voit tuntea.
Ei kaikkea kuulu palikoida ja kategorisoida,
loputon merkityksellisyyden etsiminen,
vie ahdinkoon jossa juuri paettu merkityksettömyys täyttää pään
(en tiedä ilmentääkö sumu juuri sitä vaiko vain mielen suojautumiskeinona toimiva turvapeite vaiko yksinkertaisesti osa olemassaoloani
mitä onkaan - juuri nyt se on vahvasti osa kaikkea)

ja rationalisointiin kadottaa helposti paljon sitä taianomaista, mysteeristä olemassaolon ihmettä, leveleitä jotka on järjelle liikaa.
Se on liian kovakourainen ottaakseen haltuun kauneimman osan olemassaoloa,
ääripäät, ne tarvitsevat tilaa ja sopivasti uhkarohkeutta ja antautumista jota järki ei koita himmailla.

Välillä on vaan niin pelottavaa antaa itsensä tuntea kaikki. Mutta vielä pelottavampaa on kuitenkin tyhjyys,
hiljaisuus sisimmässäni jossa hengityskin kaikuu.

Minuutit muuttuvat äkkiä tunneiksi, viikko kuukaudeksi ja jatkumoksi laahaavia päiviä, jossa sydän sykkii velttona
ja yhtäkkiä, huomaamatta on kulunut vuosia ja katselen kaikkea tapahtunutta,
ja luullakseni, ymmärrän enemmän kuin silloin mutta silti paljon vähemmän kuin kuvittelin. Kuvittelin kasvavani nopeampaa, että voisin tuntea muutoksen mahtipontisena luissa ja ytimissä, että vuodet koulisivat ja kovettaisivat uuteen uskoon, kyynistäisivät ja veisivät naiiviuteni mukanaan, (syytä ehkä olisi)
mutta kaiken jälkeen on vain se sama kuva, toivekuva, kuvitellusta kasvusta, hölmö tyttö joka uskoo sinisilmäisesti hyvään.


Tää kaikki on jotenkin niin hullua ja käsittämätöntä. Tää olemassaolon homma on niin kokonaisvaltainen, kaikki tapahtuu yhteenpötköön, kaiken aikaa ja ja
olen kai vain vähän väsynyt ja hukassa. Tunteminen on niin suurta aina. Niin suurta että joskus ainoa mitä tuntee on pienuus kaiken sen äärellä.

Välillä tunnen olevani yksinäinen saarreke yön lävitse kulkiessani ja kysymykset joille etsin vastausta, lakaistuvat näihin syksyn pimenneisiin öihin. Kulosaaren sillalla huudan, leikin että kaikki katoaa. Kaikki rumat ajatukset ja häpeä joka on varjostanut kaikkea. Meri on musta ja uhkaava, siinä hetkessä se edustaa itselleni kaikkea, mieleni syvää hiljaisuutta ja etäisyyttä, tuntemattomuutta joka on kuitenkin itsestäni lähtöisin. Askeleeni ovat määrätietoiset, olen uhmakas ja kuitenkin niin pieni samaan aikaan.
Välillä olen vain niin surullinen, raskaat yöt jossa sinä olet kaikkialla, kaipaan mutta en osaa enää itkeä ja kaikki puristuu sisälleni.




 Yhtenä yönä me istumme punaisen hohtoisissa samettiverhojen kätköissä, kolme ajankuvaa ja hiljaa laulamme Maija Vilkkumaan Viimeistä laulua kuin kuiskaten ja tunnen kuinka kylmät väreet vipeltävät lävitseni. Se hetki on hurjan vahva, herään henkiin katsoessani teitä. Sisälläni syttyy, viikkokausia kestänyt tyhjyys löytää hauraan mutta niin vahvan tunnelatauksen. Vieno toiveikkuus ja hymy silmäkulmassa.
Sauhuissa unohdan hetkeksi kaiken muun, ympäröivän maailman ja hetkeksi surukin lakkaa, mun sydän hakkaa, olen huuruinen kevyt mieli enkä etsi pakoreittiä. Annan itseni vain hengittää, laulaa, hengittää, olla hiljaa, olla irrallinen ja olla yhtä, katsoa silmiin, pelotta ja tuntea. Sulkea silmät ja hengittää syvään. Ennen kaikkea tuntea, antautua hetken syvyydelle.













Ei kommentteja: