Etsimättä, löydänkin, nappaan tuulesta kiinni huojuen ja olen koko olemassaoloni voimin tässä

Olen tässä, viime päivät tai ehkä viikotkin, olen ollut vain tässä, tarkkaillut hiljakseen lipuvaa aikaa. Ei hätää, ei yhtään mihinkään, yön pehmeys on hyvä ja kantaa oikealla tavalla. Kirjaimet lipuvat, sanat etsivät muotoaan utuisesta unen sekoittamasta mielestä. Tämä häilyvä tila on avara (muutokselle, mille? Jollekkin sen tunnen). Sanat; mistä löytää oikea tapa niitä kuljettaa, mistä luoda eheä muoto, joilla avata maailmani näkyväksi - olen ehkä lakannut vähän etsimästä sitä. Olen lakannut etsimästä sitä elämässä ylipäätänsä, sillä olen tajunnut, että sisälläni ajatus yksinään ei luo loppuen lopuksi paljoakaan muutosta, en saa säröjäni ja henkisiä kahleitani katoamaan vaikka vuoden meditoisin hiljaa. On mentävä konkretian tasolle, elämisen tasolle. Usemmiten vapauteni elää eniten niissä hetkissä joissa liian paljas tietoisuus katoaa. Tai ehkei tietoisuus, mutta liika tiedostaminen, sillä häivytän vain itseäni pois.

En voi koskaan nähdä itseäni ulkopuolelta, se on tosifakta, itsestäänselvyys jolla en maailmaa kovin heilauta. Peilikuvanikin on vain sisäistä heijastustani täynnä, joten on aina minä ja sen monet muodot jotka ovat objektiivisen perspektiivin välissä. Olen ajatellut lopettaa funtsailun että mitä te ympärillä funtsaatte. Jokatapauksessa tapani olla, on aina vain itseäni, en osaa muotoutua kenenkään kautta toiseksi. Olen roikkunut elämäni aikana niin monissa turhissa asioissa, liian monessa ihmisessä ja asiassa, tiedän, (yksi menetetty ihmissuhde, (menneisyydessäni) roikkumiseni vuoksi herätti ja ravisti tähän.) Aika siis lopettaa, todella lopettaa.

Vuoden viimeisiä viedään, hullua miten aika on taas mennyt, ohitseni ja lävitseni. Miten välillä olen elänyt niin impulsiivisella tavalla, kaiken ottanut vastaani vahvasti kokenut vahvasti ja toisinaan kadonnut melkein itseltänikin, latistunut koko universumi lävitseni tunteiden lamaantuessa ja pirstaloituessa.

Mutta olen oppinut paljon, vielä tässä vaiheessa elämää yksi vuosi on iso kasvun askel, vaikka en kaikkea osaa vielä nimetäkkään - tiedän että kaiken hukkumisen ja hajoiluiden jälkeen, voin luoda kuvani uudella tavalla tai luon jo. Kasvoni ovat jotenkin levollisemmat, olemukseni seesteisempi tai vähintään sisäinen tilani. Tämä on hyvä piste, kaikki on hyvin. 

Unohtamatta

 Hiljaisia mielen päiviä, läsnä pienssä yhteisessä, kaipaamatta suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni ja ympärilleni. Elämässä kun on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita ja paineita jotka puskee joka suuntaan, se riittää. Hetkestä hetkeen tuntee olevansa raivaamassa tietään kohti päämääriään, kävellen kysymysmerkkien sumussa - on tehtävä paljon aina enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä ja samalla pysyä koossa.

On niin helppo kadota itseltään, sulkeutua omaan pienuuteensa jonka kohtaan joka kerta kun alan liikaa ajattelemaan elämääni ja sen tarkoitusta, oman olemassaoloni järkeä ja suuntaa, merkityksiä ympärilläni ja sisälläni, varovaisia painavia askelia joilla luon elämääni tietämättä mihin kuuluisi päätyä. En enää jaksaisi ajatella suuria etappeja ja esittää loputtomia kysymyksiä itselleni, löytääkseni pysyvyyden ja oman paikkani. Viime aikoina olen havahtunut siihen että oikeastaan juttu on oikeastaan niin että tiedän aikalailla kuka olen, tunnen sen vaikken ihan vielä osaa piirtää eläväksi muiden näkyville sanojen lävitse. (Olen tässä, niin yksinkertaista se on, näissä sanoissani. Elän hajanaisimmissakin ajatuksesissani, valokuvassani ja piiroksessani, liikkeessäni, katseessani ja hapuilussanikin, vahvuudessani ja heikkoudessani jotka ovat aina kummatkin osa kaikkea. Tavassani olla läsnä ja nähdä, tuntea ja palaa. Keskeneräisistä paloista syntyy lopulta kaikki.)

Eikä mun tarvitse tietää ja ymmärtää vielä kaikkea. On annettava inhimmillisyyden elää. Viime päivät olen ollut valtavan onnellinen sillä olen antanut näiden ajatusten kantaa ja olla, tuntenut vain hyvää.

 (filmifotoi)

Eihän me silloin vielä edes tunnettu, ja silti kaikki se oli enemmän kuin tärkeää, olimme täynnä tarinoita, meistä syntyi tarinoita kun maailmat sekoittuivat. Penkki allamme oli kylmä, talvi hytisi luissamme, sen muistan, kaipasimme kesään, kaipasimme aina ja kaikkialle, sillä loputtomalla kaipauksella väritimme kaiken ympärillämme. Se oli kaunis kaipaus, yhdessä luotu, tapamme luoda ja hamottaa, voimamme. Vuosi myöhemmin toiset kasvot. Olisi pitänyt tarttua siihen käteen silloin, olla kääntämättä katsetta pois toisen surusta vaikka se tekikin kipeää. Kuiluja me olemme kaikki täynnä, täynnä selittämättömiä ristiriitoja elämän varrelta, kaadumme omiin jalkoihimme, eksymme ajatustemme luomiin sokkeloihin. Toistenkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko siinä rajakohta, (silloin en tietenkään ajatellut), ettäkö se yksi kädenpuristus tai toinen jota ei koskaan ollut, että se oli teko joka ohjasi suunnan. Siinä ei ollut ajatusta, ei hetkeä pidemmälle ulottuvaa ajatusta, ohittaessani, ja silti, lopulta siitä tuli sellainen, muutoksen voima. Nyt ajattelen sitä hetkeä ja ymmärrän, miksi vasta nyt. Totta, liian totta, on pelottavaa olla toisen edessä tunteissaan niin totta, säröisenä ja niin auki. Pelkäsin kohdata toisen niin, se oli julminta mitä saattoi tehdä.

Toisinaan sitä näkee ohitse tekojensa, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa tekevät pinnastani rosoisen hauraan. Mutta miten paljon sitä kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Ei kai sitä koskaan tiedä, kuinka moneen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Mutta ei niin tärkeitä, tai yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.

Vain tunteita, merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.

Luultavasti en tule keksimään eläessäni yhtäkään uutta ajatusta. Se minkä itse oivallan, oman elämäni kautta luon, senkin joku on jossakin joskus jo oivaltanut. Ehkä pieni Intialainen poika joka kiertää kaatopaikalla, rakentavat elämäänsä ja turvaansa pienin askelin, askeettista mutta elämisen arvoista kai kuitenkin, ehkä surullinen nainen vastapäätäni metrossa, ehkä äitini näissä samoissa nuoruuden kuohuissa. Kuka tahansa. Mutta aivan varmasti joku. Niin monta oivallusta, jolla ei kuitenkaan loppupeleissä ole koko maailmalle juuri mitään annettavaa. Silti itse saan kasvaa niiden pienten oivallusteni lävitse, ne opastavat omassa elämässäni, ovat yhdelle pienelle ihmismielelle suuria. Liikaa tekstiä, yöllinen aivovyöry vei mukanaan. Sain taas otteen, mieleeni, kaikkeen, enempi.

Kuplia

Metrossa tunteeni latistuvat, kirkuvan oranssin pakahtuneisuudessa menetän painoni, olemassaoloni on kuin ohikiitävät valopisteet illan pimeässä sumussa, yhtä pientä ja vähäpätöistä, himmeää hehkua. Etäännyn omasta elämästäni sivusta katsojaksi. Ja sumeuden valjetessa, astuessani oranssista maailmasta ulos, näen paljon, paljon enemmän kuin osaan edes sanoa. Metrossa elämä tuntuu kuitenkin vain yhtä pysähtyneeltä, kiireisissä aamuissa haalealta, illalla sumulta. Aina sama juttu.

Kaihona katselen tuntemattoman perään, kun se kävelee ohitseni, jää Hakiksen kulmaan. Hetken leikittelin että se yksi katse oli lupaus, tarinamme alku, sillä ajatuksella leikittelin koko matkan. Katselin miten se elehti puhuessaan puhelimeen, vuorautuen musiikin kuplaan, nojaten ikkunaan, heijastus ikkunasta. Näin meissä jotakin samaa, tuttu katse siinä heijastuksessa. Kaksi kuplaa, jotenkin kohtasivat.  Sitten se jäi pois, noin vain, katosi elämästäni, tiputti tarinaltani pohjan. 

Olin noin puoli minuuttia haikea. Ehei, en sen takia en todella sehän oli vain yksi hölmö ajatus, - mutta miten se tarina oli niinkuin elämässäni monet muut. Tarinat joita olen luonut mielessäni, tarinat joista toinen on ottanut äkkilähdön, minä tai toinen. Lakannut tuntemasta, lakannut olemasta vaikka mielessäni olin jo kirjottanut kaiken valmiiksi. Hämmentyneenä jään katselemaan miten palikat sekoittuvat ja mittakaavat muuttuvat, kokoajan. 

Niin me välillä kuljemme, toinen toistemme ylitse ja ohitse, toisinaan kylmän viileästi. Tuntemattomat eivät vain ole mitään velkaa, tuntemattomien ei odota kannattelevan heikkoina hetkinä. Sillä rakkaus toiseen, sehän se on mikä kannattelee ja tuntematonta tuskin voi osata rakastaa. Vaikka usein mietinkin, kuinka moni niistäkin, pienistä kohtaamisista, vaihtuvat kasvot vastapäätäni, voisinkohan oppia rakastaan niistä jokaista jos vain kohtaisimme oikealla tavalla. Haluaisin ajatella niin, että rakkaus voisi elää jokaisessa, voisi ja voisi. 

IIida sulosielu, pus!

Joku hoilaa koko sydämmellään ohitseni kulkiessaan

Jokaisessa päivässä elämäni merkitys voi muodostua uudeksi mutta yhtä hyvin voin huoletta joskus päästää irti kaikista merkityksistä, kävellä hiljaisuudessa mieli hiljaisuudessa ja maailma olla vain se kaikki mitä näkee.  Paljaana, yksinkertaisuudessaan. Joskus kaikesta muovaa turhan monimutkaista, asiat kadottavat järkensä kun järkeä yrittää etsiä liikaa. Rauha hei, unohtuisit hetkeksi pauhu.

Liikaa herkkyyttä. Aina. Tiedän sen. Mutta ettäkö heikko? Miten kukaan voi puolestani määrittää heikkouteni tai vahvuuteni. Loppuenlopuksi olen heikkoudessanikin enemmän vahva ja hetkeäkään en ole hyväksynyt jääväni tähän. Aina ei vaan ulkoinen kuva vastaa sisäistä todellisuutta. Vaikka olisi vain pieniä paloja, niistä muokataan kokonaisuus, päissämme luodaan ihmisiä joita ei olekaan. Niin monta kuvitteelista tarinaa on painunut mieleeni, miten yksi kohtalo vaikutti olemassaolooni hetken, miten yhdet sanat tekivät joskus niin eheäksi. Enää en tiedä oliko se edes koskaan olemassa. En ole vain se mitä yksi ihminen näkee, en ole vain kamppailuni.

Joillekkin jättää jälkeensä vain kuvaa ja itse kai maalaan toisinaan ohitse itseni, jaan maailmaani niillekkin jotka eivät sitä osaa ottaa vastaan, hiljaisuus miksi vain hiljaisuus. Toisinaan tiedän miten rukkapieni saatan jonkun ventovieraan silmissä olla, kun eksyn taas väärään paikkaan ja suren ikävää. Niin, tunteet on kai aina vähän turhan levällään ja kaipuu kaikkialla, vaikka samalla olisin elämästä täysi niin jotakin on pinttynyt liian syvälle. Mutta kokoajan rakennan, keksin etappeja, kiitän ja kumarran elettyä mutten unohdu siksi.

rakassh, voi vuodet vuodet meneepä nopeaa

Ote

Jotakin tästä kaikesta jää elämään, se tuntuu tässä, niinkuin koko elämäni olisi pakkautunut tähän, kiteytynyt yhdeksi ympärilläni. Se soi Yann Tiersenin soljuvissa sävelissä, sekoittuu kaikkialle. Vaikka päivät tulevat ja menevät, unohtuvat toistensa jalkoihin ja aika menettää merkityksensä tyhjissä tunneissaan,
tunti voi lentää tai seisoa ikuisuuden verran paikallaan, yhtälailla,
niin kaikki tämä on tuntunut jotenkin tärkeältä. Raskaat päivät ja tyyny vasten vatsaa hiljaa itkiessäni, kaikki tämä on ollut liikehdintää kohti jotakin. Kaikesta tekee enemmän kun voin ajatella meneväni kohti jotakin, vaikka tosiasiassa ei olisi hajuakaan mikä olisi suuntani. Näen askeleissani oman voimani, kun seison ihmisten edessä ja ääneni värisee puhuessani, tiedän että vaikka pelko on ja sykkii sisälläni, paperi tärisee sormieni välissä, niin vuosi sitten en olisi edes seissyt siinä. Ihmettelen
itseäni, miten paljon olin yhtäkkiä valmis itsestäni antamaan, olemaan auki tunteineni.

Kun kävelen harmaan Hakiksen lävitse, pysähdyn Kaisiksen sillalle ja seison siinä pitkään hiljaa. Ajatukseni vaativat pysähtymään, tässä on hyvä hetki, ei liikaa mitään, kaiken harmauden keskellä kaikki on heleää. Enkä tiedä olenko enää sama, on sellainen jännä tunne. Tai sitten yritän fuulata itseäni uskomaan jotta tekisin tämän todemmaksi, tarraudun tunteeseen joka saattaa sirpaloitua niinkuin hetket ajan kulussa muuttavat muotoaan, niinkuin merkitykset elävät ajassa ja muuttuvat kaiken aikaa suhteessa sisäiseen tilaamme.

 

En tiedä mitä tapahtuu mutta annan tapahtua, kerrankin vain tapahtua. Hyppään, sitten lennän tai kaadun, loppuenlopuksi päädyn kuitenkin johonkin. Voin ihan hyvin istua hiljaa tunnin ja kaksi, antaa ajan kulua vailla merkitystä - kuulostella mieltäni jolla ei ole mitään sanottavaa, tuntea kaihoa selittämättä, tuntea käsittämätöntä iloa selittämättä, tuntea vapautta vaikka tiedän miten suuri määrä velvollisuuksia odottaa, kaikilla tunteilla ei tarvitse olla nimeäkään, voivat vain vilahtaa ohitseni. Katselen ihmisiä ympärilläni, yksi rakkaus on taas syntymässä näen sen ja viereisessä pöydässä toiset käyvät keskustelua siitä jatketaanko vaiko ei,

yksi maailma syntymässä, toinen hajoamassa. Edessäni on elämä, kaksi käännekohtaa. Olen kuitenkin kaiken sen ulkopuolella, vaikka hetken elänkin mukana satunnaisena spottarina.

Jotenkin olen ehkä sittenkin kasvanut, kun yksi yö sä itket ja sanot näkeväsi muutoksen, että elämä on saanut mussa aikaan uutta vahvuutta, silloin mä tajuan sen itsekin. Ei vain ole mitään hätää, kun ympärilläni on valtava määrä rakkautta, kaikki pelko sen rinnalla kadottaa painoaan. En katoa pelkooni, ei palasia ei mitään. Katoan ehkä liian helposti rakkauteen, mutta se katoaminen on kauneinta maailmassa. (vaikka nyt välillä tekeekin kipeetä kans)

 Keittiön nurkalla on yksi yö turvallisimpia hetkiä, halaus johon voin unohtaa kaiken muun, se on hetki jossa tiedän syntyvän, jotakin haihtuvan, jotakin syntyvän.

Katseeni tuntuu vieraalta, kun hengitän syvään ja katson itseäni peilistä, olen kuin hetken jotakin muuta. Kuva on eheämpi, pysähdyn siihen. Sä vaadit katsomaan, katso nyt, sanot ja mä katson. Koska tajuan että loputtomiin en voi pelätä itseäni. Pikkuhiljaa on opittava katsomaan oikein, näkemään ne asiat jotka saavat aikaan hyvään, rakkaus itsessään. Enkä enää odota että joku tekisi sen puolestani, että elämä ulkopuolellani olisi aina kannattelemassa. Luon sitä osaksi haparoiden kurkotellen mutta alan uskoa siihen ihan oikeasti, pikkuhiljaa mutta silti. Olen tavoittanut itseäni uusin silmin.

Metrossa katselen kuinka miehen poskipäät kohoilevat ja silmäkulmat hymyilevät vaikka se on puoliksi selin muhun, hällä on hauska murre, hölöttää koko matkan vaihtuville istumatovereilleen. Siinä on sellaista elävyyttä mistä pidän. Mä en tietenkään saa koskaan viereenu niitä kiinostavia ihmisiä, jotka uskaltaisivat avata suunsa. Tietenkään mä en itsekkään ole niitä ihmisiä jolla olisi siihen rohkeutta, mutta usein ihmettelen miksi. Miksi ihmiset pelkäävät kohdata toisensa, miksi välillämme on oltava näitä loputtomia kuiluja? Se on outoa, sillä sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia, ihmiset toistensa äärellä samalla viivalla. 

 Välillä tuntuu melkein hassulta miten sitä on niin kasvanut kiinni tähän kaikkeen, miten tuttua on tämä elämä, miten tuttua on tämäkin hetki - istua tässä yöstä viereisestä huoneesta kaikuu unen tuhina, miten tuttua on oman mielensä liikkeet ja öiden luoma pehmeys sisälläni. Ja vaikka elämä on liikkeessä kaiken aikaan niin jokin pysyvyys on läsnä. Juuri nyt olen kai ihan onnellinen. 

Elosteluilta viikon varrelta

 ....velipoika voitti vähän kaffea...

...Pakastimesta löytyi mystisesti pakastettu banaani....

(alla todellinen tilannekuva todellisesta hämmennyksestä!)

Tuntuu että kuuluisi lähteä johonkin, tehdä jotakin tärkeää tai purkaa palasiksi tämä levoton mieli johonkin, tanssia lävitse yön tai kiivetä katolle ja täyttää mieli hiljaisuudella. Mutta olen niin rättiväsynyt etten jaksa. Ja kaipaan tilaa, tilaa tilaa tilaa jotta saisin selkiytettyä jotakin, hetkeksi pois ihmisten seasta.

ps. kuvat muokkaamattomia

Missä me ollaan?

Yö on pakahtumaisillaan ja ajatukseni sen sisällä kuin humala, utuisia, välähdyksen omaisia hämäriä kuvia sekoittuneena tuoksuihin ja ääniin, niin hajanaista. Ja silti, ne ovat lähempänä kuin missään. Pimeys kietoo sisäänsä, näkymättömyyden turvassa annan kaiken olla hetken siinä, uskallan kohdata muuttuneen tilan vaikka se sattuu. Ja sitten huomaan hymyileväni, muistan jotakin. Siristän silmiäni, piirrän kuvan mielessäni seinälle. On kevät, saippuakuplia joiden mukana lennätetään toiveitamme osaksi maailmankaikkeutta, tärkeitä sanoja, sen muistan, lempeät katseet jotka eivät pelkää toisiaan ja se painava rakastamisen tunne, johon havahdun. Ainoa asia joka loppuenlopuksi tekee todella elämästä merkityksellisen.

Rakastaessaan sitä on aina niin täysi äärirajoilleen saakka ja ylitse, niin paljon yhdessä elementissä että sen mukana ei ymmärrys kulje. Jokaisen edessä rakkaus muuttaa muotoaan, muuttuu toisenlaiseksi, heijastuu niin monella tasolla ja tavalla, kahden maailman vaikutuksista toisiinsa. Joskus tunne voi elää vain ilman sanoja, selittämällä liian suuria asioita, hajotan niitä vain pois. Viime päivinä olen tuntenut rakkauden elämään ja kohtaamiini ihmisiin kaikkialla, ollut sen edessä niin hauras ja voimakas, ihan kaikkea, katsonut itseäni peilistä ja nähnyt miten jotakin uutta sisälläni on herännyt, muistanut taas miltä tuntuu tuntea tuntea sillä tavalla, ollut onnellinen ihan vain toisen läsnäolosta.

Ja yössä herään pelkooni, on himmeä valo joka pelkää tulevansa sammutetuksi. Mitä jos en jaksakkaan kantaa kaikkea, kohdata itseäni kerta toisensa jälkeen vähäpätöisenä hiukkasena joka karkaa mielessään kauas muistojen turvaan, yrittäen etsiä sieltä palikoita joilla korjata etäisyyttä yhteen maailmaan. Missä me ollaan? Yksi lukee katseestani surun, ottaa kädestä kiinni ja tiedän tässä on tilaa, tuntea mitä tahansa. Ja vaikka on tapahtunut niin paljon hyvää, viimeisissä päivissä olen nauranut enemmän kuin ehkä vuoden puolikkaassa, niin siinä hetkessä olen onnettomin aikoihin, pelko yhden rakkauden haihtumisesta pois. Enkä tiedä mitä tehdä. Yksin en osaa enää kannatella. Seilaan niin monen tunteen ympärillä, että ristiriitani kasvaa järjettömiin mittoihin.

Ja yhtäkkiä, ihan hetkessä sisälläni sytyy jokin mikä irrottaa nykyhetken irralleen kaikesta muusta. Syntyy kupla, illuusion omainen kepeyden ja syvyyden tila samaan aikaan ja elämä siinä on täydempi kuin se on pitkään aikaan ollut. Harmaus irrottaa otteensa ja tyhjyyteni katoaa, täyttyy jollakin uudella mitä en vielä osaa verbalisoida. Kaksi makaa keskellä Kaisiksen yötä, koitetaan erottaa tähtiä taivaalta kaupungin valojen seasta, pohditaan perspektiivejä, että näin koko maailma avartuu ihan uudella tavalla. Ohikulkevat katsovat meitä oudosti ja nauravat mennessään, yksi luulee buddhalaisiksi ja ikkunassa kaksi Japanilaista turistia ikuistavat meidät kameraansa. Mietitään huvittuneina minkälaisenkohan kuvan ne mahtaakaan meistä suomalaisista saada että siellä ne vaan makoilee pitkin teitä tupakan sauhuissa. Myöhemmin kiivetään katollemme, kaupungin hälinä on lakannut ja hiljaisuus on vain.

Voi elämä. Päräyttäviä päiviä! Kunpa tää vois aina olla vaan tätä, vain hetkiä joissa huolille ei ole tilaa ja lapsenomainen ilo saa häkellyttää päästä varpaisiin. 

Yhtäkkiä sitä on muuttunut pieneksi, siinä vierellä mihin ennen uskalsi kietoa koko olemassaolonsa, mikä oli ennen kätkö on muuttunut tyhjäksi tilaksi missä ei enää tiedäkkään miten päin olla, tuntiakseen tulleensa nähdyksi ja kuulluksi. On niin monenlaisia tapoja olla ja luoda elämä, merkityksellinen sellainen. Niin ja näin, mutta niin vaikea nähdä mikä kaikesta on eniten omani. Tämä syksy on ollut outo, elämä ulkopuolella on valahtanut vähän ohitseni, olen menettänyt otteeni monta kertaa, mutta samalla kaiken keskiössä sisälläni on lähtenyt käyntiin uusia ratoja. Olen itkenyt metron nurkissa kiireisissä aamuissa, kuivannut kyyneleet ja huitaissut surun pois. Olen yrittänyt niin kovasti hyväksyä sen että joskus elämän on vain annettava tapahtua, että on turha ravistella tosiasioita, sulkea silmänsä muutoksilta jotka tulevat hiljakseen.

Mutta olen myös itkenyt onnesta, siitä kaikesta rakkaudesta mitä olen löytänyt ja mikä on kasvanut syväksi, istunut öissä katollamme kuunnellen kaupungin ääniä ja nauranut rämyäville Onnelan joukoille jotka ovat rikkoneet hiljaisuutemme ,tehnyt pitkiä kävelyjä syksyn väreissä ja kaatosateissa, istunut rannassa katsellen pimeää ulappaa valopilkut seassa aaltojen tasaista rauhoittavaa kohinaa, kävellyt käsikädessä ja käynyt äärettömän oivaltavia keskusteluja, löytänyt takaisinkin. Ajatellut me ollaan tässä vielä kuitenkin, on vain etsittävä hieman.

Nyt näen hyvän ja pahan, mutta tartun hyvään, koska tajuan että tässä hetkessä paha ei muutu ajatuksen voimalla. Olen yllättänyt itseni, viime päivinä olen tehnyt hyppäyksiä missä olen todistanut itselleni ettei pelkoni estä toteuttamasta elämääni ja tekemästä rohkeita tekoja. Tyhjä tilani, yksi päivä heräsin siihen, säikähdin yleistä merkityksettömyyden tunnetta ja päätin: nyt on tehtävä jotakin. En jaksa vain istua ja ajatella, nyt saa loppua tämä loputon mielen vaeltelu, ääni mielessäni vaati. Joten tein, pieni askel johonkin mistä en vielä tiedä mitään, mutta se tuntuu hyvältä. Odottaminen ei saa aikaan muuta kuin loputtoman vaillinaisen välitilan matkalla johonkin pisteeseen x, odotuksen päätökseen.

Asteikkoja, kummia määrittelykysymyksiä

"Elämä kutistuu tai laajenee oman rohkeutemme mukaan"

Mietin näitä sanoja, yksi lausahdus jonka kuvittelin joskus ohjaavani elämääni kunhan muistin pitää sen kaikkialla mukanani. Ja pidinkin, tavallaan elinkin sen lävitse ja silti, elinkö kuitenkaan tarpeeksi? Tarpeeksi, kertoisiko joku mistä syntyy tarpeeksi, mitä on olla tarpeeksi siinä missä on. Jos ja kun ei ole olemassa standardia yleiskäsitystä siitä mikä on tarpeeksi, sellaista huoltakaan ei siinä tapauksessa pitäisi olla olemassa.  Loogista, mutta tunnetasolla perkeleen kinkkistä.  Miten paljon on vaadittava itseltään, ollakseen päämääriensä tasolla (?) ja nähdäkseen todella että elämä ympärillä ja itsessään on laajentunut. Missä ovat elämän isot askeleet joilla saan laattoja liikkumaan sisälläni? Oivalluksia oivalluksia, niitä joita tajuaa sataan kertaan eikä silti kasva niiden mukana. Mitä on tämä kaikki, mistä puhun, en ymmärrä puoliakaan mutta yritän niin valtavan paljon.

Onko niin että odotukset ovat loppupeleissä aina enemmän kuin todellisuus, väritetty todellisuus, heijastuksena johdattamassa kohti kehitystä mikä ei koskaan yllä siihen pisteeseen että voisin sanoa olevani perillä, pisteessä missä voisin lakata vaatimasta lisää ja olla tarpeeksi ylipäätänsä ihmisenä olemisessa.

Muutos voisi olla käsilläni kaikkialla, missä vain voisin yhtäkkiä päättää toimia itselleni epäominaisella tavalla, tehdä täyskäännöksen, voisin ja voisin, mutta onko siinä kyseessä enää ihmisen pään sisällä ikuisesti elävä ristiriita ääripäidensä välillä - heikkous vastaan vahvuus kamppailu- joka määrittyy todisteluilla itselleen siitä että pystyy venyttämään rajojaan aina enemmän ja enemmän? Ja mitä sitten, en tiedä, jotakin enemmän?

Ei, oikeasti, koko tämän yöllisen ajatusvyöryn pointti taisi olla turhautumiseni pelkoon, miten se vain on ja on, kaikkialla, tai jotakin. Ziisus, pitäis antaa aivojen huilia välillä, ajatusten sammua, että ihmisten kanssa oleminen voisi olla vain, tuntemattomien kohtaaminen tapahtua vain.




Onneksi on ne joiden kanssa rakkaus on vain, niin yksinkertaista ja kevyttä.

Käännän sivua, olen jatkanut eteenpäin ja samalla niin äärettömän iloinen löytäessäni jotakin minkä jo luulin kadottaneeni

Yöstä me kaksi istutaan penkillä keskellä pimeää nurmea, ympärillä hohkaa syksy ja pysähtynyt aika, käperrymme siihen - eikä ole mitään mitä osaisin siinä pelätä. Ajatukset soljuvat, kasvavat, maailmat muodostuvat yhdeksi pulppuavaksi nauruksi ja näen taas enemmän kaikessa, elämässä itsessään.

Mietin viime syksyä, hetkiä tähtivalojen hohteessa jalat kohti kattoa heiluen, aina siinä samalla tavalla miten täysi olikaan olemassaolo ja
mielen maailmat jotka piirtyvät lävitsemme enemmän oleviksi kuin ehkä koskaan. 

Toisen ihmisen todellinen saavuttaminen valaistui ihan uudella tavalla. 

Mietin myös kevättä kauan sitten, hämyisiä kummia iltoja ja yhtäkkiä muistan kanamunat jotka lensivät bulevardilla miltein naamalle kesäyössä ja nauran itsekseni ääneen. Sekä outoa hetkeä viime kesältä, kun sylissäni on tuntematon joka katsoo syvälle, sanoo tässä on niin hyvä olla. Tunteja jotka kuluivat, yön lävitse uuteen aamuun.
Ja ensisuudelmaa, kauan sitten, lapsen maailmassa jossa vain kuvitteli olevansa jo osa isojen ihmisten maailmaa ja tietävänsä jotain siitä suuresta rakkaudesta, vaikka tosiasiassa oli vain hämäriä kuvia todellisuudesta ulkopuolellamme. Oli sohvan nurkka ja kaksi uunoa ihan hukassa, telkkarista pyöri remontti reiskat vauhdissa. Koomista kuinka koomista ja ajattelin tätä se rakkaus sitten kai on jahas tästäkö se lähtee kuulu vuosisadan rakkaustarina.

Mietin kaikkia niitä ohitettuja aikoja, täydellä sydämellä elettyjä hetkiä, joista saan vielä vuosienkin jälkeen kiinni. Nappaan tuoksun ilmasta kiinni, löydän itseni muiston ääreltä. Kuulen sävelen, kuluu tasan sekunnin verran ja olen jo siellä jossakin. Niin kaikki elettykkin on kaikkialla, kaikkialla itsessäni ja ympärilläni,hohkaa lempeää valoa kasvoilleni. Tänään kaikki on vain hyvää. Pitkään harmaata utua ollut mieli, hekumoi valoa kävellessäni jo hiljaisia katuja kotiin.

Ja yhtäkkiä ei tunnukaan enää tärkeältä se miten joskus sattuikin, mitä siitä, nyt olen kuitenkin tässä. Ja nyt ei merkitse se mitä joskus tunsin tai kuinka monta kertaa sitä on ehtinyt elämässään hajota ja itsensä kadottaa. Olen pitkästä aikaa vain tässä, katseeni harhailematta ja pakenematta, mieleni vaeltamatta levottoman ahdistuneena ympäriinsä niin kuin yleensä. Ja tuntuu tärkeältä puhua yhden kanssa pitkästä aikaa, ihan vain kaikesta; kysyä mitä kuuluu, pienistä suurista, olla taas jollain tavalla läsnä toisen elämän ja ajatusten kulussa.

Tein tämmösen (uuuuusi blogi)

http://lifefloww.blogspot.fi/ (filmikuvailua ja sen sellasia)

Räpsyttelyä yhdestä todellisuudesta

Sakeinen mieli

On niin paljon helpompi ottaa toisen ohjakset käsiinsä kuin myöntää olevansa tosiasiassa itse se joka kaipaisi toisen näyttämään minne kulkea, sanoa jotakin mitä vain mihin tarttua. Kaislat tuulessa, katseeni sumenee, tarkentaa ja sumeee, hetken kaikki on vain, samalla niin merkityksetöntä että merkityksellistä. Mieleni sakeinen maisema, vain säveliä vailla sanoja, hiljaisia levottomia rytmejä jotka kertovat tarinaa siitä miltä tuntuu olla juuri nyt, mihin eivät sanani vielä riitä. Syksy kietoo sisäänsä, kaipaus kaikkialla viheltää kylmää ilmaa sisälleni. Olen vähän allapäin, huomenna saattaa elämä näyttäytyä taas uusin silmin, jos vain päättäisin, herääväni uusin silmin.

Noh ainakin semmosta siistiä että pääsen kuntonyrkkeilemään, ajattelin kukistaa pienuuteni ja näyttää että olen paljon paljon enemmän kuin haahuileva katse ja varovainen ote tähän kaikkeen.

Palailen hyviin hetkiin, niiden voimin muistan miltä tuntuu kun kaikki on hyvin ja enemmän, niiden voimin myös tiedän jaksavani kompuroida hetken löytääkseni taas uuden harmonian.

Liikennevaloissa tyhjä katse hakee ympäriltään jotakin johon tarrautua, maailman lempeyttä johon turvautua. Sen hetken valossa näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jota katsoessa ajatus miksiköhän se on niin onneton. Ei nyt niin ettäkö ajattelisin jokaisen miettivän mitä nyt yhden ventovieraan tytön elämä pitää sisällään, mutta jos joku sattuisi katsomaan, niin sellaista varmaan näkisi. Ehkä joku kertoo tarinaa puolestani,  ehkä joku pysähtyy hetkeksi keksimään elämälleni tarkoitusta, punoo yhteen sen mitä en itse vielä näe, kokonaiskuvan. Leikittelen ajatuksella, että ventovieraatkin voivat tovin verran pysähtyä toistensa äärelle, kuin välittäen. Ajatusleikkiä, kaunis ajatus joka luo merkityksen jokaiselle niistä tuntemattomistakin. Kerrotaan yhdessä tarinoita, toistemme pienistäsuurista elämistä silloin kun oma alkaa tuntua liian kulahtaneelta, palasia toinen toisillemme siitä mitä nähdään, luoda yhdessä.

Sekoitun tunteisiini, tiedän, välillä ihan järjettömyyksiin asti maximoin olemassaoloni (hyvässä ja pahassa) niiden voimin, tiedostan jokaisen liikahduksen mitä sisälläni saa aikaan yksi katse, pienet eleet joihin ei tarraudu niinkuin voisi ja yksi ohitettu tuttu eletystä elämästä, kummia kohtaamisia, joissa iso merkitys jokaisessa omalla tavallaan. Vaikka kaikki on pientä, niin samalla kuitenkin jotenkin niin tärkeää, ei uuden alkuja mutta ehkä askel eteenpäin itsessäni, hiljainen hyväksyminen, joka ei ole helppoa mutta tuntuu oikealta asialta tehdä.

Pientä melankoniaa vain, näin yön tunteina maailmani muodostuu helpommin kaihon kuin onnen ympärille. Ei suuria, ja kuitenkin voi kyllä, hämmentävä elo pistää pääni pyörälle... (Oikeasti, kamalaa miten draamaattiselta osaankaan kuulostaa, vaikka kaikki on ihan tavallista. Ei mitään elämän äärihyppyjä suuntaan eikä toiseen)

'Tänään istuin huipulla katsellen kuinka päivä lipui hämärän peittoon, ja pitkästä aikaa, tunsin suurta haikeutta, surua jota en osannut nimetä, häilyvä pelko jostakin ehkä. Välillä kaiken hauraus on kauneudessaan ihan saamarin pelottavaa, kohdata itsensä kaiken sen häilyvän edessä, miten pieni ajatus voi saada aikaan suuren muutoksen, miten yksi hetki voi olla askel rajan toiselle puolen.

En aijo menettää otetta itseeni vaikka toisinaan minuuteni kuin hukkuu, olen niin monta, peilistä katsoo kasa heijastuksia ja kuitenkin vain yksi, yksi joka on kaikki se. Miksi sitä onkaan välillä niin vaikeaa vain nähdä kaikkea kokonaisuutena edessään? Onko aina pilkottava palasiksi, jakauduttava osiin? Sosiaalinen roolihämmennys kun ympärillä olevista jokaisen kautta heijastun eri tavoin ja mietin, tällaiseen hukkumiseen olen kuluttanut puolet elämästä. Olemassahan se on kaikkialla, mutta eri asia, tarvitseeko siitä tehdä ongelmaa. Tarvitseeko siihen "kadottaa" itsensä?

Nykyään monet asiat ovat vähemmän kinkkisiä, ja vain siksi etten enää anna niille liikaa tilaa ajatuksissani. Monet entisistä murheenkryyneistä ja kamppailuistani on muuttunut mielessäni vain olemassaolon luontaiseksi tilaksi. En ole siinä pisteessä enää että heittäytyisin avuttomaksi, elämän pyöriteltäväksi, sillä olen tainnut ottaa kiinni oikeudestani hallita kaikkea vähän enempi. Tämän päiväinen suru oli vain yksi hetki, ei minkään alamäen alku niinkuin olisin ehkä ennen ajatellut. Katselin pimeään, mietin nyt tuntuu tältä, ei hätää. Levollinen suru tai jotakin, tervetuloa hetkeksi.

Aurinko on jo laskenut illan peittoon ja tunnen kuinka kesä valuu hiljakseen pois ympäriltäni-  ajatus todentuu mielessäni hymyksi; syksyyn kätkeytynyt lempeys, kietoudun siihen. Metsän halki kävellessäni mieleni on levollinen, unenomainen soljuvuus jokaisessa askeleessani.

En jaksa huolehtia, en jaksa juuttua solmuihini ja hetkiin joissa epävarmuuteni muistuttaa olemassaolostaan. Turhaan olen odottanut aikaa jolloin löytäisin itseni aivan uudella tavalla, ilman horjumista ja hapuiluani,sillä eihän asiat ole niin yksinkertaisia - tai asiat ehkä, mutta ihmisyys ei. Mutta ei varmastikkaan yhtään niin monimutkaisiakaan kuin usein tunnen. Samapa tuo, lakkaan jauhamasta samoja ajatuksiani.

Mulla on hetkeni, niinkuin jokaisella. Ääripäästä toiseen seilaten, sellaistahan tämä elämä on. Ne tunteeni, laidasta laitaan muistuttavat vain siitä että olen olemassa ja erittäin elossa, pitävät otteessa elämään. Olen oppinut elämään niiden keskellä, pysymään heittelyideni perässä. Seilailuani jatkan siis, ohjakset hetki hetkeltä enemmän omissa käsissäni.

Eksymättä pelkooni

Utua mieleni päällä, toiveet kasvavat osaksi todellisuuttani, suunnaksi, enkä ihan tiedä miten päin olla kaiken keskellä kun sydän on niin hauraassa tuntevassa tilassa. Hetkeksi koko tyhjyyteni täyttyy toiveista, ja kaipuu kaikki se järjetön määrittelemätön kaipuuni kaikkialle katoaa. Harmonia on hetkissä, sanoi joku viisaasti. Se on totta, päättymätöntä balanssin tilaa ei olekkaan mutta jos voin edes pienen hetken käpertyä siihen ajatukseen, teen sen koko sydämelläni. Pelkään tipahtamista, kokoajan se on läsnä, kiven heiton päässä tästä missä nyt olen. Yksikin väärä ajatus voi rikkoa koko seesteisyyteni.

Jalat tukevasti maassa ja samalla vähän siellä sun täällä leijailen, levollisuuteni on taas karannut johonkin. Mieleni vaeltaa taas liian paljon, rakentelee visioita ja olemattomista olevia, hyrrr tahtoisin pysäyttää sen, huutaa vähän, pyöriä kärrynpyörien mukana ja sitten pysähtyä. Vailla sanoja, mieli saisi joskus olla hiljaa(!!!)Älä pelkää, älä pelkää, ole vain. En jaksa juosta itseni ja tunteideni perässä kynän kanssa hetkestä hetkeen.

Voisimpa lopettaa jatkuvan ymmärryksen etsimisen ja huoletta olla joskus ihan pihalla.

Ei ollut juoksevaa aamua

Muutaman tunnin uinumisen jälkeen herään uuteen aamuun mieleni kuin huurussa, vieraissa mutta samalla jollain hassulla tavalla niin turvallisissa nurkissa. Hipsuttelen keittiöön, toinen nukkuu vielä en raaski herättää vaikka mieleni tekisi.

Tuijotan kelloa tiktaktiktak 9 yli kuuden aamulla, epäinhimmilinen aika olla hereillä. Murot narskunta soi korvissa hiljaisuudessa. Mietin miltä tuntuisi jakaa hitaat venyvät ja hektiset aamut yhdessä, että olisi aina joku joka näkisi aamun inhimmillisyyden-tilan, kun unen maailma on vielä läsnä ja mieli on utuinen. Mietin miltä tuntuisi toisen katse aamu-unisine silmine ja ensimmäinen huomenta, lempeä hymy.

Painan oven perässäni hiljaa kiinni, mielessäni annan kaiken jäädä häkellyttävään välitilaan missä suunta voi olla mikä tahansa, tunteideni sumu sen lävitse en osaa koskaan erottaa toiveilluusion ja toden eroa. Vielä en näe, en tiedä mitä uskaltaa odottaa mutta mieleni liikehtii ja luo toiveita. Olen löytänyt ehkä takaisin, takaisin itseni luo, takaisin voimani, takaisin maailman jonka miltein pelkäsin kadottavani. 

Kaiken jälkeen olet kaunis, laulaa Olavi Uusivirta, monta kertaa, repeat, pitkästä aikaa melkein uskonkin, ja ennen kaikkea; näen itseni. Ei tarvitse sulkea silmiään heijastukselle bussiin ikkunasta, uskallan katsoa eikä se tunnu yhtään niin pahalta enää. Tulee vielä monta kierrosta uudelleen, tiedän sen, mutta nyt elän tämän.

Onko tunnettava aina niin täysillä ja oltava silti niin saatanan hauras että kadottaa itsensä hetkessä palasiensa sekaan, mietin.  Elämä on niin täynnä niitä pieniä suuria vaikuttajia joista haalin usein turhan paljon mukaani, kasvatan osakseni jokaisen, rakennan epämääräistä kokonaiskuvaa jokaisen eletyn hetken voimin ja painoin. 


Mitä jos tämä rikkinäisyyteni onkin vain yksi menneisyyteni illuusio, mietin siinä öisillä rappusilla kun täytän mieleni kaupungin hulinalla, katselen örveltäviä ihmisiä jotka vierivät ohitseni. Kaksi Pohjolan poikaa pysähtyy kysymään tulta, tarjoaa viiniä kuulemma kamalan prameeta sellaista ja purkaudutaan vähän elämästä, lähtiessä heitetään ylävitoset ja hehkutetaan vähän ihmisten ihmeellisyyttä. On luotava itse oma arvonsa, turha odottaa että ihmiset ympärillä korjaisivat ja kannattelesivat. 


On jotakuinkin niin että olen luonut itsestäni kuvan mitä en kuitenkaan taida loppuen lopuksi olla, se on liioitteluni piirros, ylitunteiluni aikaansaannos, muistojeni luoma jumahdus. Totuus on että tässä olen ja aina muutakin kuin muutamien silmien lävitse, aina muutakin kuin ulkpuolinen voi hahmottaa, enemmän kuin kaikki ne jotka ovat kävelleet ohitseni, jättäneet taakseen yhden pyyhkäisyn lailla, enemmän kuin eletty elämäni ja keskeneräisyyteni jonka näen heijastuvan kaikkialta. 

Elämäni kaunein tarina, jospa ajattelinkin niitä sanoja mielummin, että jollekkin sain luvan olla elämän kaunein tarina. En ole riippuvainen muiden sanoista, mutta joskus annan niiden kantaa.

Hetkiä kesän seikkailuista, vähän maailmalta ja Ruissista!