Tuijotan kelloa tiktaktiktak 9 yli kuuden aamulla, epäinhimmilinen aika olla hereillä. Murot narskunta soi korvissa hiljaisuudessa. Mietin miltä tuntuisi jakaa hitaat venyvät ja hektiset aamut yhdessä, että olisi aina joku joka näkisi aamun inhimmillisyyden-tilan, kun unen maailma on vielä läsnä ja mieli on utuinen. Mietin miltä tuntuisi toisen katse aamu-unisine silmine ja ensimmäinen huomenta, lempeä hymy.
Painan oven perässäni hiljaa kiinni, mielessäni annan kaiken jäädä häkellyttävään välitilaan missä suunta voi olla mikä tahansa, tunteideni sumu sen lävitse en osaa koskaan erottaa toiveilluusion ja toden eroa. Vielä en näe, en tiedä mitä uskaltaa odottaa mutta mieleni liikehtii ja luo toiveita. Olen löytänyt ehkä takaisin, takaisin itseni luo, takaisin voimani, takaisin maailman jonka miltein pelkäsin kadottavani.
Kaiken jälkeen olet kaunis, laulaa Olavi Uusivirta, monta kertaa, repeat, pitkästä aikaa melkein uskonkin, ja ennen kaikkea; näen itseni. Ei tarvitse sulkea silmiään heijastukselle bussiin ikkunasta, uskallan katsoa eikä se tunnu yhtään niin pahalta enää. Tulee vielä monta kierrosta uudelleen, tiedän sen, mutta nyt elän tämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti