Aurinko on jo laskenut illan peittoon ja tunnen kuinka kesä valuu hiljakseen pois ympäriltäni-  ajatus todentuu mielessäni hymyksi; syksyyn kätkeytynyt lempeys, kietoudun siihen. Metsän halki kävellessäni mieleni on levollinen, unenomainen soljuvuus jokaisessa askeleessani.

En jaksa huolehtia, en jaksa juuttua solmuihini ja hetkiin joissa epävarmuuteni muistuttaa olemassaolostaan. Turhaan olen odottanut aikaa jolloin löytäisin itseni aivan uudella tavalla, ilman horjumista ja hapuiluani,sillä eihän asiat ole niin yksinkertaisia - tai asiat ehkä, mutta ihmisyys ei. Mutta ei varmastikkaan yhtään niin monimutkaisiakaan kuin usein tunnen. Samapa tuo, lakkaan jauhamasta samoja ajatuksiani.

Mulla on hetkeni, niinkuin jokaisella. Ääripäästä toiseen seilaten, sellaistahan tämä elämä on. Ne tunteeni, laidasta laitaan muistuttavat vain siitä että olen olemassa ja erittäin elossa, pitävät otteessa elämään. Olen oppinut elämään niiden keskellä, pysymään heittelyideni perässä. Seilailuani jatkan siis, ohjakset hetki hetkeltä enemmän omissa käsissäni.