Liikennevaloissa tyhjä katse hakee ympäriltään jotakin johon tarrautua, maailman lempeyttä johon turvautua. Sen hetken valossa näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jota katsoessa ajatus miksiköhän se on niin onneton. Ei nyt niin ettäkö ajattelisin jokaisen miettivän mitä nyt yhden ventovieraan tytön elämä pitää sisällään, mutta jos joku sattuisi katsomaan, niin sellaista varmaan näkisi. Ehkä joku kertoo tarinaa puolestani,  ehkä joku pysähtyy hetkeksi keksimään elämälleni tarkoitusta, punoo yhteen sen mitä en itse vielä näe, kokonaiskuvan. Leikittelen ajatuksella, että ventovieraatkin voivat tovin verran pysähtyä toistensa äärelle, kuin välittäen. Ajatusleikkiä, kaunis ajatus joka luo merkityksen jokaiselle niistä tuntemattomistakin. Kerrotaan yhdessä tarinoita, toistemme pienistäsuurista elämistä silloin kun oma alkaa tuntua liian kulahtaneelta, palasia toinen toisillemme siitä mitä nähdään, luoda yhdessä.

Sekoitun tunteisiini, tiedän, välillä ihan järjettömyyksiin asti maximoin olemassaoloni (hyvässä ja pahassa) niiden voimin, tiedostan jokaisen liikahduksen mitä sisälläni saa aikaan yksi katse, pienet eleet joihin ei tarraudu niinkuin voisi ja yksi ohitettu tuttu eletystä elämästä, kummia kohtaamisia, joissa iso merkitys jokaisessa omalla tavallaan. Vaikka kaikki on pientä, niin samalla kuitenkin jotenkin niin tärkeää, ei uuden alkuja mutta ehkä askel eteenpäin itsessäni, hiljainen hyväksyminen, joka ei ole helppoa mutta tuntuu oikealta asialta tehdä.

Pientä melankoniaa vain, näin yön tunteina maailmani muodostuu helpommin kaihon kuin onnen ympärille. Ei suuria, ja kuitenkin voi kyllä, hämmentävä elo pistää pääni pyörälle... (Oikeasti, kamalaa miten draamaattiselta osaankaan kuulostaa, vaikka kaikki on ihan tavallista. Ei mitään elämän äärihyppyjä suuntaan eikä toiseen)