'Tänään istuin huipulla katsellen kuinka päivä lipui hämärän peittoon, ja pitkästä aikaa, tunsin suurta haikeutta, surua jota en osannut nimetä, häilyvä pelko jostakin ehkä. Välillä kaiken hauraus on kauneudessaan ihan saamarin pelottavaa, kohdata itsensä kaiken sen häilyvän edessä, miten pieni ajatus voi saada aikaan suuren muutoksen, miten yksi hetki voi olla askel rajan toiselle puolen.

En aijo menettää otetta itseeni vaikka toisinaan minuuteni kuin hukkuu, olen niin monta, peilistä katsoo kasa heijastuksia ja kuitenkin vain yksi, yksi joka on kaikki se. Miksi sitä onkaan välillä niin vaikeaa vain nähdä kaikkea kokonaisuutena edessään? Onko aina pilkottava palasiksi, jakauduttava osiin? Sosiaalinen roolihämmennys kun ympärillä olevista jokaisen kautta heijastun eri tavoin ja mietin, tällaiseen hukkumiseen olen kuluttanut puolet elämästä. Olemassahan se on kaikkialla, mutta eri asia, tarvitseeko siitä tehdä ongelmaa. Tarvitseeko siihen "kadottaa" itsensä?

Nykyään monet asiat ovat vähemmän kinkkisiä, ja vain siksi etten enää anna niille liikaa tilaa ajatuksissani. Monet entisistä murheenkryyneistä ja kamppailuistani on muuttunut mielessäni vain olemassaolon luontaiseksi tilaksi. En ole siinä pisteessä enää että heittäytyisin avuttomaksi, elämän pyöriteltäväksi, sillä olen tainnut ottaa kiinni oikeudestani hallita kaikkea vähän enempi. Tämän päiväinen suru oli vain yksi hetki, ei minkään alamäen alku niinkuin olisin ehkä ennen ajatellut. Katselin pimeään, mietin nyt tuntuu tältä, ei hätää. Levollinen suru tai jotakin, tervetuloa hetkeksi.