Unohdus on valhetta, niin moni asia silmälumetta

 

Jään tuijottamaan tuntematonta selkää, joka istuu hiljaa kumarassa edessäni
(se hiljaisuus on pitkä ja painokas,
jos tuntisin sinut ja elämäsi tarinan niin ehkä näkisin mihin siinä hetkessä katoat. Mutta en tunne enkä näe.)
Toisinaan olen kai vähän sokea kaikelle.
Kuuntelen suihkun kohinaa joka kaikuu harmaassa tyhjiössä
 ja hetken
pienen ohimenevän väläyksen verran on kuin jokin minussa äkillisesti särkyisi
kuin yllättävä käänne
kristallikruunu satojen vuosien pölyjen peitossa joka yllättäen tipahtaa katosta ja paiskoutuu vasten lattiaa rytinällä.
On pakko peittää korvat, piiloutua sikiöasentoon.

Ja silloin, juuri silloin jokin selittämätön säpälöityy sisälläni, möykky jolle en ole löytänyt sanoja kuukausiin. Mutta siinä en saa olla heikko joten kaikki tämä tapahtuu kaikessa äänettömyydessä sisälläni.
Kaakeliseinät ympärillämme kumisee tyhjyyttä

kaikki väreilee kummallisena tyhjyytenä minussa 
ontto on mieleni
 joka vaatii jotakin suurta tapahtuvaksi, tai ihan vain jotakin joka kuin herättäisi tästä sumustani
,
irtipäästämisen vapautta, unohtamisen autuutta, uusia alkuja. Mitä lie.

Olen niin pitkään ottanut samoja askeleita, edes takas ja aina kuvitellut tämä on se hetki vihdoin tämä on se hetki kun se jokin katoaa, muutos ottaa tilansa minussa uudelle kasvulle ilman haamuja jotka kamppaavat aina juuri kun ehdin tuulettaa edistystä. Vääriä ihmisiä, jotka paiskaavat lähtöpisteeseen kylmyydellään ja välinpitämättömyydellään.
Sinä olet haamu minussa, joka tekee minut surulliseksi joka ikinen päivä. Niin sitä et ehkä tiennyt, mutta niin se vain on.

Ja kun katson sitä selkää, tuntematonta selkää (jolla ei tosiasiassa ole mitään tekemistä näiden haamujen kanssa)
ajattelen vain kunpa voisin korjata, ottaa osan hänen kivustaan
puhaltaa häneen uutta tuulta, voimaa jonka kautta syntyä uudelleen
kaiken sen haurauden sijaan.

Sitten kasvot kääntyvät
äkkiä kohti, säpsähdän
ja se katse on kuin näkisi kaiken, koko viime minuuttisten ajatusvirran ja surunsekaisensäälin
toinen käännekohta

ja ne kavot hymyilevät
kumaraisen selän kasvot, hauraan hennon kehon kasvot hymyilevät sen kuuluisan Naantalin auringon lailla
kuin kertoakseen jotakin minkä tulkitsin väärin
yhtäkkiä ihan nauravat
dreams dreams dreams, alkaa soida mielessäni en tiedä miksi
ja yhdyn nauruun tietämättä miksi, mutta se tuntuu oikealta.

Ja tunnen kuinka muutos on siinä silmien edessä
elävää evidenssiä ihmisen mielen voimasta joka ylittää kehon rajat ja rikkinäisyyden.

Ajattelen kaikkea tätä, ajattelen yötä jolloin kaikki tuntui lopullisesti muuttuneen
yksittäisiä hetkiä jotka painavat ja muuttavat enemmän kuin vuodet
kohtaamisia joissa olen tuntenut kohtalon
kohtaamisia joista on kaiken jälkeen jäljellä vain loputon vihlova kaipaus ja tyhjä kaikuva tila jota mieleni pakenee, kaiken mukana sakenee epämääräiseksi sutuksi. Kun kauneus muuttuu kipeäksi, tavoittamattomaksi. Shit happens.

Mutta niin elämä menee. Enkä tahtoisin katua yhtäkään sekuntia, vaikka niin teenkin. Olenhan vain ihminen ja näen omien tekojeni painon ja tunnen kaaoksen kaiken jälkeen. Monta asiaa pyyhkisin mieluusti pois, kukapa ei.
Viattomuuteni hukkasin jo vuosien tuuliin kauan kauan sitten
joten turha yrittäkkään löytää enää sitä puhtautta minkä vain lapsen vilpittömässä tutkivassa katseessa ja tietämättömyydessä voi nähdä, meihin kasvaa vuosissa niin paljon saastaakin tai sellaista mikä vie sen viattomuuden menneessään.

Kuitenkin rakkaus tekee meistä aina niin pieniä ja viattomia, hauraita ehkä mutta taistelijoita silti.
Aina en vain tiedä kuinka taistella ja minkä asioiden puolesta. Koska sumu. Mutta se tekee meistä niin todellisia. Sensuroimattomia, (viiltävänkin) rehellisiä.

Olen juurtunut niin moneen, kaiketi jokaiseen vähän jota olen ikinä koskaan tavalla taikka toisella rakastanut, jokaiseen jonka kanssa maailmat todella ovat kohdanneet ymmärryksen syvimmässä muodossa. Niin sydän toimii.

Ja rakkauttani en aio katua tai pahoitella koskaan, en helvetissä.








 

Rauha ja pauhu, käsi kädessä kuljemme

Niin paljon tunnetta tässä kaikessa että välillä sitä tuntee olevansa hulluuden rajoilla, siellä missä järjestä on vaikea saada kiinni kun sydämen lyönnit sekoittaa, ovat kaikki mitä kuulen.
Hetken on kytevä toivo ja hullu pelko joka ei uskalla nojata,
rikkinäinen tahto jolla ei koskaan ole tarpeeksi uskallusta mullistua.
On kysymyksiä jotka jätetään ilmaan leijumaan
sellaisia joihin ei kuulukkaan kysyä vastausta.

Ne kolme pistettä. ... Dramaattinen jälkikaiku. (So classy!) Elämässä aina läsnä, ne pisteet jotka jäävät sykkivinä kohtina iholleni, (toisinaan pistelevät kuin kylmä viima paljaalla iholla jäämerellä soutaessani)
kuitenkin ajassa kipeimmästäkin tulee vain kaihoisa tarina jota muistellaan sitten nostalgisoiden keinutuolin kiikkuessa voi niitä aikoja ja mietteliäillä kasvoilla kevyt hymyn häiven.
 takanamme aina vuodet joista on jäänyt liuta isi-muotoa ja mitä jossia joka kyseenalaistaa, sellaista kaihon viidakkoa
toisinaan niihin palaan ja mietin niitä kaikkia tarinoita joissa jokin oli syntyvä ja kuoleva. Joista jokainen olisi voinut syntyä ja päättyä eri tavoin. Tietysti. On valinnat, joihin on sitouduttava muuten ei ole kunnolla kiinni siinä elämässä minkä on rakentanut. Vaan aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissaan.
Ja jokainen niistä valinnoista olet sinä tehnyt, muistutan itseäni usein. Jokainen valinta on syntynyt sen läsnäolevan ympäröivästä todellisuudesta ja totuudesta. Ei siis ole vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, valintoja joissa elää kaikissa omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.

Toisinaan tuntuu että elämäni on ollut vain loputonta ikävää johonkin. Kroonisen kaipauksen syndrooma, onko sellaista olemassa?

Pelkään lähdön hetkiä, että mitä herää oven sulkeuduttua takanani,
tunnen muutoksen
tunnen totuuden
vihdoin paljaana, jokin sisälläni syttyy ja sammuu samaan aikaan
ja tunnen
pudotuksen allani
tipahdan
hetkellinen sekasorto
ja yöllä istun sillan kaiteella jalat ristissä ja mietin kaikkea
ajatukset virtaavat ja lukot paukkuvat
katselen raiteita ja mietin miten yhden kanssa tässä istuttiin ja katseltiin maahisten vaellusta
se hupsu hetki saa hymyn huulilleni,
on niin paljon kaiken aikaa liikkeessä kohti muutosta
mutta sitten on ne joiden kanssa kaikki hetkeksi kuin pysähtyy. Ne harvat joiden kanssa hetket ovat unohdusta kaikesta muusta ja läsnäolon voimaa jossa jokaisella sanalla on painoa ja tilaa tulla kuulluksi.

Silloin tunnen miten muutos ja totuus sattuu
kuitenkin samalla juuri siinä on se voima, potku perseelle.
ja kuitenkin
mullistuksien keskellä olen kasa heijastuksia ja varjoja, joiden merkityksiä en osaa nähdä. vielä.

Ja lopulta on vain rauha. Katseissa jotka kohtaavat ja hiljaa hyväksyvät.
Irti päästäminen jossa kuitenkin myös syntyy. Uudeksi syntymisen hetki. Ei mitään hätää. Elämä olet hyvä.

Nyt katoan viikoksi metsään, ah je, palaillaan!

Horjuvista askeleista uhoon

Miksi se onkaan aina niin että surusta on niin paljon helpompi kirjoittaa? Hyvä on tavallaan niin noh jos nyt voi sanoa yksinkertaista, sen tavoitettuaan. Hyvyyttä ajatellessani mietin usein hetkeä kun Minä&M kellutaan uimapatjalla Kroatian taivaan alla. Ja siinä se. Hyvyys on kellumista joka ei vaadi syväluontoista analyysia. Se on kepeä toteamus kaikki on kohdillaan tässä tai kevyt huokaus täynnä rauhaa, hetki jolloin uskaltaa päästää irti ja luottaa, sulkea silmänsä. Se on kuva isästä puoliunessa myhäilemässä käsi masulla. Paha (mieli) etsii aina selityksiä ja vaatii ratkaisuja, se etsii aina ja ikuisesti- niitä oikeita sanoja ja tekoja joiden kautta löytää järki ja balanssi. Suru vaatii uhmaten muutosta kun ilo helisee auringon hohteessa. Silti siitäkin tulisi kirjoittaa. Ja silti, not today.

Tänään se suru asui kaikkialla mussa kun taivaalta satoi harmaata mössöä ja minä saatoin hajota ihan rauhassa, huomaamatta kaiken sen yleisen melankolisuuden keskellä. Se sopi katukuvaan. Metron loistavassa oranssissa te näytätte kaikki harmailta ja tyhjät katseet vaeltavat toisensa systemaattisesti ohittaen. Kapuan harmaiden betonirakennusten sisällä tuntemattomia rappusia ja vuodan sydäntäni tuntemattomalle, puhun kun on puhuttava vaikka sillä hetkellä kaikki mussa takeltelee. Ostan mehujään (uusi buumini) jota lipitän kaatosateessa mustassa viitassani iäisyyden. Menen kirjastoon ja vihdoin maksan kahden vuoden takaiset jättisakot ja haalin kasan kirjallisuutta ja elokuvia joihin uppoutua. Päämääriä ja pakoreittejä. Sekä että. Ompas kunnianhimoinen varasuunitelma taasen.

 Yhtäkkiä on taas niin suunnatonta ja askel horjuu kun oma unelma on muuttunut naurettavaksi sellaiseksi jonka voisi heittää yhtä hyvin raiteille metron alle. Tähdet jäivät tavoittamatta. Siinä hetkessä mussa on hupaisaa uhoa, vailla järkeä, myöhemmin vain hiljaista pettymystä joka tirauttaa muutaman kyyneleen Töölön puistikossa kaatosaateessa kun on vain minä ja hiljaisuus. Annan tuntien kulua ja mietin mihin se ote taas katosi. Se katosi kun te ette taaskaan nähneet, jokin jäi puuttumaan. Ja jokin mussa lakkasi sillä hetkellä palamasta.

Näin se kulkee, elämä, eteenpäin on mentävä. Keksittävä jotakin, vaikka just nyt on olo aika rikki. Maailma kutsuu. Ja vielä joku päivä näytän, vannon.

Yhdestä yöstä loppuelämään

 Muistathan miten yössä huudettiin nuoret hauraat sydämet palaen, oli kipeä ensi rakkauden kosketus joka meissä kummassakin silloin vihloi lujaa ja samaan aikaan autuas vapaus, kaikki oli siinä niin käsillämme. Pelto oli hiljainen kun meidän viiden askeleet laahasivat huurteisia heiniä hengitys höyryten. Meistä syntyi polku. Hiljaisuus nosti haurautemme pintaan, muistan kuinka katselin vaitonaisia kasvojanne joilla ajatukset ajelehtivat ja siinä hetkessä tavoitin teidät eritavalla kuin koskaan aikaisemmin. Hetkeen kukaan ei uskaltanut rikkoa sitä hiljaisuutta, oli vain seilaavat mielet jotka kulkivat askeltemme tahtiin äänettömyyden seassa.

Me kiivettiin sen pienen kylän koulun katolle, ja niinhän se on että aina on helpompi matkata ylöspäin kuin alaspäin jolloin näkee tiputuksen allaan. Jäätiin sinne toisen kanssa ja oltiin että ei hele, tässä vietetään sitten loppu elämä. Lopulta oli hypättävä, se puoli metriä tikapuille ja kipinkapin alas. Meistä syntyi nauravapesäke, voi kultainen nuoruus, lisäisin nyt.

Oli samettiset sohvat joihin upposimme, me viisi ladon nurkalla heinien seassa. Yhtäkkiä sä täytit hiljaisuuden laulullasi, vaikka aina sanoit ettet rupia mittään herkkiä ballaateja laulamaan kun muut innostuttiin takkatulen ääressä hoilaamaan. Mutta siinä sä lauloit, silmät kiinni karhea ääni lähti kuljettamaan jotakin rosoa menneisyydestäsi, niin mä sen näin. Se oli enemmän kuin yksi vaivainen laulu. Pojankloppi oli poissa ja tilalle oli tullut hauras pieni poika ja iso mies samassa paketissa.
Ladossa oli pimeää jo, lampaatkin uinuivat alla, mutta siinä hetkessä jokaisessa meissä heräsi jokin, sen vannon vaikkei siitä koskaan puhuttukaan. Se hetki meni ja jatkoi matkaansa niinkuin jokainen aikaisempi, mutta jotakin jäi, se mitä syntyi ja se mikä myöhemmin hälveni ja melkein unohtui aikaan erossa.

Ja yksi yö voi kiteyttää kaiken. Ja sanon teille ihmiset, tarttukaa rohkeasti luuriin ja yllättäkää joku kaipauksellanne. Se voi olla aika hurjaa mutta myös sairaan vaikuttavaa.

Siltoja ja välitiloja

25.05.2014

On muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi,

rakkaudesta joka ei ole itsestäänselvyys

sen sinnikkyydestä ja sen voimasta ja sen hauraudesta.

Ja hulluudesta, palosta jota ei kukaan osaa täysin hallita

ja että kaikessa järjettömyydessään se on kuitenkin pohjimmiltaan miltein yksinkertaista. Vaivatontakin hetkittäin.

Pitää opetella rohkeutta

ettei aina himmailis kaikessa niin. Että joskus vain antais tapahtua zadam.

On muistutettava itselleen

toisinaan sata kertaa päivässä

että kaikki on hyvin

aivan tarpeeksi hyvin

ollakseni onnellinen ja että aina ei tarvitse olla etsimässä.

Ei pidä hukkua harmauteen ja sekoittua sokkeloihin liikaa. Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin se tavoittamaton mieli ja sen asettamat kysymykset maailmankaikkeudesta.

Pitkästä aikaa on ollut taas tunne siitä että omat jalat kantavat enemmän ja askeleet epäilevät vähän vähemmän

vaikka välillä unohdunkin liikaa omaan maailmaani ja hauras on katse jonka kohtaan yön yksinäisinä tunteina silloin kun itse olen vain murto-osa, 

silloin kun turvalliset käsivarretkin ovat toisaalla.

Toisinaan tunnen sen näkymättömyyden niin sietämättömänä, niin kivuliaana

kun kävelee pitkin katuja sumuna

vaikeeta selittää kaikkia jälkijään, joskus on tunnetta niin että sanoille ei löydy vertaista painoa.

ja sitten, kuitenkin, hups tulee taas hetki joka on kuin muistutus päin pläsiä

että hei 

olemassa ollaan ja nou hätä. 

Silloin alan hersyä, se on se hetki mistä puhuttiin, kun tekee mieli maata meritähtiasennossa. 

On ollut yhtäkkistä kuuluvuuden tunnetta

ventovieraiden joukossa uskaltanut ottaa omani tilani 

kadottanut rikkinäisyyteni ja epävarmuuden painon

silloin ei ole haparoivia lauseita olemassa, on illuusio (taikka hetken tosi) kokonaisuudesta.

mökin tuoksu ja muutos jonka tunnen vaikken vielä osaakkaan selittää ääneen
kaipauksesta

keskustelu sateessa laiturin nokassa, hiljainen askel poispäin, aivan ohimennen. Hiljainen hyväksyntä  ja samalla tunne että aika meidät vielä tavoittaa. Se on hiljainen varmuus, pelon rinnalla ja monen vaijetun sanan mittainen kuilu ei enää tunnukkaan niin merkittävältä. Jonain päivänä rakennetaan taas uusi silta. 

On ollut hilpeitä humalia vehreällä nurmella ja yllärisynttärikekkeripiknikki (meikäläiselle!) Tokoi-rannassa

tajuta rakastavansa ihan helvetisti, katsoa teitä siinä keltaisen ilta-auringon hohteessa ja yhtäkkiä tekis mieli ottaa syleilyyn, kuiskata jokaisen korvaan jotakin siitä erityislaatuisuudestanne. Kun luen sanojanne jälkeenpäin pienestä kirjasestani, itken pitkään. Koska te kosketatte jostakin niin syvältä. Teidän jokaisen matka ja ne pienet mietteet elämästä jonka heitätte ilmaan ohimennen. Pistän ja talletan mieleeni enempi kuin arvaattekaan. 

On keskustelunpätkiä menneisyyden kanssa, on Limingantie täynnä muistoja

(Kumpulan kyläjuhlat ovat yhtä euforiaa)

ja toisaalta myös kasvoja joita pelkää kohtaavansa

(etäisyyttä ja kadotettua yhteyttä - sitä hetkeä kun havahtuu ettei meitä enää ole)

On se vähän käheä ääni ja vapaa niin vapaa nauru

on sinun hersyvä onni ja turvallinen kylki jota vasten nojata hiljaa, pitkästä aikaa
(olen kaivannut luoksesi niin)

muistatko vielä sen sohvan nurkan, syleily jossa itkettiin ja murennettiin muurimme rippeet. 

Nyt siitä on jo kauan

sen jälkeen on tullut monta uutta tarinaa lempeestä huumasta ja kylmästä viimasta
ja kaikesta selvitty

ollaan kuljettu ja kasvettu aika sikana. 

On ollut viipyviä hauraita hetkiä yössä

kun yksi astuu ulos kuorestaan 

ja niin sinä&viulu alatte luoda kauneutta

 ja me hiljennymme, sillä sekunilla

tohina lakkaa kun lumous valtaa

se on sykähdyttävintä pitkään aikaan. (Jos luet tätä niin älähän kuule yhtään tuhahtele siinä.)

Niinä yön tunteina laulamme suvivirttä kuin kuiskaten ja sydäntä hivelee

siinä on sitä jotakin

se hetki on aivan helvetin elossa, piru vie miten kovaa elämän settiä.

Onnellinen ollakseni

olkoon juuri näin.

Näkymättömyydestä

Katseeni eksyy harmaaseen horisonttiin. Mietin ohimennen muistolaatikkoa ja että pitkiin aikoihin en ole avannut sitä. Tekisi mieli puhua niistä muistoista ja toisaalta läsnäolevasta, matkasta joka ollaan kuljettu tähän pisteeseen jossa sanoista on yhtäkkiä tullut helvetin hankalia - jostakin mikä merkitsee ja lakata väistelemästä ja piiloutumasta. Olen sumussa, ihan solmussa oman sumuni keskiössä ja siinä kaiken keskellä putoan hiljaa aivan hiljaa. Ja kun kysytään miksi, puhutaan ympäripyöreitä. Ympäripyöreys on totuutta laveasti, tulkintakysymys rivien väleissä.

 Toisinaan on suljettava silmänsä,
se on se hetki kukkulalla, siinä annan itseni tuntea kaiken, hetken itken ja sitten totean hiljaa ääneen että vitut. Hetken ajattelin uhmakkaana että nyrkilläni mättäisin lyhtypylvästä tai jotain minkä voisin saada romahtamaan, kunnes lopulta päädyn hymähtämään omalle keskenkasvuisuudelleni. Ehkä vaikenen, ehkä avaan suuni, loppupeleissä yksi hailee. Kymmenen vuoden takaa unohdettu pikkuseikka elämän pyörteissä. Yksi pyörre satojen jälkeen, yksi pyörre jonka jälkeen sadoittain uusia, niin. Näin elämä nyt on ja muutoshan on ainoa mitä elämältä varmasti voi odottaa. Se on tässä ja se on tuolla, joka ikisessä askeleessa. Ja Kipu, sekin nyt vain on ja tulee aina olemaan, muuttaen vain muotoaan. So simple ja kuitenkin, niin noh.

Elämä on eksymistä, loputonta rämpimistä omien rajojen ja äärettömyyden kanssa väitellen. Metsässä tai ei, niin toisinaan polkua on mahdotonta hahmottaa, että mihin tästä lähteä, mitä tämän jälkeen. Tää on vähän tämmönen sysimustametsä tää kaikki välillä vaiko mielummin aava meren näkymä, riippuu muudista. Kun tunnustelen askeleitani tänä harmaansumuisena iltapäivänä, veltto on voima niin, painovoima syö multaan ja horjahdan, heitän heiveröistä kuperkeikkaa teidän edessänne ja vaikka kuperkeikka onkin vain henkinen, hiljainen kuohunta sisälläni kattiloiden kolinassa, tunnen itseni äkkiä naurettavaksi luuseriksi ja mieleni tekisi sanoa, hei please, en mä oo niin heikko kuin kuvittelette. (Vaikka just nyt oonkin.) Ja pelkään vain mitä jää näkemättä että yltääkö silmä ylitse pintahötön. Se heikkous on se höttö, siinä päällä, mutta en minä.

Lopulta on kai pakko aina vähän ravistella itseään
että kukkuu
ja kasvettava
itkemättä jokaista ohitusta ja pikku-skraadua. (Pinta skraaduilla ehkä, mutta ei se ytimeen yllä).
Onko sitä kuitenkaan oltava aina niin koossa ja kannettava itsensä ison ihmisen tavoin ja hallittava tunteita tai siis mitä helvettiä kertoisiko joku miten ihmeessä?! Mä olen kuin pieni hupsu tuulen hiukkanen maailman riepoteltavissa. Veikkaan että hiukkasia me kaikki ollaan, mutta toiset vain osaa taistella ronskimmin. Mutta vaikka hajoilenkin yhtä soittoa ja kielet ovat epävireessä tuon tuosta, niin tässäpä tämä. Tässäpä yksi uniikki elämä muiden vaeltelijoiden joukossa.

On kuitenkin se rakkaus. On ystävä jonka kanssa kävellään Töölönlahtea ympäri käsikynkässä ja matkan aikana käydään lävitse jok ikinen tunne ja tarina viimeisiltä päiviltä. Eikä ole mitään mistä vaieta. Meidän maailmassa ei tabuja ole olemassakaan. Rakastan sinua niin. Teitä on muutama sellainen
joita koko sydämestäni.

Onnesta vähäsen

Glada vappen ja sitä rataa, toverit.

Olipa muuten helvetin hyvä vappu. Seuraava päivä laahaa kuin etanamaratooni ja kellon tiktak tipetitapin ympärille olemassaoloni muodostuu hupaisena vähäpätöisyytenä, harvinaisen tietoisena siitä että aika kulkee ja kuva: minä makaan tässä x-asennossa ajatuksieni pysähtyneisyydessä ja tunnit livahtavat lävitseni näin, mutta ehkä kun edellinen ilta on eletty niin täydesti niin seuraavan päivän voi viettää löysästi tuijotellen kattoon. Vähän kontrastia. Joo. Ja eilisen jäljiltä mieli on kevyttä sulaa. 

Eilen unohdin pitkästä rajani ja haavoittuvaisuuteni ja kasvoin taas enemmän siksi kuka haluan olla. Ja etäisyys ihanteen ja toden välillä muuttui inhimillisemmäksi, tavoitettavaksi melkein. Pitkästä aikaa olin siinä kokonaisena, yhtenä kappaleena ilman tuhatta heijastusta ja vain harva ymmärtää mitä tällä yksinkertaisella lausahduksella todella tarkoitan. Se on enemmän kuin yksi ajatus. Mutta onhan teitä, meillehän on nimikin. Sellaisia kasvunhetkiä hersyvän humalan sekaan mahtui. 

Oli ne Vallilan vapputanssit, oli se kiva tyttö joka pyys tanssii ja toinen kiva tyttö jonka kanssa vedeltiin zumbaa, pyörittiin käsikädessä niin että maailma meni ihan pyörryksiin ja silmät oli sumua. Euforista sumua ja lakkaamatonta naurua, humala ja elämän humala käsikädessä, sekaisin. Katsellessani teitä mussa herää valtavasti rakkautta, taputtelen toverillisesti katseiden kohdatessa kun tuli sellainen olo että lovelove. Aika imelää joo, mutta mitäs muutakaan kun rakkaudesta puhutaan. Miksi hillitä niin kaunista voimaa? Miksi hiljentyä kun voi sanoa olen onnellinen ihan vain koska olet siinä. Piste. Huikkaan ringin toiselle puolelle, hihkaisen nimesi, kertoakseni, minä näen sinut. Mutta sanat ovat vaikeita, niin se on. Osaisimpa sanoa enemmän.

Perhosia yössä kun Roskassa kohdataan, katseesi on vähän eksynyt. Otan kädestä kiinni, ei hätää. Sitten on se hupsu poika ja hupsu tyttö jonka kanssa nauretaan ihan samalla tavalla, ringissä höhötysmaratoni yön humussa. Ruttiksessa nostalgiaa, kaksi viatonta poikaa jotka liittyvät meihin ja tyttöjä jotka pussailevat toisiaan ihan vain kokeilun halusta ja hihittelevät että oumaigaad ja ei apua kikakika. 

Ja mua hymyilyttää se niiden leikki, koska tiedän että jonain päivänä se yksi niistä tajuaa ettei se mitään leikkiä ollutkaan.