tiistai 27. toukokuuta 2014

Siltoja ja välitiloja

25.05.2014

On muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi,
rakkaudesta joka ei ole itsestäänselvyys
sen sinnikkyydestä ja sen voimasta ja sen hauraudesta.
Ja hulluudesta, palosta jota ei kukaan osaa täysin hallita
ja että kaikessa järjettömyydessään se on kuitenkin pohjimmiltaan miltein yksinkertaista. Vaivatontakin hetkittäin.
Pitää opetella rohkeutta
ettei aina himmailis kaikessa niin. Että joskus vain antais tapahtua zadam.
On muistutettava itselleen
toisinaan sata kertaa päivässä
että kaikki on hyvin
aivan tarpeeksi hyvin
ollakseni onnellinen ja että aina ei tarvitse olla etsimässä.
Ei pidä hukkua harmauteen ja sekoittua sokkeloihin liikaa. Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin se tavoittamaton mieli ja sen asettamat kysymykset maailmankaikkeudesta.

Pitkästä aikaa on ollut taas tunne siitä että omat jalat kantavat enemmän ja askeleet epäilevät vähän vähemmän
vaikka välillä unohdunkin liikaa omaan maailmaani ja hauras on katse jonka kohtaan yön yksinäisinä tunteina silloin kun itse olen vain murto-osa, 
silloin kun turvalliset käsivarretkin ovat toisaalla.
Toisinaan tunnen sen näkymättömyyden niin sietämättömänä, niin kivuliaana
kun kävelee pitkin katuja sumuna
vaikeeta selittää kaikkia jälkijään, joskus on tunnetta niin että sanoille ei löydy vertaista painoa.
ja sitten, kuitenkin, hups tulee taas hetki joka on kuin muistutus päin pläsiä
että hei 
olemassa ollaan ja nou hätä
Silloin alan hersyä, se on se hetki mistä puhuttiin, kun tekee mieli maata meritähtiasennossa. 

On ollut yhtäkkistä kuuluvuuden tunnetta
ventovieraiden joukossa uskaltanut ottaa omani tilani 
kadottanut rikkinäisyyteni ja epävarmuuden painon
silloin ei ole haparoivia lauseita olemassa, on illuusio (taikka hetken tosi) kokonaisuudesta.
mökin tuoksu ja muutos jonka tunnen vaikken vielä osaakkaan selittää ääneen
kaipauksesta
keskustelu sateessa laiturin nokassa, hiljainen askel poispäin, aivan ohimennen. Hiljainen hyväksyntä  ja samalla tunne että aika meidät vielä tavoittaa. Se on hiljainen varmuus, pelon rinnalla ja monen vaijetun sanan mittainen kuilu ei enää tunnukkaan niin merkittävältä. Jonain päivänä rakennetaan taas uusi silta. 



On ollut hilpeitä humalia vehreällä nurmella ja yllärisynttärikekkeripiknikki (meikäläiselle!) Tokoi-rannassa
tajuta rakastavansa ihan helvetisti, katsoa teitä siinä keltaisen ilta-auringon hohteessa ja yhtäkkiä tekis mieli ottaa syleilyyn, kuiskata jokaisen korvaan jotakin siitä erityislaatuisuudestanne. Kun luen sanojanne jälkeenpäin pienestä kirjasestani, itken pitkään. Koska te kosketatte jostakin niin syvältä. Teidän jokaisen matka ja ne pienet mietteet elämästä jonka heitätte ilmaan ohimennen. Pistän ja talletan mieleeni enempi kuin arvaattekaan. 

On keskustelunpätkiä menneisyyden kanssa, on Limingantie täynnä muistoja
(Kumpulan kyläjuhlat ovat yhtä euforiaa)
ja toisaalta myös kasvoja joita pelkää kohtaavansa
(etäisyyttä ja kadotettua yhteyttä - sitä hetkeä kun havahtuu ettei meitä enää ole)

On se vähän käheä ääni ja vapaa niin vapaa nauru
on sinun hersyvä onni ja turvallinen kylki jota vasten nojata hiljaa, pitkästä aikaa
(olen kaivannut luoksesi niin)
muistatko vielä sen sohvan nurkan, syleily jossa itkettiin ja murennettiin muurimme rippeet. 
Nyt siitä on jo kauan
sen jälkeen on tullut monta uutta tarinaa lempeestä huumasta ja kylmästä viimasta
ja kaikesta selvitty
ollaan kuljettu ja kasvettu aika sikana. 





On ollut viipyviä hauraita hetkiä yössä
kun yksi astuu ulos kuorestaan 
ja niin sinä&viulu alatte luoda kauneutta
 ja me hiljennymme, sillä sekunilla
tohina lakkaa kun lumous valtaa
se on sykähdyttävintä pitkään aikaan. (Jos luet tätä niin älähän kuule yhtään tuhahtele siinä.)
Niinä yön tunteina laulamme suvivirttä kuin kuiskaten ja sydäntä hivelee
siinä on sitä jotakin
se hetki on aivan helvetin elossa, piru vie miten kovaa elämän settiä.

Onnellinen ollakseni

olkoon juuri näin.



Ei kommentteja: