Onko tunnettava aina niin täysillä ja oltava silti niin saatanan hauras että kadottaa itsensä hetkessä palasiensa sekaan, mietin.  Elämä on niin täynnä niitä pieniä suuria vaikuttajia joista haalin usein turhan paljon mukaani, kasvatan osakseni jokaisen, rakennan epämääräistä kokonaiskuvaa jokaisen eletyn hetken voimin ja painoin. 


Mitä jos tämä rikkinäisyyteni onkin vain yksi menneisyyteni illuusio, mietin siinä öisillä rappusilla kun täytän mieleni kaupungin hulinalla, katselen örveltäviä ihmisiä jotka vierivät ohitseni. Kaksi Pohjolan poikaa pysähtyy kysymään tulta, tarjoaa viiniä kuulemma kamalan prameeta sellaista ja purkaudutaan vähän elämästä, lähtiessä heitetään ylävitoset ja hehkutetaan vähän ihmisten ihmeellisyyttä. On luotava itse oma arvonsa, turha odottaa että ihmiset ympärillä korjaisivat ja kannattelesivat. 


On jotakuinkin niin että olen luonut itsestäni kuvan mitä en kuitenkaan taida loppuen lopuksi olla, se on liioitteluni piirros, ylitunteiluni aikaansaannos, muistojeni luoma jumahdus. Totuus on että tässä olen ja aina muutakin kuin muutamien silmien lävitse, aina muutakin kuin ulkpuolinen voi hahmottaa, enemmän kuin kaikki ne jotka ovat kävelleet ohitseni, jättäneet taakseen yhden pyyhkäisyn lailla, enemmän kuin eletty elämäni ja keskeneräisyyteni jonka näen heijastuvan kaikkialta. 

Elämäni kaunein tarina, jospa ajattelinkin niitä sanoja mielummin, että jollekkin sain luvan olla elämän kaunein tarina. En ole riippuvainen muiden sanoista, mutta joskus annan niiden kantaa.

Hetkiä kesän seikkailuista, vähän maailmalta ja Ruissista!

Yhdestä hymystä, monesta naurusta

En tiedä mistä se kertoo, että pitkään aikaan mulla ei ole ollut täällä mitään sanottavaa. Ehkä se on oivallus siitä että vatvomalla painavia tunteitaan (vaikka sitten täällä koko maailman ulottuvilla) tekee niistä vain entistäkin suurempia, on niin helppo kasvattaa kaikkea sisällään ihan noin vain huomaamattaan tai sitten se on vain sitä etten ole jaksanut kun onhan tässä tää elämä elettävänäkin ja se on ollut pitkästä aikaa täynnä paloa. Oikeasti pitkästä aikaa, en puhu päivistä vaan ihan todellinen tovi.

Yksi hetki kykitään koko festarikansa yhteen telttaan ahdettuina siinä värjötellään kuin sillit purkissa litimärkinä , toinen hetki kaatosateessa me kolme tanssitaan Snoop Doggisen tahtiin mutamössössä ja kaikki saa hetken olla just niin huoletonta, just näin vaan. Kiasman mötiköillä nauran enemmän kuin aikoihin, mietitään ihmisten outouksia, ihania kummallisuuksia ja yöstä yhden kanssa istutaan keittiön kajossa unta silmissä, meidän maailmaa eikä mitään hätää.

Pitkästä aikaa kaikki on ollut enemmän. Kaikki tuntuu juuri nyt jotenkin erilaiselta, tavoitan taas itsestäni uudistumisen mahdollisuuden näen miten helppoa se voi olla kun osaa vain löytää itsensä rohkeasti elämän härdellien keskeltä ja aamu-auringon nousun aikaan suudella ihan vain hetken impulssista.

Kaikkea sitä mitä elämä voi olla jos vain päättää antaa mennä ilman liian suuria päämääriä.