lauantai 14. kesäkuuta 2014

Horjuvista askeleista uhoon







Miksi se onkaan aina niin että surusta on niin paljon helpompi kirjoittaa? Hyvä on tavallaan niin noh jos nyt voi sanoa yksinkertaista, sen tavoitettuaan. Hyvyyttä ajatellessani mietin usein hetkeä kun Minä&M kellutaan uimapatjalla Kroatian taivaan alla. Ja siinä se. Hyvyys on kellumista joka ei vaadi syväluontoista analyysia. Se on kepeä toteamus kaikki on kohdillaan tässä tai kevyt huokaus täynnä rauhaa, hetki jolloin uskaltaa päästää irti ja luottaa, sulkea silmänsä. Se on kuva isästä puoliunessa myhäilemässä käsi masulla. Paha (mieli) etsii aina selityksiä ja vaatii ratkaisuja, se etsii aina ja ikuisesti- niitä oikeita sanoja ja tekoja joiden kautta löytää järki ja balanssi. Suru vaatii uhmaten muutosta kun ilo helisee auringon hohteessa. Silti siitäkin tulisi kirjoittaa. Ja silti, not today.

Tänään se suru asui kaikkialla mussa kun taivaalta satoi harmaata mössöä ja minä saatoin hajota ihan rauhassa, huomaamatta kaiken sen yleisen melankolisuuden keskellä. Se sopi katukuvaan. Metron loistavassa oranssissa te näytätte kaikki harmailta ja tyhjät katseet vaeltavat toisensa systemaattisesti ohittaen. Kapuan harmaiden betonirakennusten sisällä tuntemattomia rappusia ja vuodan sydäntäni tuntemattomalle, puhun kun on puhuttava vaikka sillä hetkellä kaikki mussa takeltelee. Ostan mehujään (uusi buumini) jota lipitän kaatosateessa mustassa viitassani iäisyyden. Menen kirjastoon ja vihdoin maksan kahden vuoden takaiset jättisakot ja haalin kasan kirjallisuutta ja elokuvia joihin uppoutua. Päämääriä ja pakoreittejä. Sekä että. Ompas kunnianhimoinen varasuunitelma taasen.

 Yhtäkkiä on taas niin suunnatonta ja askel horjuu kun oma unelma on muuttunut naurettavaksi sellaiseksi jonka voisi heittää yhtä hyvin raiteille metron alle. Tähdet jäivät tavoittamatta. Siinä hetkessä mussa on hupaisaa uhoa, vailla järkeä, myöhemmin vain hiljaista pettymystä joka tirauttaa muutaman kyyneleen Töölön puistikossa kaatosaateessa kun on vain minä ja hiljaisuus. Annan tuntien kulua ja mietin mihin se ote taas katosi. Se katosi kun te ette taaskaan nähneet, jokin jäi puuttumaan. Ja jokin mussa lakkasi sillä hetkellä palamasta.



Näin se kulkee, elämä, eteenpäin on mentävä. Keksittävä jotakin, vaikka just nyt on olo aika rikki. Maailma kutsuu. Ja vielä joku päivä näytän, vannon.


Lähetä kommentti