Jään tuijottamaan tuntematonta selkää, joka istuu hiljaa kumarassa edessäni
(se hiljaisuus on pitkä ja painokas,
jos tuntisin sinut ja elämäsi tarinan niin ehkä näkisin mihin siinä hetkessä katoat. Mutta en tunne enkä näe.)
Toisinaan olen kai vähän sokea kaikelle.
Kuuntelen suihkun kohinaa joka kaikuu harmaassa tyhjiössä
ja hetken
pienen ohimenevän väläyksen verran on kuin jokin minussa äkillisesti särkyisi
kuin yllättävä käänne
kristallikruunu satojen vuosien pölyjen peitossa joka yllättäen tipahtaa katosta ja paiskoutuu vasten lattiaa rytinällä.
On pakko peittää korvat, piiloutua sikiöasentoon.
Ja silloin, juuri silloin jokin selittämätön säpälöityy sisälläni, möykky jolle en ole löytänyt sanoja kuukausiin. Mutta siinä en saa olla heikko joten kaikki tämä tapahtuu kaikessa äänettömyydessä sisälläni.
Kaakeliseinät ympärillämme kumisee tyhjyyttä
kaikki väreilee kummallisena tyhjyytenä minussa
ontto on mieleni
joka vaatii jotakin suurta tapahtuvaksi, tai ihan vain jotakin joka kuin herättäisi tästä sumustani
,
irtipäästämisen vapautta, unohtamisen autuutta, uusia alkuja. Mitä lie.
Olen niin pitkään ottanut samoja askeleita, edes takas ja aina kuvitellut tämä on se hetki vihdoin tämä on se hetki kun se jokin katoaa, muutos ottaa tilansa minussa uudelle kasvulle ilman haamuja jotka kamppaavat aina juuri kun ehdin tuulettaa edistystä. Vääriä ihmisiä, jotka paiskaavat lähtöpisteeseen kylmyydellään ja välinpitämättömyydellään.
Sinä olet haamu minussa, joka tekee minut surulliseksi joka ikinen päivä. Niin sitä et ehkä tiennyt, mutta niin se vain on.
Ja kun katson sitä selkää, tuntematonta selkää (jolla ei tosiasiassa ole mitään tekemistä näiden haamujen kanssa)
ajattelen vain kunpa voisin korjata, ottaa osan hänen kivustaan
puhaltaa häneen uutta tuulta, voimaa jonka kautta syntyä uudelleen
kaiken sen haurauden sijaan.
äkkiä kohti, säpsähdän
ja se katse on kuin näkisi kaiken, koko viime minuuttisten ajatusvirran ja surunsekaisensäälin
toinen käännekohta
ja ne kavot hymyilevät
kumaraisen selän kasvot, hauraan hennon kehon kasvot hymyilevät sen kuuluisan Naantalin auringon lailla
kuin kertoakseen jotakin minkä tulkitsin väärin
yhtäkkiä ihan nauravat
dreams dreams dreams, alkaa soida mielessäni en tiedä miksi
ja yhdyn nauruun tietämättä miksi, mutta se tuntuu oikealta.
Ja tunnen kuinka muutos on siinä silmien edessä
elävää evidenssiä ihmisen mielen voimasta joka ylittää kehon rajat ja rikkinäisyyden.
Ajattelen kaikkea tätä, ajattelen yötä jolloin kaikki tuntui lopullisesti muuttuneen
yksittäisiä hetkiä jotka painavat ja muuttavat enemmän kuin vuodet
kohtaamisia joissa olen tuntenut kohtalon
kohtaamisia joista on kaiken jälkeen jäljellä vain loputon vihlova kaipaus ja tyhjä kaikuva tila jota mieleni pakenee, kaiken mukana sakenee epämääräiseksi sutuksi. Kun kauneus muuttuu kipeäksi, tavoittamattomaksi. Shit happens.
Mutta niin elämä menee. Enkä tahtoisin katua yhtäkään sekuntia, vaikka niin teenkin. Olenhan vain ihminen ja näen omien tekojeni painon ja tunnen kaaoksen kaiken jälkeen. Monta asiaa pyyhkisin mieluusti pois, kukapa ei.
Viattomuuteni hukkasin jo vuosien tuuliin kauan kauan sitten
joten turha yrittäkkään löytää enää sitä puhtautta minkä vain lapsen vilpittömässä tutkivassa katseessa ja tietämättömyydessä voi nähdä, meihin kasvaa vuosissa niin paljon saastaakin tai sellaista mikä vie sen viattomuuden menneessään.
Kuitenkin rakkaus tekee meistä aina niin pieniä ja viattomia, hauraita ehkä mutta taistelijoita silti.
Aina en vain tiedä kuinka taistella ja minkä asioiden puolesta. Koska sumu. Mutta se tekee meistä niin todellisia. Sensuroimattomia, (viiltävänkin) rehellisiä.
Olen juurtunut niin moneen, kaiketi jokaiseen vähän jota olen ikinä koskaan tavalla taikka toisella rakastanut, jokaiseen jonka kanssa maailmat todella ovat kohdanneet ymmärryksen syvimmässä muodossa. Niin sydän toimii.
Ja rakkauttani en aio katua tai pahoitella koskaan, en helvetissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti