Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.

Kun painoja haihtuu ilmaan, yksi kerrallaan vapaudun kahleistani

Tänään oli inkkarijuhlat (ne joita se yksi oli koko lapsuutensa odottanut) ja Terviksen yössä elämän huumaa, tanssittiin Reginan tahtiin leijaillen, (hassut reilaaja-boitsut vieressä trangiansa kanssa kummissaan töllötellen,) maattiin kostealla nurmella taivas yllämme ja yhden kanssa vierekkäin onnen ja kumman pakahtuneisuuden kyyneliä tulvien, kaikesta siitä olemassaolon ihmeellisyydestä, kaikkine suurine tasoineen ja sävyineen, kaikessa siinä heleydessään ja kaihossaan. Ihmiset ympärilläni, tekivät tänään kummalla tavalla onnelliseksi. Kaikki se rakkaus ympärillämme, oli vain jotakin niin pakahduttavan kaunista.

Tänään taisin jättää kaipuuni yöhön Tuomiokirkon portaille, siinä istuessani pysähtyneessä hiljaisuudessa,  kirjoitin sille nuhjuiselle paperille taskuni pohjalta kaiken sen mitä vielä jätin sanomatta,

koko sen pakahtuneisuuteni pakkasin siihen, rytistin pieneksi ja heitin pois. sinne jätin jonnekkin. yhden ja ikävän.

hetken tuntui kuin kaikki se paino olisi haihtunut ilmaan niiden sanojen kautta. Irti, huutaa jokin sisälläni.  Ja kun nousin lähteäkseni ja katsoin taakseni, elämääni viimeisten kuukausien ajalta, ajatus ja toinen, meistä kahdesta, kaikesta kauniista, josta ei tullut loppuenlopuksi sen enenmpää kuin yksi sotku muistoineen,

todellisuus ei enää kirpaise niin.

Elää vain

Miten koko olemukseni täyttyy sydämeni sykkeestä ja siitä tietoisuudesta kun kädet löytävät toisensa piilossa muiden maailmalta, vaivihkaa, kuin kuplan sisällä ja kaikki tuntuu kauneudessaan niin hauraalta että pelkään sanojen särkevän jotakin. Hetkeen huumaan tuntuu hyvältä heittäytyä ja sydämessäni versoo taas toivo askeleesta eteenpäin
ja vaikka yksi kolhu jättää jälkensä, voi muutama hellä katse korjata paljon.

Ja mitäs tähän päivään....mieli iloa pullollaan, vesisotaa, naurua ja letkeät juttutuokiot Espalla yhden kaverin kanssa auringon leikkiessä kuuropiilosta pilvien kanssa. Elämä tuntuu hymyilevän enkä mä pelkää niin paljon kuin hetki sitten. Kaikki tuntuu selkeämmältä ja vaikka ilmassa väreilee taas epätietoisuus seuraavasta, juuri nyt on hyvä olla, kellua siinä kutkuttavassa odotuksen tunteessa ja elää vain.

Rakkauspakkaus

Pienet kadut ja kiveyksillä kyyti on pomppuista, Kallion boheemissa maailmassa pyöräilen hallitsemattomasti tien laidasta laitaan ja mietin tulevaa kesää, sulokasvoja, häilyvät hetket illan hämärässä, tanssin pyörteissä Alppipuiston täyttyessä teknon jumputuksesta ja hymyilevät kasvoni, pisamat nenälläni, hersyvät naurun pyrskähdykset ympärilläni, skumppapullo toisessa kädessäni heiluen musiikin tahtiin ja sävelet virtaavat sisälläni. Hetkiä kesiltä, sadepisaroiden muodostaessa virtauksia pitkin teltan seiniä, liikkuvat muuttaen muotoaan tuulen mukana, hymyilen kyynelien seasta, ulkona taitaa salamoida ja jossain kaukana soi bongot ja afrikan musiikin värit, tuttujen ja tuntemattomien äänten seassa.

Aurinko ei ole tänään lämmin, mutta sisäisesti mun on kyllä lämmin lämmin olo, mielessä kasa kauniita hassuja suloisia kepeitä muistoja.

Tänään on velmuillut, roikkunut iltaan asti koulun käytävillä joristen ja naurumme kaikuen pitkin hiljaisia käytäviä, suunitellaan yhteistä Amsterdamin reissuamme ja puhutaan vähän rakkaudesta, josta me jaksettaisiin jauhaa varmaan maapallon ympäri ja yli, ties kuinka äärettömyyksiin asti. 

Tanssin pyörteissä ja elämän viedessä

Hassuja hattuja ja seikkailuja Korson yöelämässä.

Eilen naurettiin ja tanssittiin paljon, tänään herättiin kovalta lattialta aivan liian aikaisin. Kello seittemältä ihmiset vyöryy keittiöön kolistelemaan kun me neljä tuhistaan vielä unten mailla. Yritän sulkea äänet mielestäni ja esitän vielä hetken nukkuvaa. Ympärillä on enimmäkseen vain vieraita kasvoja, outoja ääniä ja hetken tunnen pienen ahdistuksen sisälläni ja mietin että miksi ihmeessä ei lähdetty sillä viimeisellä bussilla - mutta sitten muistan aamutunnit kun me neljä istutaan toista tuntia kuudelta aamulla keittiön lattialla, nauraa höhöteään elämän hassuille unen ja valveen rajamailla. Siinä mun oli turvaisa olla ja mieleni oli kepeä, kahleet olivat poissa ja tunsin olevani läsnä, muistamatta tiedostaa itseäni ulkopuolisin silmin tai ylipäätänsä kelata mitään liikaa. (Välillä minuuteni tuntuu selkeältä ja yksinkertaiselta, kokonaiselta, oikeiden hetkien kautta ja juuri siltä musta suurimman osan ajasta eilen tuntui. Parasta on kun peileinä ovat vain ihmiset, jotka osaavat katsoa oikealla tavalla, saada näkemään oikealla tavalla. Oikeita peilejä en tarvitse mihinkään, ne vain murentaa tunteen siitä eheydestä)

Elämän huuma sydämmessäni, kun musiikin pyörteissä heilutaan tunti toisensa perään, vähän väliä havahdun siihen miten hyvä mun on olla. Jokapuolella tunnen sulautuvan ihmisten sekaan vähän enemmän kuin yleensä.

Aamulla kävellessäni Aleksanterinkatua kotiin, hiljaisuus tuntuu hyvältä ja askeleet on keveitä (,vaikka pohkeet on ihan kuolleita eilisen villeistä tanssimuuveista.) Mieli on levossa ja aurinko saa hymyilemään. Välillä pysähdyn aistimaan kaikkea ympärilläni ja tuntemaan sen tulevan kevään. Se on todellakin täällä kohta ja se saa mussa kuplivan olon ja odotuksen aikaan.

Elämä on laiffii, Mattia lainaten.

Elämä vie mua villisti

Sydämeni tulvi taas rakkautta yli äyräiden

Askeleeni ovat taas kevyempiä, katujen huokuessa levollista hiljaisuuttaan. Katulamput loistaa kelataisinaan, puut näyttää paljailta ilman lehtiä suojanaan, eikä yhtäkään ihmistä ympärilläni. Ehkä kaikki ovat jo käpertyneet syksyn piemydeltä koteihinsa piiloon, (lämpimien vilttien alle käpertyen, kenties toisen kainalon turvassa lojuen.) Bussi ilmoittaa tulevansa vasta 25 minuutin kuluttua joten mä päätän kävellä niin monta pysäkkiä eteenpäin kuin vaan ehdin. Hengitän syksyn ilmaa ja sisälläni huokuu kumma kaunis haikeus. 


Kepeä olento jonka ajatukset on kuin pieniä hymyielviä sykähdyksiä, muiston vilahduksia joista tunnen vain niiden kauneuden, unohtaen asioiden kääntöpuolen  ja hetken huminaa syksyn tuulessa. Ja mun mielessä vilahtaa taas rakkaus, niin mikäpä muukaan. Aina samanlaista kierrosta kulkee tämä mieleni.

Tänään kaikki tuntui kai olevan taas kohdallaan, eikä mikään niissä ihmisissä muistuttanut mua siitä mitä näen peilistä. Ja kun bussissa näen kuvani heijastuvan eteeni, jokin pieni välähtää ikävästi sisälläni, siinä pienessä ontossa kolossa, mutta mä sanon vaan itselleni: ei tarvitse pelätä, sama ihminen se on sielläkin. Älä kadota vahvuuttasi siihen kuvaan.


Ei se ihminen katoa mihinkään, ei kukaan vie sitä enää mukanaan, ei palojakaan. En anna enää murentaa. Katson todellisuutta silmiin ja yritän pitää kiinni kokonaisuudesta.

Mitä vähemmän lukkoja, sitä enemmän itseään. ja hyvä niin.

Hetkien vilinää mielessäni, haaveiden luomista todellisen tuntuisiksi mielikuviksi. Näin pää nojaten sängyn laitaan, katse vaeltaen ikkunaruudun ulkopuolella teen havaintoja maailman hiljaisista liikkeistä, näin juuri. Ehkä se nojaisi olkapäähäni tai jokin kosketus, merkki toisen olemassaolon tiedostamisesta
 mutta ei tarvittaisi sanoja, 
olisi vain musiikki ja äänettömät ajatukset pienissä päissämme vaeltamassa ristiin rastiin. 


Välillä saattaisin katsoa toista sivusilmällä yrittäen nähdä mitä toisen päässä liikkuu ja kun olisin itse liian syvällä ajatuksissani, se toinen katselisi mua ja miettisi samaa. Hiljaista ajatusleikkiä. Ei sanoja jotka rikkoisivat hiljaisuuden välillämme. Silti se hetki ei olisi vain mun tai sun, kun se olisi meidän, yhteinen ja siinäkin vailla sanoja, voisin tuntea sen yhteyden.

Outoa miten yhtäkkiä voi pakahtua
näin
kauniisti.

Kun musiikki virtaa lävitseni ja saa unelmani loistamaan näin todellisina ja mahdollisina

miten kepeä naurusi ja lempeä hymysi sekoittuvat mielessäni, saaden hetken pysähtymään toviksi. (Sä olet niin mielettömän kaunis)

Ja sen sijaan että pelkäisin, mä kaadan itselleni kupin teetä ja tunnen kuinka hymy nousee kasvoilleni. Mulla on huoleton olo. Niin onnellinen ettei tunnu todelliselta.

Tiedän ettei mun tarvitse pelätä.

Mä oon avannut lukkoja ja kaikki selkiytyy kokoajan, pikkihiljaa. Enää en voi sulkea niitä ovia jotka oon kertaalleen jo avannut tähän todellisuuteeni. Kaikki ovet jotka oon avannut, ovat kasvaneet osaksi itseäni, enkä voi enää unohtaa sen minkä olen jo kerran ymmärtänyt.

Musta tuntuu että jotakin on tapahtumassa - jokin on loksahtamassa kenties vihdoin paikoilleen?