Askel ja toinen enkä pysähdy koskaan

Hajoamiset muistuttaa toisiaan ja kipupisteistä heijastuu aina jo kuljettujenkin askelien varjot ja painot. Leijun taas väli-tilassa, niin pieni ja suuri samaan aikaan reunalla huojun enkä ole varma yhtään mistään. Onnelliset hetket tuntuvat todellisimmilta , jokaisessa toivon pilkahdus siitä että tästä hetkestä eteenpäin kaikki tulee olemaan helpompaa. Mutta eihän elämässä ole olemmassakaan mitään sellaisia lopullisia päätepisteitä tai virstanpylväksiä josta alkaisi kaiken uudestaan.
En tule tavoittamaan koskaan elämässäni puhtaita sivuja koska kaikki on vain yhtä jatkumoa ikuista sekamelskaa joka vain muuttaa muotoaan ja kaikki on vain hetken. tässä käsillä vain hetken.

Ja mä tunnen seisovani taas samassa pisteessä kuin hetki sitten, keskellä kaikkea enkä pääse pakoon, minnekkään piiloon tunteiltani ja tutkivilta katseilta. Mtta silti vähemmän hukassa ja näen enemmän kuin silloin. Olen kevyempi kuin silloin. Olen täynnä tunnetta, pelkoa ja määrittelemätöntä tyhjyyttä ja samalla seesteisempi kuin vähään aikaan.

Mietin toiveita jotka elämässä on jäänyt ja yritän vain hokea itselleni oikeita sanoja, tarttua johonkin ja todistella itselleni että olen kaikesta huolimatta hyvä. On aikasi loistaa loistaa loistaa, huutavat sanat sisälläni ja suljen silmäni nojatessani bussin ikkunaan enkä tavoita sisältäni mitään,
hetken voin olla vain tyhjä

Kun painoja haihtuu ilmaan, yksi kerrallaan vapaudun kahleistani

Tänään oli inkkarijuhlat (ne joita se yksi oli koko lapsuutensa odottanut) ja Terviksen yössä elämän huumaa, tanssittiin Reginan tahtiin leijaillen, (hassut reilaaja-boitsut vieressä trangiansa kanssa kummissaan töllötellen,) maattiin kostealla nurmella taivas yllämme ja yhden kanssa vierekkäin onnen ja kumman pakahtuneisuuden kyyneliä tulvien, kaikesta siitä olemassaolon ihmeellisyydestä, kaikkine suurine tasoineen ja sävyineen, kaikessa siinä heleydessään ja kaihossaan. Ihmiset ympärilläni, tekivät tänään kummalla tavalla onnelliseksi. Kaikki se rakkaus ympärillämme, oli vain jotakin niin pakahduttavan kaunista.

Tänään taisin jättää kaipuuni yöhön Tuomiokirkon portaille, siinä istuessani pysähtyneessä hiljaisuudessa,  kirjoitin sille nuhjuiselle paperille taskuni pohjalta kaiken sen mitä vielä jätin sanomatta,

koko sen pakahtuneisuuteni pakkasin siihen, rytistin pieneksi ja heitin pois. sinne jätin jonnekkin. yhden ja ikävän.

hetken tuntui kuin kaikki se paino olisi haihtunut ilmaan niiden sanojen kautta. Irti, huutaa jokin sisälläni.  Ja kun nousin lähteäkseni ja katsoin taakseni, elämääni viimeisten kuukausien ajalta, ajatus ja toinen, meistä kahdesta, kaikesta kauniista, josta ei tullut loppuenlopuksi sen enenmpää kuin yksi sotku muistoineen,

todellisuus ei enää kirpaise niin.

Elämän viidakkoa

Elämä on kovin absurdia. Vaaleanpunainen maailma käpertyy sisälleni maailman heräillessä ja katselen sitä outoa maailmankaikeutta ympärilläni, mieleni pysähtyneenä paikoilleen, ei ajatustakaan enää, käy hiljainen toive mielessäni. Antaa kaiken jäädä vain lillumaan, tunteet painovoimasta vapautuen ilmaan. Hukun kohta näihin solmuihin joita muodostan sisälleni ajattelemalla (ja tuntemalla) liian paljon,

ja kaikki hajoaa, ryminällä, kerta toisensa jälkeen.
Ja vaikka olen kenties juuri tässä hetkessä aivan liian hajalla, osatakseni nyt löytää vastauksia mihinkään, löytääkseeni balanssia itseni ja maailman välillä, niin elämässä on niin paljon, niin paljon mahdollisuuksia ympärilläni mihin tarttua - mistä lähteä luomaan jotakin suurempaa (enkä nyt suinkaan tarkoita vain ihmissuhteita vaan aivan sitä kaikkea mitä sitä ikinä voikaan elämässään saavuttaa) että tiedän selviäväni, äärettömien mahdollisuuksien voimalla, kliseiden ja kornien ajatuksieni voimalla hee. Vähän räpyttelen tässä ensin siipiäni, korjailen haavoja hetken ja kohta sitä taas liidetään elämässä kevyesti eteenpäin. Ja kaikki ne naarmut, muistuttaen siitä eletystä elämästä. Kaikesta siitä mikä oli joskus kaunista ja niin todellista.

Ja tänään tunsin kuitenkin hetkittäin eläväni, kevyesti, siinä yön hiljaisuudessa, pysähtynyt maailma Koffin sadettimien seassa ja paljon tärkeitä asioita ääneen sanottuna. Kaikki tuntuu aidolta ja vaikka mieleni voisi hukkua surun sekaan jokaisen hetken verran, niin niinä hetkinä, unohdan, päästän hetkeksi irti ja olen vaan.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja nyt voisi olla hyvä jatkaa esimerkiksi unten maille, kellon tullessa viisi aamulla, huh mitä tajunnanvirtaa taas vaihteeksi! ihan hämmennyin. ajatukset ei oo kulkeneet näin selkeästi (tai sekavasti) mutta jokatapauksessa sulavasti niinkuin tajunnanvirralla tapana, aikoihin. kun viime päivinä kaikki on vain jumittanut. muttajoo, nyt lopetan tähän.

taakseni jäi kasa kauniita muistoja, pistää

Aamulla herätessäni tekisi mieli vielä käpertyä peiton alle piiloon, piiloon omalta maailmaltansa ja kaikelta sen ympärillä, paeta tunteitaan ja todellisuutta jotka tuntuvat liian raskailta kohdata - unohtaa vielä hetkeksi kaikki, sulkea silmänsä ja hukuttautua uniin ja kaukaisiin maailomoihin missä kaikki on vain kevyttä. Leijailisin vielä hetken. Mä tahdon vain etäälle elämästäni, kaikesta siitä mikä voisi muistuttaa siitä mikä vielä hetki sitten oli käsinkosketeltavaa. Kaikkialle on tarttunut liian paljon muistoja jotka särkee aivan saamarin paljon.

Mieleeni tulvii liikaa kauniita kuvia, hetkiä joiden voimalla mä olen viimeiset kuukaudet elänyt ja yhtäkkiä tuntuu niin saatanan kipeältä muistaa miten toinen käpertyy lähelle, ottaa kädestä kiinni ja kysyy voiko tulla syliin, kun kerta toisensa jälkeen joudun tipahtamaan tähän todellisuuteen. Auts. 

Suljen silmäni ja yritän kadottaa kaiken, mutta kaiken pakahduttaminen on mahdotonta. Yhtäkkiä sitä on kadottanut taas otteensa ja palaset on sekaisin. Kuinkakohan monta kertaa sitä joutuu hajottamaan itsensä, löytääkseen vihdoin sen kokonaisuuden ja tasapainon, jonkunlaisen pysyvyyden?

Kyllä kaikki järjestyy, hokee jokainen, liian kulutettuja fraaseja, ei natsaa. vittu. tekisi mieli huutaa, huutaa kaikki tämä myllerrys sisältäni ulos, vihan ja surun sekainen sekamelska, kaunis tunne, särkynyt pieni sydän.

hajanaisia

Palaset loksahtelee paikoilleen, kadotan ja löydän, itseni, mutkien kautta, aina uusin tavoin ja uusin silmin. hajanaisia kuvia ja välähdyksin. hassua miten hetkessä kaikki voi hajota. vittu. tänään päätin että en jaksa pistää edes isoja kirjaimia paikoilleen, en etsiä enää mitään tai yrittää muotoilla ajatuksiani yhtään sen selkeimmäksi kuin mieleni päällä ovatkaan. kaikki on siihen liian absurdia ja mullin mallin. tänään tömähti seinä vastaan ja siinä kyyneliä sisääni pidätellen onnistuin melkein hymynkin kasvoillani pitämään. miten paljon olisikaan ollut vielä sanottavaa mutta kaikki hukkuivat siihen hetkeen ja loppuenlopuksi, tuskin ne sanat olisivat mitään muuttaneet. ehei, eiväthän ne olisi.

sisälläni tyhjyys. pitkästä aikaa muistan taas miltä tuntuu olla näin. näin hajalla ja hauraana. miten antoi itsestään liian paljon ja antoi heittäytyä liikaa tunteidensa vietäväksi, uskoa enemmän kuin olisi pitänyt. sinne meni,vitut. minkäs mahtaa. riipaisin kännit ja huomenna hävettää kaikki. juuri nyt en kuitenkaan välitä, olen vajonnut, taantunut vuosien taakse ja tunnen olevani niin avuton pieni teini-tyttö. sisälläni liian paljon.

taas särkyi

Kai vielä löytyy se joka todella tahtoo käpertyä viereeni, pakenematta. juuri nyt on vaikea uskoa, mutta yritän kuitenkin, koska rypeminen on niin holesta. siihen en kesääni hukuta. kohti ylämäkeä matka käy ja täytän pääni vain kauniilla kliseillä.