Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Haahuilujen päivä

 Koko päivän onnetonta kehää pääni sisällä kiertäen, hakaniemen rannassa kaihoisa katse sumuisessa keväässä, askeleiden ja ajatusten paino. Vastauksia sisältäni etsien,  syvempiä merkityksiä eleiden takaa yrittäen tavoittaa ja nähdä itseni niiden rakastavien katseiden lävitse, mutta kaikki lyö tyhjää ja kaikki on taas tuntunut kaikessa kevään huumassa ja muiden hymyissä aika tyhjältä.

Ihan sama miten mä olen, tunnun olevan vähän vinksallaan tai päässäni, niin kaikkihan on vain pääni sisällä. Ulkopuolisin silmin näkyisi varmaan jotain muuta. Mutta välillä sitä on hukassa ja tuntuu hapuilevan kaikessa mitä tekee.


perjantai 7. tammikuuta 2011

Haavemailmaa ja valoa

Mä olen pohtinut viime päivinä valintoja. Olen vellonut monet yöt sängyssäni levottomana unen päästä kiini saamatta, heräillen keskellä yötä, yrittäen hahmottaa sitä mitä olen ja mitä todella haluan. En tiedä mikä sai yhtäkkiä havahtumaan sen epämääräisyyden keskeltä ja pakottamaan itseni valitsemaan suunnan, tosta vaan. Miksi juuri nyt tai miksi ylipäätänsä koskaan, mä mietin. Miksi määrittää itseään vain yhdellä tavalla kun voi yhtä lailla olla yhtä aikaa kumpaakin? Määritteleminen asettaa loppuenlopuksi vain turhia rajoja.

Miksi mä pelkään kohdata sen todellisuuden joka on ollut käsillä jo iät ja ajat?

Mä mietin ihmisten katseita ja sukulaisten hämmentyneitä reaktioita, mietin ja mietin, pääni puhki enkä tiedä välitänkö edes loppuenlopuksi. Mä rakastan omalla tavallani, eikä kukaan tule eteeni pistämään sille rajoja. 

Kenties jotkut asiat pysyy piilossa siihen asti kun on valmis kohtaamaan ne. Ja kun on kerran jotakin kohdannut, on mahdotonta unohtaa tai piilottaa totuus enää itseltään. Mutta oikeasti, mä en kadu. Tuntuu että näen kokoajan selvemmin ja mitä selvemmin mä näen, sitä enemmän mä kuitenkin tavallaan annan sille kaikelle tilaa. Mä en pelkää enää samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta kyllä mä silti pelkään ja paljon.

Näen mielessäni hämmentäviä kuvia sekoittuneena toisiinsa ja kaikki ne pienet hölmöt ajatukset saavat mut hymyilemään hölmön lailla. Kirjoitan hetkiä monen sivun täydeltä joita ei ole olemassakaan, unelmia jotka tuntuu kaukaisilta ja yhtäkkiä se kaikki näyttääkin niin kovin todelliselta. Voisi olla. Voisi hyvinkin.



Tänään löllyttiin kahvilassa viisi tuntia putkeen ja kierrettiin valoseikkailu päästä päähän ja mun oloni on selkeämpi ja levollisempi kuin aikoihin.






Oli muuten aika magee. Käykääpä ihmeessä ihmiset kiertämässä kun vielä muutaman päivän pyörii!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Juuttunut kauas, hetkeks vaan

Päivien juostessa liian vilaukselta eteenpäin
minä valun liian usein taakseppäin.


Liikaa kai maailmankaikkeuden vietävissä,
muistojen kiskoessa,
sydämmessäni, sykähdyksin ja värähtelyin
kiepautellen minua hullussa vauhdin huumassa mukanaan 
pakotten katsomaan mitä takanaan
elettyä elämää
pieni sydän, suuret maailmat sen sisällä
raastaen haavoja entisestään
tuodessaan samalla jotakin uutta tullessaan,
kasvun aineksia
siinä


särkyneissä palasissa,
(niitä pitää vain ensin vähän järjestellä, muodostuakseen kokonaiseksi.)




.Se mikä joskus rikkoi enemmän kuin mikään, on tehnyt musta hauraan mutta samalla myös jollain tavalla vahvemman ihmisen.

Joskus pitää kadottaa itsensä, voidakseen löytää vielä jotakin enemmän - itsensä niiden hajoamisten kautta. Nyt musta tuntuu että mulla on kenties melkein kaikki palapelin palaset koossa, mutta vielä vähän tai vähän enemmänkin sekaisin.Menee tässä vielä hetki niitä järjestellessä, mutta nyt tiedän,että joskus on hyvä kokea koviakin kolauksia, särkeä itsensä, voidakseen luoda itsensä vähän niinkuin uudelleen .Jotkut säröt taitaa kuitenkin juuttua kiinni, muistuttaen jostakin mikä on ollut merkityksellistä, mutta niin sen kai kuulukin olla.

Kyllähän muistot tarttuu, kaikista hienointa mitä ihminen voi omistaa (lukuunottamatta läheisiään) on muistot, ilman niitä kaikki olis irrallista ja jotenkin merkityksetöntä,ilman niitä mä en olis edes mä.Jos mä en muistaisi mitä kaikkea olen ollut,tehnyt tai tuntenut, mitä olisin? Joka hetki joutuisin etsimään itseni uudestaan.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Kaikki muodostuu aikanaan


En mä kaipaa mitään sen suurempaa, haluan vain oppia heittäytymään kunnolla hetkiin ja elämään. Se fiilis kun ei ajatukset tai estot työnnä mua kuoreeni, sitä haluaisin kokea enemmän. Ei se että mun täytyisi kokea aina vaan suurempia ja suurempia elämyksiä - mulle riittäisi ihan vaan se että lopettaisin sen piiloutumisen ja jättäisin ainaisen asioiden ylianalysoinnin sikseen joka estää heittäytymästä hetkiin.

Mä oon taas kadottanut sen olon hetkeksi jonnekkin ihmisten sekaan. Oon vaan kyllästynyt jatkuvaan kamppailuun itseni kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla vain rohkeasti ja täysillä itsensä? Oon kyllästynyt seisomaan aina varjossa. Haluan uskaltautua esiin kuorestani päivän valoon, ilman että mun täytyy peittää kasvoni. Haluan olla seistä ylpeänä itsestäni, vertailematta liikaa siihen mitä kenessäkin on vielä enemmän.

Huomenna lähdetään reissuun ja pitkästä aikaa mä oikeasti odotan sitä että pääsen maailmalle, pois täältä missä kaikki on liian tuttua tai jotakin. Täällä kaikki muistuttaa jostakin, maailmalla mä en löydä tarrautuneita muistoja ja tunteita joka kulman takaa ja ihmisistä ympärilläni. Mä odotan sitä että voin vaan antaa ajan kulua kepeästi, istuen parvekkeella ilta-auringossa kirjoitellen päiväkirjaa tunnista toiseen ja ajatellen vaan niinkuin vuosi sitten Venetsian reissulla, huomaten ympärillä kaikkea pientä kaunista pysähtyessään.


keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Mitä vähemmän lukkoja, sitä enemmän itseään. ja hyvä niin.


Hetkien vilinää mielessäni, haaveiden luomista todellisen tuntuisiksi mielikuviksi. Näin pää nojaten sängyn laitaan, katse vaeltaen ikkunaruudun ulkopuolella teen havaintoja maailman hiljaisista liikkeistä, näin juuri. Ehkä se nojaisi olkapäähäni tai jokin kosketus, merkki toisen olemassaolon tiedostamisesta
 mutta ei tarvittaisi sanoja, 
olisi vain musiikki ja äänettömät ajatukset pienissä päissämme vaeltamassa ristiin rastiin. 


Välillä saattaisin katsoa toista sivusilmällä yrittäen nähdä mitä toisen päässä liikkuu ja kun olisin itse liian syvällä ajatuksissani, se toinen katselisi mua ja miettisi samaa. Hiljaista ajatusleikkiä. Ei sanoja jotka rikkoisivat hiljaisuuden välillämme. Silti se hetki ei olisi vain mun tai sun, kun se olisi meidän, yhteinen ja siinäkin vailla sanoja, voisin tuntea sen yhteyden.

Outoa miten yhtäkkiä voi pakahtua
näin
kauniisti.
Kun musiikki virtaa lävitseni ja saa unelmani loistamaan näin todellisina ja mahdollisina
miten kepeä naurusi ja lempeä hymysi sekoittuvat mielessäni, saaden hetken pysähtymään toviksi. (Sä olet niin mielettömän kaunis)
Ja sen sijaan että pelkäisin, mä kaadan itselleni kupin teetä ja tunnen kuinka hymy nousee kasvoilleni. Mulla on huoleton olo. Niin onnellinen ettei tunnu todelliselta.

Tiedän ettei mun tarvitse pelätä.

Mä oon avannut lukkoja ja kaikki selkiytyy kokoajan, pikkihiljaa. Enää en voi sulkea niitä ovia jotka oon kertaalleen jo avannut tähän todellisuuteeni. Kaikki ovet jotka oon avannut, ovat kasvaneet osaksi itseäni, enkä voi enää unohtaa sen minkä olen jo kerran ymmärtänyt.





Musta tuntuu että jotakin on tapahtumassa - jokin on loksahtamassa kenties vihdoin paikoilleen?