turvassa, sulossa kasassa ja rakkautta ylitse pursuava sydän täynnä eloa. Monta hassua ajatusta ilmaan heitetään ja kerrotaan mitä elämässä on ollut. Viikkoihin on mahtunut paljon, tunteita ja värejä, elon kipeitä ja räikeitä.

 halaan pitkään ja jään katsomaan syvälle. tai sitten suljen silmät ja hymyilen hiljaa. annan suukon päälaelle pus rakastan kovin. Oikeissa hetkissä pelolle ei ole tilaa, on vain henkinen paljaus ja se on kauneinta mitä ihmisten välisissä kohtaamisissa voi olla. monta hetkeä sullon sydämeeni, painan sinne säilöön, minne voi hajoamisen hetkinä karata piiloon. muistaa miltä tuntui olla siinä ja tässä.

(kun on kaikki läsnä, mieli on kevyt ja vaikka tiedänkin olevani kiinni liian monessa muistossa, ei niiden kantaminen enää paina koska on niin paljon paljon hyvää ympärilläni. 

Jotakin mihin kiinittää koko olemassaolonsa.

Otteeni tähän maailmaan

Maailma sisälläni on muuttunut, alkanut kaikki paremmin hahmottumaan, monimutkaiset kuviot yksinkertaistumaan. Olen alkanut hiljakseen uskomaan omaan arvooni, monen kolhun kautta löytänyt kasvun aineksia, kääntänyt tunteeni vahvuudekseni. Tämä syksy on ollut merkityksellinen askel johonkin, muutosten aika itsessäni.

 Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.

Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.

Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.

Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.

Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.

ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.

Tervetuloa syksy

Elämää vain, kipeistäkin eteenpäin pötkitään

Pitkin töölönlahtea kävelen, vailla määränpäätä haahuilen, ei väliä minne, tahdon vain mennä eteenpäin. Tuntuu hyvältä vain mennä kohti jotakin. Reppu selässä oloni on kotoisa ja hetken tuntuu siltä että kaikki on siinä kohdallaan. Oivallus sisälläni. Että mun paikkani on siellä missä ikinä olenkin. Mä kuulun tänne sittenkin ja olen osa kaikkea sillä pienellä olemassaolon hipauksellani.

Syksyn pehmeä aurinko silmilläni, puistosta kuulen lasten naurua, pieniä suloisia elämän alkuja, ajattelen ja heitän ilmaan toiveen että niistä kasvaisia onnellisia, että tulisi hyvä elämä. Ja yhtäkkiä mieleni täyttää mieletön lempeys ja rakkaus niitä katsellessani. Niistä pienistä elämistä, niistä voi tulla vielä mitä tahansa. Niin moneen suuntaan voivat kasvaa, löytää niin monta merkittävää askelta matkan varrelta, muuttua vapaasti elämän mukana ja löytää itseään sen kaiken kautta aina uusin tavoin.

Ja hetkessä kuvat hukkuvat,- yhtäkkiä löydän ajatukseni siitä yhdestä ränsistyneen näköisestä miehestä joka kusee hymyillen turhia kainostelematta keskellä nurmea, hymyilyttää. Vaikka toisaalta, näky on enemmän suruisa, tai ei, ei ehkä se mitä näen siinä vaan se mitä sen kaiken takana on - humaltuneen maailman joka on ehkä vähän sumentanut sitä elämää kipupisteineen jonka joskus taakse jätti. Monta haurasta kohtaa varmasti jossakin syvällä. Mutta tänään en jaksa olla surullinen. Pyyhin ne kuvat mielestäni ja painan vain sen hymyn mieleeni. Silläkin on toivo vielä jossakin, aivan varmasti.

Matkan varrelta bongaan sen yhden sulokahvilan jonne mä olen aina ajatellut joskus meneväni, ja kun olen jo kävellyt ohitse, tajuan, että nythän voisi olla juuri se hetki. Ostan pallon jäätelöä ja palelen hiukan, mutta sisältä mun on lämmin olo.

Tuntuu hyvältä istua siinä, kuunnella vain maailman virettä, kuinka jossain laulavat vielä linnut kesästä, kohta jo eletystä kesästä, syksyn tulosta. Välillä hiljaisuus ilman virtaavaa musiikkia korvissaan, on paljaudessaan pelottavaa, niinkuin siinä kohtaisi kaiken jotenkin todemmin. Mutta pikkuhiljaa se oleminen alkaa tuntua hyvältä, en tarvitse niitä säveliä mieleni maailmoja täyttämään, paetakseni jotakin sisäistä paljauttani tai tuntemaan elämän hohtoa. En tarvitse siihen mitään mikä olisi itseni ulottumattomissa.

Rauttiksella soittaa joukko iloisia ihmisiä, yhdellä on harmonikka ja se nauraa, ihan oikeasti vain röhöttää siinä soittaessaan. Kaivan laukun pohjalta lantteja ja heitän niille. Ne ansaitsee siitä ilostaan sen ja paljon enemmänkin.Se yksi lempeästi hymyilee, hetken pysähdys siinä lämmössä, näyttää peukkua ja hymyilee vähän lisää, näytän peukkua takaisin ja sydämeni täyttyy onnesta.  

än-yy-tee-nyt, elämä voi seisahtaa paikoilleen

Viimeiset päivät olen tuntenut olevani hukuksissa, ihmisten sessa kuin eksynyt pieni mustalammas. Elämästäni on kadonnut hetkeksi kaikki energiat johonkin ja yhtäkkiä oloni on vain aika välinpitämätön kaiken suhteen. Olen turtunut tunteiden kaaokseen, viimeiset puoli vuotta on ollut sitä kaaosta kokoajan, kauneimmillaan ja raastavimmillaan, repinyt itseäni kappaleiksi ja hetkiä kun ei ole voinut antaa itsensä uskoa mihinkään, seissyt pakahtuneena tyhjyydessä kaikessa siinä epätietoisuudessaan ja kaikki se muu. On kai ihan hyvä että välillä on tasapaksuja kausia, sillä pidemmän päälle tunteminen vie kaikki voimat mennessään.

Kokoajan tekisi mieli olla vain käpertymässä itseensä, omiin tuttuihin maailmoihinsa, sulkea koko se ympäröivä maailma ulkopuolelleen ja käpertyä omaan pieneen lämpöiseen koloonsa peittojen syövereihin ja sulkea silmänsä, leikisti unohtaa kaikki se mitä ei tahdo olevaksi tai olemattomaksi muistaa, tukahduttaa todellisuus jossa kaikki on taas vähän liian sekavaa. Olen lukenut myös paljon, elämän hallinnasta, hyväksymisestä, meditaatiosta ja monta tovia hiljaa hengitän sisään ja ulos, ja ainoa mille annan tilaa niissä hetkissä on se mitä on vain juuri siinä käsillä. Ja aina kun vain satunkin eskymään muistoihini, tarrautumaan kipukohtiini ja hukkumaan niihin syviin koloihin, ravistelen itseni irti kiireesti ja tarraan johonkin mikä pitää kiinni siinä läsnä olevassa.

Mä en jaksa etsiä enää syitä tai selittää itseäni, pyrkiä löytämään kaikesta järkeä ja jokaiselle tuntemukselleni merkitystä. Miksen voisi joskus vain irrottaa, olla hetken vain pieni ja heikko, järjetön sekamelska, hukassa hetken ja löytyä sitten taas uudelleen, uudella tavalla kun sen aika on, itkeä tunteensa, sen sijaan että yrittäisi jotenkin todistella itselleen olevansa vahvempi, parempi hallitsemaan itseään.

Oli tässä yksi suloisen kevyt ilta, elämän heleys, kun hetkeksi antoi muun unohtua, mielen pauhujen pysähtyä. Monta tuntia vain istutaan, aistitaan, katsellaan ja kuunnellaan, ilta hämärtyy ja kaikki muuttuu kauniimmaksi kokoajan.

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.