Elämää vain, kipeistäkin eteenpäin pötkitään

Pitkin töölönlahtea kävelen, vailla määränpäätä haahuilen, ei väliä minne, tahdon vain mennä eteenpäin. Tuntuu hyvältä vain mennä kohti jotakin. Reppu selässä oloni on kotoisa ja hetken tuntuu siltä että kaikki on siinä kohdallaan. Oivallus sisälläni. Että mun paikkani on siellä missä ikinä olenkin. Mä kuulun tänne sittenkin ja olen osa kaikkea sillä pienellä olemassaolon hipauksellani.

Syksyn pehmeä aurinko silmilläni, puistosta kuulen lasten naurua, pieniä suloisia elämän alkuja, ajattelen ja heitän ilmaan toiveen että niistä kasvaisia onnellisia, että tulisi hyvä elämä. Ja yhtäkkiä mieleni täyttää mieletön lempeys ja rakkaus niitä katsellessani. Niistä pienistä elämistä, niistä voi tulla vielä mitä tahansa. Niin moneen suuntaan voivat kasvaa, löytää niin monta merkittävää askelta matkan varrelta, muuttua vapaasti elämän mukana ja löytää itseään sen kaiken kautta aina uusin tavoin.

Ja hetkessä kuvat hukkuvat,- yhtäkkiä löydän ajatukseni siitä yhdestä ränsistyneen näköisestä miehestä joka kusee hymyillen turhia kainostelematta keskellä nurmea, hymyilyttää. Vaikka toisaalta, näky on enemmän suruisa, tai ei, ei ehkä se mitä näen siinä vaan se mitä sen kaiken takana on - humaltuneen maailman joka on ehkä vähän sumentanut sitä elämää kipupisteineen jonka joskus taakse jätti. Monta haurasta kohtaa varmasti jossakin syvällä. Mutta tänään en jaksa olla surullinen. Pyyhin ne kuvat mielestäni ja painan vain sen hymyn mieleeni. Silläkin on toivo vielä jossakin, aivan varmasti.

Matkan varrelta bongaan sen yhden sulokahvilan jonne mä olen aina ajatellut joskus meneväni, ja kun olen jo kävellyt ohitse, tajuan, että nythän voisi olla juuri se hetki. Ostan pallon jäätelöä ja palelen hiukan, mutta sisältä mun on lämmin olo.

Tuntuu hyvältä istua siinä, kuunnella vain maailman virettä, kuinka jossain laulavat vielä linnut kesästä, kohta jo eletystä kesästä, syksyn tulosta. Välillä hiljaisuus ilman virtaavaa musiikkia korvissaan, on paljaudessaan pelottavaa, niinkuin siinä kohtaisi kaiken jotenkin todemmin. Mutta pikkuhiljaa se oleminen alkaa tuntua hyvältä, en tarvitse niitä säveliä mieleni maailmoja täyttämään, paetakseni jotakin sisäistä paljauttani tai tuntemaan elämän hohtoa. En tarvitse siihen mitään mikä olisi itseni ulottumattomissa.

Rauttiksella soittaa joukko iloisia ihmisiä, yhdellä on harmonikka ja se nauraa, ihan oikeasti vain röhöttää siinä soittaessaan. Kaivan laukun pohjalta lantteja ja heitän niille. Ne ansaitsee siitä ilostaan sen ja paljon enemmänkin.Se yksi lempeästi hymyilee, hetken pysähdys siinä lämmössä, näyttää peukkua ja hymyilee vähän lisää, näytän peukkua takaisin ja sydämeni täyttyy onnesta.  

Kuori on vähän turhan paksu ja sanat on hankalia,

Ne katsoo ohitseni tai lävitseni kuin sitä olisi yhtä tyhjää vaan. Haaleaa vettä joka on seisahtanut paikoilleen, muiden aaltoillessa ympärillä auringon hehkussa, värien heijastuessa pintaan. Musta on tuntunut värit johonkin karanneen. Hersyvät naurut ja vieressä kaikuvat sanat tuntuvat etäisiltä, lipuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuin olisin muurautunut umpeen, jättänyt taas todellisuuden ulkopuolelleni. Äkkiä tunnen järjettömän yksinäisyyden ja erillisyyden tunteen paisuvan sisälläni vaikka istun keskellä ruokalan hälinää, ihmisten seassa jossa voisi luulla olevan mahdotonta muuttua näkymättömäksi.

Heikkous muistuttaa olemassaolostaan joka hetki, piirittää mua enkä osaa työntää sitä pois. Kokoajan pitäisi olla reagoimassa kaikkeen, ilmaista vahvoja mielipiteitä taiteesta ja politiikasta, mistä hyvänsä nyt ikinä kiivasta keskustelua käydäänkään, heittää läppää ja nauraa muiden mukana, tuntiakseen olevansa tärkeä osa sosiaalisiaympyröitä tai ylipäätänsä osa edes.

Mutta aina sitä ei osaa. Joskus ainoa mitä osaan, on käpertyä hiljaisuuteen, kuoreni sisään tarkkailemaan maailmaa.

Sitä haluaisi vain että tulis nähdyksi ja ymmärretyksi. Että joku näkisi sen vahvuudenkin. Muutakin kuin haaleaa vettä. Tämä ei ole säälin kerjäämistä, mutta joku syy kai on siihen että kirjoitan nämä ajatukseni tänne, niin, ehkä se on helpompaa hakea ymmärrystä täällä, löytää sanat anonyymeille itsestään kertomaan.

Vieressäni keinuu pikkulapsi joka näyttää olevan niin täynnä elämänvaloa ja ihanaa toiveikkuuta. Kun sitä voisi aina olla pieni vaan, nähdä maailman niinkuin pienet lapset näkee, mä ajattelen. Me katsotaan toisiamme tovi; sillä on kummastunut katse ja hetken sen kasvot näyttää melkein surullisilta, kunnes vääntyvät hetken hujahduksessa taas siihen suloiseen hymyyn. Mä hymyilen sille takaisin ja mun tekisi mieli sanoa jotakin viisasta
mutta jätän sanat sikseen ja lähden kävelemään kotiin päin.

Elämän euforiaa ja säröjä syvällä

Ei se mitään vaikka sitä välillä jää paikoilleen jummaamaan, seisomaan avuttomana ja pienenä keskelle risteystä, osaamatta ottaa askeltakaan, jääden siihen vaan möllöttämään kuin mikäkin, tarkkailemaan liikkuvaa maailmaa ja tuntemaan miten aika liikkuu niissä pysähtyneissäkin hetkissä.

Ei se mitään vaikka mä istun puolet illasta hiljaa sohvan nurkkassa, piiloutuen kuoreeni ja tarrautuneena turvallisen käteen. Ei se mitään vaikka mä en uskalla kohdata sen toisen katsetta niinkuin ennen ja muistelen jollain tavalla kaihoisana jotakin sellaista minkä ei olisi kai koskaan kuulunutkaan tapahtua. Muistan enemmän kuin pitäisi ja kaipaan vääriä asioita - tunnen vääriä asioita.

Ja vaikka mä olen kenties paennut sitä tosiasiaa pitkään, pelännyt katsoa sisimpääni, kohdaten kaiken hauraana ja paljaana - on hetkiä kun mä saatan yhtäkkiä ihmisten keskellä sulkea silmäni ja nähdä ne asiat, niin selkeinä. Jälkiä ja kummia tunteita joiden olemassaoloa on alitajuisesti paennut. Vasta kun on tarpeeksi kulunut aikaa eteenpäin, osaa nähdä minkälaisia jälkiä ja miten kokemukset on ajassa muuttaneet muotoaan ja merkitystään.

Kaunista ja rumaa. Paljon kumpaakin. Jokin siinä sattuu, jokin tuntuu mussa kovin rikkinäiseltä kun mä katson sitä toista(, vaikka sillä on lempeä ja lämmin katse.)

Hapuilen ja hajoan. Mutta sellaista on elämä.