Maailma sisälläni on muuttunut, alkanut kaikki paremmin hahmottumaan, monimutkaiset kuviot yksinkertaistumaan. Olen alkanut hiljakseen uskomaan omaan arvooni, monen kolhun kautta löytänyt kasvun aineksia, kääntänyt tunteeni vahvuudekseni. Tämä syksy on ollut merkityksellinen askel johonkin, muutosten aika itsessäni.
Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.
Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.
Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.
Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.
Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.
ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.
Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.
Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.
Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.
Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.
Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.
ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti