Otteeni tähän maailmaan

Maailma sisälläni on muuttunut, alkanut kaikki paremmin hahmottumaan, monimutkaiset kuviot yksinkertaistumaan. Olen alkanut hiljakseen uskomaan omaan arvooni, monen kolhun kautta löytänyt kasvun aineksia, kääntänyt tunteeni vahvuudekseni. Tämä syksy on ollut merkityksellinen askel johonkin, muutosten aika itsessäni.

 Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.

Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.

Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.

Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.

Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.

ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.

Elää vain

Miten koko olemukseni täyttyy sydämeni sykkeestä ja siitä tietoisuudesta kun kädet löytävät toisensa piilossa muiden maailmalta, vaivihkaa, kuin kuplan sisällä ja kaikki tuntuu kauneudessaan niin hauraalta että pelkään sanojen särkevän jotakin. Hetkeen huumaan tuntuu hyvältä heittäytyä ja sydämessäni versoo taas toivo askeleesta eteenpäin
ja vaikka yksi kolhu jättää jälkensä, voi muutama hellä katse korjata paljon.

Ja mitäs tähän päivään....mieli iloa pullollaan, vesisotaa, naurua ja letkeät juttutuokiot Espalla yhden kaverin kanssa auringon leikkiessä kuuropiilosta pilvien kanssa. Elämä tuntuu hymyilevän enkä mä pelkää niin paljon kuin hetki sitten. Kaikki tuntuu selkeämmältä ja vaikka ilmassa väreilee taas epätietoisuus seuraavasta, juuri nyt on hyvä olla, kellua siinä kutkuttavassa odotuksen tunteessa ja elää vain.

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.

Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.

Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.

Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.

Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,

Pilven reunalta tipahtaa helposti

Kello on kolme yöllä kun mä makaan vielä hereillä sängyssäni. En tahdo sulkea silmiäni, sillä pelkään sen pysäyttävän sen kuohunnan sisälläni. En osaa tarkalleen määrittää mitä se on tai mikä mussa sen saa aikaan, mutta se on jotakin mikä saa todella tuntemaan olemassaoloni. Elämä sisälläni. Tunne siitä että mä olen niin elossa. Niin hetkessä kiinni.

Katselen pitkään kuinka pilvet tuntuu kiitävän taivaalla ihan luonnottoman nopeaa vauhtia ja pilvien raoista näen välillä vilahtavan tähtitaivaan. Se on jotakin sellaista mikä saa mut joka kerta häkeltymään samalla kummalla tavalla. Se äärettömyys minkä sisällään kokee kun katsoo yöllistä taivaankantta yllään. Sitä katsoessaan sitä tuntee kaiken äärettömyyden ja samalla kaikki ne äärettömät mahdollisuudet ympärillään - elämässä joka ei kuitenkaan ole ääretön. 

Yksi tähti elää miljoonia vuosia. Se on aika hämmentävä ajatus. Ihmiselämä on siitä ajasta vain yksi pienen pieni hujahdus. Siitä hujahduksesta tahtoisi luoda jotakin arvokasta mistä jäisi edes se pienen pieni jälki maailmaan joka se vaan jatkaa kulkuaan vielä kauan kauan jälkeeni.

Pilvien liikkeet saavat mut ajattelemaan taas aikaa. Se tuntuu välillä ihan absurdilta. Miten paljon aikaa käyttääkään tekemällä merkityksettömiä asioita, miten paljon aikaa voisi käyttää täyttämällä elämänsä elämyksillä sen sijaan että esimerkiksi nyhjää facebookissa turhan monta minuuttia tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä.

Okei ei kai kukaan hullu nyt pysty jokaista sekuntia elää merkityksellisesti. Elämä on myös hetkiä, jotka saa vaan hujahtaa ohi, niitä enää koskaan muistamatta ja ehkä ihan hyvä niin. Ei mieleen voi painaa ääretöntä määrää merkityksellisiä asioita.

Kuitenkin sitä usein kokee, että elämä voisi olla jotakin enemmän, muuttamatta mitään sen enempää kuin vain tapa katsoa, tapa elää niitä pieniä arkisia hetkiäkin. Ennen kaikkeaan kuitenkin se, miten asiat ympärillään näkee.

Kaikesta voi tehdä suurempaa mielen voimalla. Ei siihen sen kummempia välttämättä tarvita?

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 

Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä

muutaman vaivaisen askeleen päässä

mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti

 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen

hallita elämää

vieden mua villisti mukanaan

saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois

kun pitäisi katsoa.

Ja kun voisin vetäistä toista hihasta

sanoa vaan että hei

pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos

osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.

Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.