torstai 7. huhtikuuta 2011

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa onaika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.








tiistai 5. huhtikuuta 2011

Elämän viboja



Kuin leijailisin kevyesti kevään tuulessa, kelluisin todellisuuden päällä, haaveiden rajoja hahmotellen. Elämän aistin taas vahvemmin läsnäolevissa hetkissä. Kaikki painava on toisaalla ja kaikki tuntuu olevan hetkiä enemmän oikein päin. Ruotsin kokeessa kuuntelen sateen ropinaa ja tunnen olon kotoisaksi, kumman huolettomaksi (siitäkin huolimatta että sen ruotsin suhteen pää lyö tyhjää tumtum) ja kun aurinko hohkaa kasvoillemme, tanssin parvekkeella Beach Boysien tahtiin. Yön pysähtyneessä hiljaisuudessa jaetaan elämää vähän enemmän kuin ennen, sukelletaan syvemmälle ja mieleeni muistuu hetket vuosien takaa, voi tässä me taas ollaan, hymyilen mielessäni ja tunnen olevani kaiken sen epämääräisen ahdistuksen ja tyhjyyden jälkeen kuitenkin loppuenlopuksi aika onnellinen.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Löydän ja kadotan, ote elämästä on kuitenkin kiinni

Rakkauden kaipuussa kierien, riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillen, epätietoisuudessa lilluen ja auringon pehmeitä säteitä imien itseeni. Kutkutus ja odotus sisälläni. Hetkittäin tuntuu kuin kaiken sen määrittelemättömän tyhjän tilan sisälläni voisi vain täyttää sillä valolla ympäriltäni. Ei kesä ole vielä täällä, sen tunnen poskilla kylmän viiman pistellessä, joutuessani kiristämään huppua entistä tiukemmalle ettei tuuli pääsisi lävitse iholle. Mutta maailma ympärilläni, aurinkoa säteillen, riittää saamaan hymyn kasvoilleni.

On taas selvitty yhdestä harmaudesta, räpiköity lävitse räntäkasojen ja aamu toisensa jälkeen pimeässä säkissä harhaillen lävitse arjen, mutta tässä sitä taas ollaan uudessa keväässä, kaiken heräillessä henkiin. Elämän aurinko on taas löytämässä paikkansa sydämmestäni.

Ja niin se vaan menee että tuttujen ihmisten seassakin sitä välillä kadottaa otteen itsestään ja unohtaa oman paikkansa, harhailee itsensä ulkopuolella, löytämättä oikeaa tapaa olla. Kuitenkin kun antaa vaan tovin aikaa, alkaa hahmottua taas itsensä rajat ja havahdun siihen että tässähän sitä ollaan eikä ole huolen häivää, Ei vaan pitäis miettiä liikaa, siinä se. Miten yksinkertaiselta kuulostaakaan, mutta toteutus vaatiikin vähän enemmän. 




















....eilen oltiin siis viettelmässä iltaa muutaman kaverin 18 vuotis synttäreitä juhlien, itte en ollu biletys-tunnelmissa mutta letkeissä meiningeissä sitte loppuenlopuksi kuitenkin. Sohvalla löhöten ja earth hour-tunnelmissa piilosta pimeässä leikkien (miten ihanan lapsenmielistä hilpeää huoletonta heittäytymistä elämään) toisiamme pelästytellen.Ihan iski nostalginen olo siinä! On upeaa miten paljon ympärillä on niin aitoja ihmisiä, joista jokainen sädehtii omalla tavallansa.



maanantai 21. maaliskuuta 2011

Wuthering Heights

Istuessani siinä kaiken härdellin keskellä, koulun käytävien kaikuviin ääniin hukkuen, varjoihin sulautuen, liikaa taas tuntien ja peläten, pakahdun kaiken sekavuuteen ja siihen miten vähän mä loppuenlopuksi ymmärrän.

Ja kun monta silmäparia katsoo lempeästi, toisen hiuksiani silittäessä ja kysyessä mikä hätänä, tunnen kuitenkin olevani turvassa siinä rakkaudessa ja hyväksytty niiden katseiden alla. Maailmassa on liian paljon paettavaa ja pelättävää, ollakseen aina kaiken sen yläpuolella, pystyäkseen aina hallitsemaan itseään ja piiloutuen hauraudeltaan joka hetkessä. 

Kai kaiken kanssa oppii elämään, pikkuhiljaa ajan kuluessa sitä ehkä alkaa näkemään asioiden syvyyden oikealla tavalla ja katsomaan lempeästi sitä haurasta ihmistä peilistä heijastuvaa. Pinta on kuitenkin vain pinta ja liian usein sitä jää vain pinnalle kellumaan, siihen peilikuvaan joka kuluu ajassa eikä ehkä sädehdikkään, mutta sisin on kuin ydin, jotain minkä kauneus ei haihdu aikaan ja se kauneus on niin haurasta, että sitä on vaikea luoda näkyväksi. Mahdotonta löytää oikeita sanoja kertomaan siitä maailmasta sisällään. Liian syvällä, muistaakseen sen hehkun jokaisessa hetkessä.



Sitä on kuin loukussa omassa mielessän, jokainen piilossa omassa maailmassaan ja vaikka sitä kuinka yrittäisi, ei sitä maailmaa pysty täysin eläväksi toisen silmien eteen loihtimaan.

Mikä ihmisessä on syvintä, on just siinä hauraudessaan kauneinta ja vaikka en osaisi nähdä ulkoista kauneutta itsessäni, voisin nähdä edes jotakin sieltä syvempää, koska uskon että sitä on jokaisessa. 

Maailmat ihmisten sisällä on kiehtovia ja ajatus siitä että meillä jokaisella on sielu. Kuulostaahan se aika absurdilta ja varmasti särähtää jonkun korvaan korniudessaan, mutta musta se on mielettömän kaunis ajatus.



(Otsikko: Kate Bush)

torstai 17. maaliskuuta 2011

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.



Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.


Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.



Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.


Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,


sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Hymy

Hentoja kipinöitä ja hymyjä joiden takaa yrittää löytää merkityksiä suurempia. Hetkiä hiljaisuudessa turvallisesti kelluen. En väistele tai kierrä, en pakene tai käperry kuoreeni piiloon, ollaan siinä vaan ja annetaan kaiken lipua eteenpäin hiljalleen omalla painollaan. Hetkeäkään pidemmälle en osaa nähdä tai uskalla edes toivoa.

Eilen istuttiin kuistin portailla, katsellen ikuisuus tähtitaivasta ja häkeltyen sen kauneudesta unelmoiden ja karattiin Ryttylän metsiin seikkailemaan. Elämän pieniä suloisia hetkiä.

Ei mulla muuta. Tänään tuntuu olevan sanat hukassa ja mieli jossain ihan muualla.


sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Tanssin pyörteissä ja elämän viedessä

Hassuja hattuja ja seikkailuja Korson yöelämässä.

Eilen naurettiin ja tanssittiin paljon, tänään herättiin kovalta lattialta aivan liian aikaisin. Kello seittemältä ihmiset vyöryy keittiöön kolistelemaan kun me neljä tuhistaan vielä unten mailla. Yritän sulkea äänet mielestäni ja esitän vielä hetken nukkuvaa. Ympärillä on enimmäkseen vain vieraita kasvoja, outoja ääniä ja hetken tunnen pienen ahdistuksen sisälläni ja mietin että miksi ihmeessä ei lähdetty sillä viimeisellä bussilla - mutta sitten muistan aamutunnit kun me neljä istutaan toista tuntia kuudelta aamulla keittiön lattialla, nauraa höhöteään elämän hassuille unen ja valveen rajamailla. Siinä mun oli turvaisa olla ja mieleni oli kepeä, kahleet olivat poissa ja tunsin olevani läsnä, muistamatta tiedostaa itseäni ulkopuolisin silmin tai ylipäätänsä kelata mitään liikaa. (Välillä minuuteni tuntuu selkeältä ja yksinkertaiselta, kokonaiselta, oikeiden hetkien kautta ja juuri siltä musta suurimman osan ajasta eilen tuntui. Parasta on kun peileinä ovat vain ihmiset, jotka osaavat katsoa oikealla tavalla, saada näkemään oikealla tavalla. Oikeita peilejä en tarvitse mihinkään, ne vain murentaa tunteen siitä eheydestä)

Elämän huuma sydämmessäni, kun musiikin pyörteissä heilutaan tunti toisensa perään, vähän väliä havahdun siihen miten hyvä mun on olla. Jokapuolella tunnen sulautuvan ihmisten sekaan vähän enemmän kuin yleensä.

Aamulla kävellessäni Aleksanterinkatua kotiin, hiljaisuus tuntuu hyvältä ja askeleet on keveitä (,vaikka pohkeet on ihan kuolleita eilisen villeistä tanssimuuveista.) Mieli on levossa ja aurinko saa hymyilemään. Välillä pysähdyn aistimaan kaikkea ympärilläni ja tuntemaan sen tulevan kevään. Se on todellakin täällä kohta ja se saa mussa kuplivan olon ja odotuksen aikaan.

Elämä on laiffii, Mattia lainaten.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Kuori on vähän turhan paksu ja sanat on hankalia,

Ne katsoo ohitseni tai lävitseni kuin sitä olisi yhtä tyhjää vaan. Haaleaa vettä joka on seisahtanut paikoilleen, muiden aaltoillessa ympärillä auringon hehkussa, värien heijastuessa pintaan. Musta on tuntunut värit johonkin karanneen. Hersyvät naurut ja vieressä kaikuvat sanat tuntuvat etäisiltä, lipuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuin olisin muurautunut umpeen, jättänyt taas todellisuuden ulkopuolelleni. Äkkiä tunnen järjettömän yksinäisyyden ja erillisyyden tunteen paisuvan sisälläni vaikka istun keskellä ruokalan hälinää, ihmisten seassa jossa voisi luulla olevan mahdotonta muuttua näkymättömäksi.

Heikkous muistuttaa olemassaolostaan joka hetki, piirittää mua enkä osaa työntää sitä pois. Kokoajan pitäisi olla reagoimassa kaikkeen, ilmaista vahvoja mielipiteitä taiteesta ja politiikasta, mistä hyvänsä nyt ikinä kiivasta keskustelua käydäänkään, heittää läppää ja nauraa muiden mukana, tuntiakseen olevansa tärkeä osa sosiaalisiaympyröitä tai ylipäätänsä osa edes.

Mutta aina sitä ei osaa. Joskus ainoa mitä osaan, on käpertyä hiljaisuuteen, kuoreni sisään tarkkailemaan maailmaa.

Sitä haluaisi vain että tulis nähdyksi ja ymmärretyksi. Että joku näkisi sen vahvuudenkin. Muutakin kuin haaleaa vettä. Tämä ei ole säälin kerjäämistä, mutta joku syy kai on siihen että kirjoitan nämä ajatukseni tänne, niin, ehkä se on helpompaa hakea ymmärrystä täällä, löytää sanat anonyymeille itsestään kertomaan.

Vieressäni keinuu pikkulapsi joka näyttää olevan niin täynnä elämänvaloa ja ihanaa toiveikkuuta. Kun sitä voisi aina olla pieni vaan, nähdä maailman niinkuin pienet lapset näkee, mä ajattelen. Me katsotaan toisiamme tovi; sillä on kummastunut katse ja hetken sen kasvot näyttää melkein surullisilta, kunnes vääntyvät hetken hujahduksessa taas siihen suloiseen hymyyn. Mä hymyilen sille takaisin ja mun tekisi mieli sanoa jotakin viisasta
mutta jätän sanat sikseen ja lähden kävelemään kotiin päin.


torstai 24. helmikuuta 2011

Elämän euforiaa ja säröjä syvällä

Ei se mitään vaikka sitä välillä jää paikoilleen jummaamaan, seisomaan avuttomana ja pienenä keskelle risteystä, osaamatta ottaa askeltakaan, jääden siihen vaan möllöttämään kuin mikäkin, tarkkailemaan liikkuvaa maailmaa ja tuntemaan miten aika liikkuu niissä pysähtyneissäkin hetkissä.

Ei se mitään vaikka mä istun puolet illasta hiljaa sohvan nurkkassa, piiloutuen kuoreeni ja tarrautuneena turvallisen käteen. Ei se mitään vaikka mä en uskalla kohdata sen toisen katsetta niinkuin ennen ja muistelen jollain tavalla kaihoisana jotakin sellaista minkä ei olisi kai koskaan kuulunutkaan tapahtua. Muistan enemmän kuin pitäisi ja kaipaan vääriä asioita - tunnen vääriä asioita.

Ja vaikka mä olen kenties paennut sitä tosiasiaa pitkään, pelännyt katsoa sisimpääni, kohdaten kaiken hauraana ja paljaana - on hetkiä kun mä saatan yhtäkkiä ihmisten keskellä sulkea silmäni ja nähdä ne asiat, niin selkeinä. Jälkiä ja kummia tunteita joiden olemassaoloa on alitajuisesti paennut. Vasta kun on tarpeeksi kulunut aikaa eteenpäin, osaa nähdä minkälaisia jälkiä ja miten kokemukset on ajassa muuttaneet muotoaan ja merkitystään.

Kaunista ja rumaa. Paljon kumpaakin. Jokin siinä sattuu, jokin tuntuu mussa kovin rikkinäiseltä kun mä katson sitä toista(, vaikka sillä on lempeä ja lämmin katse.)

Hapuilen ja hajoan. Mutta sellaista on elämä.


torstai 10. helmikuuta 2011

Virtaa, harmaita sävyjä ja valon pilkkeitä

Sisälläni velloo tunteita joita en osaa erottaa toisistaan. Yksi epämääräinen sotku. Kaikki tuntuu vaan välillä niin hämmentävän suurelta ja käsittämättömältä.

Elämä kuohuu sisälläni värein ja mä itken kyyneliä menneisyydestäni, muistojen kauneutta ja niitä jotka saa mut hajoamaan vielä vuosienkin jälkeen, muistuttaen heikkoudestani ja niistä kasvoista joissa oli pistävä katse. Mutta myös ne kasvot jotka hehkuivat lämpöä ja kainalo johon olisin voinut käpertyä jos olisin silloin uskaltanut.

Kun vois palata hetkiin ja elää uudelleen, muuttaa jotkin valinnat päälaelleen. Nyt on sellainen olo että voisin mielellään mottaista kasvoille niitä kipupisteitä, vaikka mä en sellaista kuitenkaan tekisi. Ja sitten tajuan että on paljon tärkeämpääkin itkettävää kuin oman napani ja menneisyyteni kanssa kieriminen. On vain niin tuskallista ajatella toista ja sitä miten paha sen on olla kun tuntuu olevan itse niin kykenemätön tekemään mitään. Miten paljon sitä haluaisikaan. Se on hajottavaa turhautumista.

Kun toinen saa napattua hyvästä olosta kiinni ja kasvoilla loistaa hymy, toiselta luiskahtaa onni menemään ja sitä tuntuu itse vain möllöttävän keskellä kaikkea, elämän jättimäistä härdelliä jossa tapahtuu kokoajan liian paljon pystyäkseen käsittämään kaikkea. Rakastaminen on välillä niin tuskallisen raskasta. Se että kaikki mitä on, se valtavan suuri määrä rakkautta sisälläni, ei riitä nostamaan toista pystyyn. Kai on vain hyväksyttävä todellisuus, ettei musta ole muuttamaan asioita. Siihen taidan olla liian pieni.


torstai 3. helmikuuta 2011

Pilven reunalta tipahtaa helposti

Kello on kolme yöllä kun mä makaan vielä hereillä sängyssäni. En tahdo sulkea silmiäni, sillä pelkään sen pysäyttävän sen kuohunnan sisälläni. En osaa tarkalleen määrittää mitä se on tai mikä mussa sen saa aikaan, mutta se on jotakin mikä saa todella tuntemaan olemassaoloni. Elämä sisälläni. Tunne siitä että mä olen niin elossa. Niin hetkessä kiinni.

Katselen pitkään kuinka pilvet tuntuu kiitävän taivaalla ihan luonnottoman nopeaa vauhtia ja pilvien raoista näen välillä vilahtavan tähtitaivaan. Se on jotakin sellaista mikä saa mut joka kerta häkeltymään samalla kummalla tavalla. Se äärettömyys minkä sisällään kokee kun katsoo yöllistä taivaankantta yllään. Sitä katsoessaan sitä tuntee kaiken äärettömyyden ja samalla kaikki ne äärettömät mahdollisuudet ympärillään - elämässä joka ei kuitenkaan ole ääretön. 

Yksi tähti elää miljoonia vuosia. Se on aika hämmentävä ajatus. Ihmiselämä on siitä ajasta vain yksi pienen pieni hujahdus. Siitä hujahduksesta tahtoisi luoda jotakin arvokasta mistä jäisi edes se pienen pieni jälki maailmaan joka se vaan jatkaa kulkuaan vielä kauan kauan jälkeeni.

Pilvien liikkeet saavat mut ajattelemaan taas aikaa. Se tuntuu välillä ihan absurdilta. Miten paljon aikaa käyttääkään tekemällä merkityksettömiä asioita, miten paljon aikaa voisi käyttää täyttämällä elämänsä elämyksillä sen sijaan että esimerkiksi nyhjää facebookissa turhan monta minuuttia tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä.

Okei ei kai kukaan hullu nyt pysty jokaista sekuntia elää merkityksellisesti. Elämä on myös hetkiä, jotka saa vaan hujahtaa ohi, niitä enää koskaan muistamatta ja ehkä ihan hyvä niin. Ei mieleen voi painaa ääretöntä määrää merkityksellisiä asioita.

Kuitenkin sitä usein kokee, että elämä voisi olla jotakin enemmän, muuttamatta mitään sen enempää kuin vain tapa katsoa, tapa elää niitä pieniä arkisia hetkiäkin. Ennen kaikkeaan kuitenkin se, miten asiat ympärillään näkee.

Kaikesta voi tehdä suurempaa mielen voimalla. Ei siihen sen kummempia välttämättä tarvita?


torstai 27. tammikuuta 2011

Pienen pieni maailma

Viime aikoina on ollut paljon niitä iltoja kun mä olen saattanut vain istua matolla keskellä huonettani tuijottaen ikuisuuden tyhjyyteen. Sellaiset hetket on hämmentäviä - kuin kaikki tuntuisi pysähtyvän hetkeksi. Se on olotila jossa sitä unohtaa oman olemassaolonsa hetkeksi. Tyhjyys virtaa sisälläni ja täyttää kehoni jokaisen kolkan.

Toisaalta ne hetket ovat tyhjyydessään myös vapauttavia. On huojentavaa ettei mieli ole liikkeessä kokoajan. Ei kuitenkaan tunnu hyvältä kun ei tunnu miltään. Viime aikoina kummat asiat on herättäneet mussa tunteita ja muistot jotka yleensä saavat hajoamaan tai sulamaan, ovatkin tuntuneet kaikki yhtäkkiä vain valtavan kaukaisilta. Niinkuin menneisyyteni olisi irtautunut musta ja jättänyt vain nykyhetken. Mutta eihän se ole. Välillä asioista katoaa vain merkitys hetkeksi. Mä en ole edes osannut kirjoittaa päiväkirjaa moneen moneen päivään. Oon kadottanut sanat johonkin ja tyhjä sivu ei ime itseensä mitään. 

Mä olen tuntunut hävittäneen jotakin itsestäni, mutta kenties löytääkseni jotakin uutta. Ehkä jotakin on tapahtumassa tai kenties ei yhtikäs mitään. Kaikki tuntuu vain sekavalta juuri nyt ja toisaalta ei ole mitään sellaista. Pitkiin aikoihin ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kääntänyt sydämeni ympäri, saanut mut palamaan sillä tietyllä tavalla. Missä on elämän yllätykset ja seikkailut? Niitä mä kaipaan. Järjetön rakkauden ja elämysten kaipuu.

Voi että. Nuhjun ja nyhjään vain omissa maailmoissani ja niin paljon jää huomaamatta. Ehkä olisi aika avata silmänsä ja keskittyä todellisuuteen vaihteeksi. Mutta mitä sekin yrittää mulle kertoa? Kumpa asiat, vastaukset kysymyksiini sisälläni voisivat näyttäytyä kuin kirjaimet paperilla. Mutta ne vain leijuu epämääräisesti ilmassa ja kaikki on niin hiton tulkinnanvaraista. Muttajoo, niinhän on sanat paperillakin. Kai kaikki. 

tiistai 18. tammikuuta 2011

Helpointa on vaan vuorata kasvonsa hymyllä

Mä vaan pakenen, juoksen elämääni karkuun ja väistelen esteet jotka pitäisi ylittää. Kaikkea mahdollista. Itseäni eniten. Pelkään heikouttani, se on taas vallanut olemukseni joka solun. Mutta mä en jaksa taistella itseni kanssa kokoajan.

Koulun käytävillä kävelen kuin mua ei oliskaan. Tahdon vain pois, johonkin missä mun ei tarvitse todistella kenellekkään yhtään mitään. Mun on siellä paha olla. Haluan vain turvalliseen syliin jossa voisin päästää kaiken sen ulos ja olla heikko, inhimillinen ja hauras. Tuntuu kuin hehku musta olisi hukkunut johonkin. Niinkuin olisin  unohtanut itseni, sen kuka mä olen.

Katselen sitä tyttöä joka seisoo jonossa edelläni, mä en tiedä siitä mitään, mutta siinä hetkessä mä tahtoisin olla niinkuin se. Se näyttää niin itsevarmalta siinä ihmisten kanssa. Mutta enhän mä tiedä mitä se on. Niin vähän kun sitä näkyy loppuenlopuksi ihmisestä ulospäin sitä mitä todella sisällään kokee. Enhän mä tiedä mitään siitäkään miten tuntemattomat ihmiset näkevät katsoessaan mua - kumpi hallitsee enemmän, heikkous vai vahvuus? Senkun tietäisi itse. Samalla niin kumpaakin ja jokainen päivä on taas nämä kaksi rinnakkain eri suhteissa, milloin mitäkin.

Oikeasti, mä tarvitsen haasteita. Mun on voitettava pelkoni ja lakattama juoksemasta pakoon. On kohdattava niitä asioita mitkä pelottaa - mutta se kun tuntuu niin saatananmoiselta haasteelta ja sen kun mä voin tehdä vain itse. Kukaan muu ei voi karkottaa pelkojani pois kuin mä itse, kohtaamalla ne.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Hetkeksi unohdun ja aika velloo paikallaan


Pieniä hetkiä kotoisan kahvilan nurkassa sitä unohtaa ahdistuksensa, epävarmuutensa ja pelkonsa hetkeksi kaikki kokonaan. Mä makaan pää sen toisen sylissä ja mun on turvallinen olo. Kuuntelen niiden hassuja juttuja miltein puoliunessa naureskellen välillä mukana.




Hyppelen kengät märkinä loskaisia teitä kotiin, kuuntelen biisejä jotka saa tuntemaan itseni voimakkaaksi ja mietin elämääni, - vaikka se tuntuukin ehkä hetkittäin ahdistavalta ja kuluttavalta, on huojentavaa tietää että on olemassa niitä ihmisiä, joiden syliin voi käpertyä, ottaa kädestä kiinni ja tuntea olevansa turvassa kaikelta siltä mikä tuntuu liian monimutkaiselta ymmärrettäväksi ja unohtaa hetkeksi kaiken sen painon sisältään, sanoa ääneen kaiken sen ääneen mitä tahtoo sanoa tai sitten voi olla hiljaa vaan, tai nauraa höhöttää maailman höpsöimmille asioille. Sellaisia ihmisiä mä haluan kerätä ympärilleni, ihmisiä joita uskallan katsoa syvälle silmiin, väistämättä katsettani pelätessäni niiden näkevän liian paljon, ihmisiä joiden kanssa sitä tuntee itsensä riittäväksi inhimillisyydessä ja hauraudessaankin. Ja voi miten onnelliseksi mut tekeekään se että niitä on.






perjantai 7. tammikuuta 2011

Haavemailmaa ja valoa

Mä olen pohtinut viime päivinä valintoja. Olen vellonut monet yöt sängyssäni levottomana unen päästä kiini saamatta, heräillen keskellä yötä, yrittäen hahmottaa sitä mitä olen ja mitä todella haluan. En tiedä mikä sai yhtäkkiä havahtumaan sen epämääräisyyden keskeltä ja pakottamaan itseni valitsemaan suunnan, tosta vaan. Miksi juuri nyt tai miksi ylipäätänsä koskaan, mä mietin. Miksi määrittää itseään vain yhdellä tavalla kun voi yhtä lailla olla yhtä aikaa kumpaakin? Määritteleminen asettaa loppuenlopuksi vain turhia rajoja.

Miksi mä pelkään kohdata sen todellisuuden joka on ollut käsillä jo iät ja ajat?

Mä mietin ihmisten katseita ja sukulaisten hämmentyneitä reaktioita, mietin ja mietin, pääni puhki enkä tiedä välitänkö edes loppuenlopuksi. Mä rakastan omalla tavallani, eikä kukaan tule eteeni pistämään sille rajoja. 

Kenties jotkut asiat pysyy piilossa siihen asti kun on valmis kohtaamaan ne. Ja kun on kerran jotakin kohdannut, on mahdotonta unohtaa tai piilottaa totuus enää itseltään. Mutta oikeasti, mä en kadu. Tuntuu että näen kokoajan selvemmin ja mitä selvemmin mä näen, sitä enemmän mä kuitenkin tavallaan annan sille kaikelle tilaa. Mä en pelkää enää samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta kyllä mä silti pelkään ja paljon.

Näen mielessäni hämmentäviä kuvia sekoittuneena toisiinsa ja kaikki ne pienet hölmöt ajatukset saavat mut hymyilemään hölmön lailla. Kirjoitan hetkiä monen sivun täydeltä joita ei ole olemassakaan, unelmia jotka tuntuu kaukaisilta ja yhtäkkiä se kaikki näyttääkin niin kovin todelliselta. Voisi olla. Voisi hyvinkin.



Tänään löllyttiin kahvilassa viisi tuntia putkeen ja kierrettiin valoseikkailu päästä päähän ja mun oloni on selkeämpi ja levollisempi kuin aikoihin.






Oli muuten aika magee. Käykääpä ihmeessä ihmiset kiertämässä kun vielä muutaman päivän pyörii!