Istuessani siinä kaiken härdellin keskellä, koulun käytävien kaikuviin ääniin hukkuen, varjoihin sulautuen, liikaa taas tuntien ja peläten, pakahdun kaiken sekavuuteen ja siihen miten vähän mä loppuenlopuksi ymmärrän.
Ja kun monta silmäparia katsoo lempeästi, toisen hiuksiani silittäessä ja kysyessä mikä hätänä, tunnen kuitenkin olevani turvassa siinä rakkaudessa ja hyväksytty niiden katseiden alla. Maailmassa on liian paljon paettavaa ja pelättävää, ollakseen aina kaiken sen yläpuolella, pystyäkseen aina hallitsemaan itseään ja piiloutuen hauraudeltaan joka hetkessä.
Kai kaiken kanssa oppii elämään, pikkuhiljaa ajan kuluessa sitä ehkä alkaa näkemään asioiden syvyyden oikealla tavalla ja katsomaan lempeästi sitä haurasta ihmistä peilistä heijastuvaa. Pinta on kuitenkin vain pinta ja liian usein sitä jää vain pinnalle kellumaan, siihen peilikuvaan joka kuluu ajassa eikä ehkä sädehdikkään, mutta sisin on kuin ydin, jotain minkä kauneus ei haihdu aikaan ja se kauneus on niin haurasta, että sitä on vaikea luoda näkyväksi. Mahdotonta löytää oikeita sanoja kertomaan siitä maailmasta sisällään. Liian syvällä, muistaakseen sen hehkun jokaisessa hetkessä.
Sitä on kuin loukussa omassa mielessän, jokainen piilossa omassa maailmassaan ja vaikka sitä kuinka yrittäisi, ei sitä maailmaa pysty täysin eläväksi toisen silmien eteen loihtimaan.
Mikä ihmisessä on syvintä, on just siinä hauraudessaan kauneinta ja vaikka en osaisi nähdä ulkoista kauneutta itsessäni, voisin nähdä edes jotakin sieltä syvempää, koska uskon että sitä on jokaisessa.
Maailmat ihmisten sisällä on kiehtovia ja ajatus siitä että meillä jokaisella on sielu. Kuulostaahan se aika absurdilta ja varmasti särähtää jonkun korvaan korniudessaan, mutta musta se on mielettömän kaunis ajatus.
(Otsikko: Kate Bush)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti