Elää vain

Miten koko olemukseni täyttyy sydämeni sykkeestä ja siitä tietoisuudesta kun kädet löytävät toisensa piilossa muiden maailmalta, vaivihkaa, kuin kuplan sisällä ja kaikki tuntuu kauneudessaan niin hauraalta että pelkään sanojen särkevän jotakin. Hetkeen huumaan tuntuu hyvältä heittäytyä ja sydämessäni versoo taas toivo askeleesta eteenpäin
ja vaikka yksi kolhu jättää jälkensä, voi muutama hellä katse korjata paljon.

Ja mitäs tähän päivään....mieli iloa pullollaan, vesisotaa, naurua ja letkeät juttutuokiot Espalla yhden kaverin kanssa auringon leikkiessä kuuropiilosta pilvien kanssa. Elämä tuntuu hymyilevän enkä mä pelkää niin paljon kuin hetki sitten. Kaikki tuntuu selkeämmältä ja vaikka ilmassa väreilee taas epätietoisuus seuraavasta, juuri nyt on hyvä olla, kellua siinä kutkuttavassa odotuksen tunteessa ja elää vain.

kadotettuja

Miten tukahduttava voima pelolla onkaan. Päivä päivältä kutistun pienemmäksi ja tunnen olevani kykenemätömämpi ottamaan askeltakaan minkään suhteen. Ihan oudoista asioista on kasvanut suuria kynnyksiä. Sitä kaipaisi vaan kauniita sanoja, syviä katseita ja helliä halauksia. Liian paljon kaipuuta ja toiveita rakkaudesta. 

Voisin piiloutua muutamaksi päiväksi maailmalta omaan pikku kolooni unelmoimaan ja unohtamaan todellisuuden painon. 

"Maailma on yhä se sama lumoava paikka kuin silloin kuin olit pikku tyttö" lukee seinälläni ja niihin sanoihin yritän uskoa päivästä toiseen, niiden voimalla yritän nähdä maailman ja kaiken, samalla tavalla häkeltyen kuin se pieni tyttö sisälläni joka osasi aistia elämän kauneutta jokapuolella. Ei se ole mihinkään unohtunut, siellä se on edelleen muistuttamassa siitä miten pienikin voi olla suurta, mutta välillä vaan unohdan.

Viime aikoina mä en vain oo osannut uskoa, en itseeni enkä unelmiini. Saati sitten mihinkään ylempään (hengellisiä asioita meinaten) - tosin sitä uskoa en ole koskaan vielä löytänytkään ,ja välillä ihan oikeasti tuntuu että jos sitä osaisi uskoa ylempiin voimiin tai miten niitä nyt tahtookaan kutsua, voisi sitä ehkä löytää vähän lisää merkitystä elämälleen, ehkä vähän enemmän balanssia. Mutta tunnen itseni liian hyvin ja tiedän että sellaisiin asioisin mä en osaa uskoa, niitä mä en osaa nähdä todellisina vaikka kenties pieniä hetkiä joskus tahtoisinkin. Mutta usko elämään ja siihen että se kannattelee kyllä, ah mikä klisee, voi kyllä juu, mutta siihen on hyvä uskoa.

Tuulahdus sisälläni

Kun kaikki ympäriltäni katoaa, sanoihin sakeisiin ja kasvoihin joista ei tunnu tuntevan yhtäkään. Yhtäkkiä kaikki on yhtä sumua ja minä tunnen olevani yksi unohtunut palapelin palanen, sekoittuneena ympärilleni, itseni ulkopuolelle, rippeinä ripoteltuna, vain välähdyksin todellisuudesta

 ja ääneni kaikuu itseni ulopuolella ja nauruni on etäistä. Eksynyt pieni ihminen.Välillä tuntuu kuin ajatukset karkaisivat mielestäni, jäljelle jääden vain hassu pieni tyhjiö vailla sanoja, kaihoisa katse kaukaisuuteen ja unelmat joita elän muiden lävitse, katselen kuinka ne kaksi hukkuu toistensa katseisiin ja tunnen taas sen järjettömän rakkauden kaipuun sisälläni.

Muutama kupliva kulaus vatsan pohjassa ja ne nauravat kasvot vieressäni jotka sanoo lämpimiä sanoja. Ehkä mä kuulun tänne sittenkin, ehkä turhaan pelkään jääväni muiden varjoihin ja että ihmiset näkisi mut niinkuin mä itse näen. Euroviisut pyörii isolta kankaalta ja mulla on mukava pieni sohvan nurkka johon käpertyä.

Pieni hymyn häivähdys kasvoillani ja joku tavoittaa katseeni. Oho hups, ja kysyvä ilme. En osaa vastata siihen, joten helpompi kai väistää.

Ja mä mietin: ehkä tässä on muutos, ehkä huomisesta lähtien mä elänkin näin

Pienistä hetkistä, voi syntyä sydämeeni jotakin suurta ja merkityksellistä, kokemus rakkauden äärettömyydestä ja siitä että vaikka jokainen hetki ei loista - vaikka elämä itsensä kanssa on jatkuvaa kamppailua ja sosiaalisiapaineita jotka lyttää alleen, hyväksynnän hakemista, liikaa pelkoja ja painavia ajatuksia,

 niin ainakin on ne ihmiset joille sitä osaa joskus loistaakkin ilman että tarvitsee yrittää piilottaa jotakin itsestään, pienten välähdysten verran, mutta se on alku ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Eilen vietin tunteja toisen kanssa jutellen, jakaen sellaisia asioita mitä en kuvitellut pystyväni koskaan kenellekkään jakamaan, ja yhtäkkiä löysin sanat, niihin tunteisiin mitä en ole osannut selittää edes itselleni ja jätin kahleeni, tapani tarkkailla itseäni ulkopuolisin silmin ja jossain vaiheessa havahduin yhtäkkiä siihen miten onnellinen olo mun oli, miten hyvältä tuntuu päästää joskus irti. Vapaus ja tunne siitä että on hyvä, enemmän kuin yleensä osaa itsestään antaa - se tuntui häkellyttävän merkitykselliseltä. Miten pienessä ajassa sitä on toinen päässyt kurkistamaan syvimpään mieleni kolkkaan ja jollain tavoin ehkä saanut näkemään itseni paremmin.

ps. tuntuupa taas muuten siltä että täällä on harvinaisen kuollu meininki. ehkä oon alkanut taas vähän toistamaan itseäni liikaa. niin, niin taitaa elämäni toistaa itseään ja tunteet sisälläni, ehkäpä siksi. ehkä voisin alkaa kirjoittelemaan jostakin muustakin. kovin itsekeskeistä tää meininki. tosin mitäpä muutakaan voisin alkaa täällä jakamaan kuin omaa elämääni....joo huoh nyt lopetan selittelyn. omaksi iloksenihan mä näitä kirjottelen.. 

Tuulahdus elämästä ja vapaudesta, kaikesta siitä ja vähän siitä sun tästä

Kasoittain pieniä unelmia hento sydän pullollaan. Mitä tehdä niillä kaikilla äärettömyyksiin asti ulottuvilla unelmillaan jos niitä ei koskaan uskalla todellisessa elämässä kohdata. Kaikki vaan kelluu mielessäni ja pyörittelen ikuisuuksiin asti sitä entä jos entä jos, muttei askeltakaan eteenpäin. Jään seisomaan hiljaa paikalleni kun pitäisi puhua ja kun voisi olla lähellä vielä vähän pidempää, karkaan kauemmaksi. Entä se kaikki mistä ei osaa päästää irti, kun pitäisi muttei päästä kuitenkaan. Välillä sanat on helppoja, mutta teot vaikeita. On helppo päättää muuttuvansa, mutta vaikeasti toteutettavissa. Menneisyys roikkuu usein aivan liian tiukassa ja ne haavat eivät katoa antaessaan kaiken sen elää vielä liian paljon, määritten nykyisyyttäni ja itseäni, minkä olisi kuulunut jäädä ajan jalkoihin jo ajat sitten.

Mutta siinä istuessamme Tuomiokirkon portailla auringon häikäisten ja lokkien viheltäessä ympärillämme, en mä osaa pelätä ja sanoja tulvii. Kaikki kietoutuu sen yhden hetken ympärille, koko pieni suuri elämäni ja yhtäkkiä kaikki tuntuukin vain kumman yksinkertaiselta. Ollaan tässä vaan, eikä kiirettä minnekkän. Jos mä lopettaisinkin pelkäämisen ja elämäni todellisen kohtaamisen pakenemisen? Ainakin just nyt, kaiken ollessa keväisen kepeää ja onnellinen olo, se tuntuu ajatukselta jonka voisi vaikka toteuttaa. Ehkä mä vielä heittäydyn tunteideni vietäväksi ja uskallan päästää toisen lähelle, nähdä koko sen oudon maailmani.

Rakkauspakkaus

Pienet kadut ja kiveyksillä kyyti on pomppuista, Kallion boheemissa maailmassa pyöräilen hallitsemattomasti tien laidasta laitaan ja mietin tulevaa kesää, sulokasvoja, häilyvät hetket illan hämärässä, tanssin pyörteissä Alppipuiston täyttyessä teknon jumputuksesta ja hymyilevät kasvoni, pisamat nenälläni, hersyvät naurun pyrskähdykset ympärilläni, skumppapullo toisessa kädessäni heiluen musiikin tahtiin ja sävelet virtaavat sisälläni. Hetkiä kesiltä, sadepisaroiden muodostaessa virtauksia pitkin teltan seiniä, liikkuvat muuttaen muotoaan tuulen mukana, hymyilen kyynelien seasta, ulkona taitaa salamoida ja jossain kaukana soi bongot ja afrikan musiikin värit, tuttujen ja tuntemattomien äänten seassa.

Aurinko ei ole tänään lämmin, mutta sisäisesti mun on kyllä lämmin lämmin olo, mielessä kasa kauniita hassuja suloisia kepeitä muistoja.

Tänään on velmuillut, roikkunut iltaan asti koulun käytävillä joristen ja naurumme kaikuen pitkin hiljaisia käytäviä, suunitellaan yhteistä Amsterdamin reissuamme ja puhutaan vähän rakkaudesta, josta me jaksettaisiin jauhaa varmaan maapallon ympäri ja yli, ties kuinka äärettömyyksiin asti. 

sanoja vailla

Juostaan nauraen sateelta piiloon ja keinutaan katsellaan kuinka räntää putoaa taivaalta, takatalvi täällä juhuu. Enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Noei onneksi ei. Tupakan savua siellä oudoilla kulmilla, toisen katse eksyen kaukaisuuteen ja mä kysyn mitä mielessä. Noita pisaroita vaan mietin, se vastaa poissaolevasti. Skootterin tuulessa tunnen vapauden ja tuntuu kuin voisin vauhdin mukana vain heittää kaikki ne elämän monimutkaiset kuviot tuulen vietäviksi.

Kadun kulmalla bongaan tutut kasvot jostakin, mutta ennen kuin ehdin saada muistosta kiinni ehdin jo unohtaa, taakse jäi sekin.

Illalla laahustan kotiin viitisen kilometrin verran outo paino sisälläni. Miten sinisilmäinen taas olinkaan, antaessani taas itseni kuvitella sen yhden hetken verran jotakin täysin todellisuuden ulkopuolelta. Sinne jäivät kasvot, menneisyyden pettymyksien sekaan ja mielessäni vihlaisee, sanat kaukaa särähtävät vieläkin. Monet kasvot joista jokaiset muistuttavat itseäni ihan vääristä asioista. Pieni hölmöläinen.

ps. vappu oli muuten ihan miellettömän ihana. hilpeyttä ja onnea tulvillaan. 

katsoisit kauniisti, korjaisitko haavani?

Kahden aikaan yöllä löydän itseni Tuomikirkon portailta kyynelehtien, ympärilläni pysähtynyt kaupunki ja hiljaisuus ympärilläni väreillen, joka saa kaiken näyttämään samalla sekä niin kauniilta että tyhjän kolkolta. Aivan liian hitaat minuutit ja katse joka ei tiedä mitä etsii, mutta etsiipä kumminkin. Ajatukseni ovat yksi solmu ja yhtäkkiä mun tulee järjetön ikävä lapsuutta, kun voisi olla taas pieni ja viaton, niitä aikoja kun ei vielä osannut kaivautua ajatuksissaan liian syvälle, aikoja jolloin ei vielä yrittänytkään etsiä itseään tai elämän merkitystä tai mitään suurta ja abstraktia kun kaikki oli vain hetkessä, enempää vaatimatta ja sanat oli helppoja koska ei osannut miettiä seurauksia liian pitkälle. Aikuisuus pelottaa, ihan helvetisti.

Kävellessäni kotiin jään juttelemaan erään vastaantulijan kanssa, se kysyy miksi silmissäni on kyyneliä ja mä vastaan vain hämmentyneenä että kai siksi että välillä elämä tuntuu vähän surulliselta, hetkittäin. Humala kieppuu päässäni ja sanat tulvivat suustani, sille täysin ventovieraalle miehelle ja tietysti piti taas mennä se numerokin antamaan. Ihan vain siksi että tässä taitaa olla yksi ehkä maailman sinisilmäisin ihminen, joka tahtoo uskoa aina ihmisten hyvyyteen, tahtomatta nähdä taka-ajatuksia sanojen takaa, jotka ne eivät ehkä enää olekkaan yhtä kauniita ja viattomia niinkuin ne sanat kun toinen sanoo että näkee mussa paljon kauneutta ja tahtoo nostaa pystyyn.

Mutta mä kaipaan niitä sanoja. Rakkautta ei voi lähteä tosta vaan etsimään ja löytämään, mutta aina löytyy niitä joille voi edes pienen hetken olla jotakin. Vaikka ei, enhän mä ole sellainen, silti, ehkä haluaisin oppia olemaan. Olemaan välillä huolettomampi ja ottamatta asioita liian suurella tunteella. Ei kaikella tarvitse olla merkitystä ja kuitenkaan, en osaa elää etsimättä niitä merkityksiä, sillä niitä luomalla, kaikesta tulee vähän ihmeellisempää.

en löydä oikeita sanoja

Kaikki tuntuu vähän liian monimutkaiselta ja mä oon sotkeutuneena ajatuksiini ja tunteisiini, loukussa pääni sisällä törmäten kerta toisensa jälkeen samoihin seiniin. Mistä löytää se tasapaino? Aamulla herätessäni toivon vaan ettei tarvitsis lähteä sinne missä sitä tuntee itsensä pienimmäksi. Jospa sitä vain osaisi loistaa kaiken sen massan lävitse, eikä jäädä muiden jalkoihin lyttääntymään.

Haahuilujen päivä

 Koko päivän onnetonta kehää pääni sisällä kiertäen, hakaniemen rannassa kaihoisa katse sumuisessa keväässä, askeleiden ja ajatusten paino. Vastauksia sisältäni etsien,  syvempiä merkityksiä eleiden takaa yrittäen tavoittaa ja nähdä itseni niiden rakastavien katseiden lävitse, mutta kaikki lyö tyhjää ja kaikki on taas tuntunut kaikessa kevään huumassa ja muiden hymyissä aika tyhjältä.

Ihan sama miten mä olen, tunnun olevan vähän vinksallaan tai päässäni, niin kaikkihan on vain pääni sisällä. Ulkopuolisin silmin näkyisi varmaan jotain muuta. Mutta välillä sitä on hukassa ja tuntuu hapuilevan kaikessa mitä tekee.

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa on, aika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.

Elämän viboja

Kuin leijailisin kevyesti kevään tuulessa, kelluisin todellisuuden päällä, haaveiden rajoja hahmotellen. Elämän aistin taas vahvemmin läsnäolevissa hetkissä. Kaikki painava on toisaalla ja kaikki tuntuu olevan hetkiä enemmän oikein päin. Ruotsin kokeessa kuuntelen sateen ropinaa ja tunnen olon kotoisaksi, kumman huolettomaksi (siitäkin huolimatta että sen ruotsin suhteen pää lyö tyhjää tumtum) ja kun aurinko hohkaa kasvoillemme, tanssin parvekkeella Beach Boysien tahtiin. Yön pysähtyneessä hiljaisuudessa jaetaan elämää vähän enemmän kuin ennen, sukelletaan syvemmälle ja mieleeni muistuu hetket vuosien takaa, voi tässä me taas ollaan, hymyilen mielessäni ja tunnen olevani kaiken sen epämääräisen ahdistuksen ja tyhjyyden jälkeen kuitenkin loppuenlopuksi aika onnellinen.

Löydän ja kadotan, ote elämästä on kuitenkin kiinni

Rakkauden kaipuussa kierien, riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillen, epätietoisuudessa lilluen ja auringon pehmeitä säteitä imien itseeni. Kutkutus ja odotus sisälläni. Hetkittäin tuntuu kuin kaiken sen määrittelemättömän tyhjän tilan sisälläni voisi vain täyttää sillä valolla ympäriltäni. Ei kesä ole vielä täällä, sen tunnen poskilla kylmän viiman pistellessä, joutuessani kiristämään huppua entistä tiukemmalle ettei tuuli pääsisi lävitse iholle. Mutta maailma ympärilläni, aurinkoa säteillen, riittää saamaan hymyn kasvoilleni.

On taas selvitty yhdestä harmaudesta, räpiköity lävitse räntäkasojen ja aamu toisensa jälkeen pimeässä säkissä harhaillen lävitse arjen, mutta tässä sitä taas ollaan uudessa keväässä, kaiken heräillessä henkiin. Elämän aurinko on taas löytämässä paikkansa sydämmestäni.

Ja niin se vaan menee että tuttujen ihmisten seassakin sitä välillä kadottaa otteen itsestään ja unohtaa oman paikkansa, harhailee itsensä ulkopuolella, löytämättä oikeaa tapaa olla. Kuitenkin kun antaa vaan tovin aikaa, alkaa hahmottua taas itsensä rajat ja havahdun siihen että tässähän sitä ollaan eikä ole huolen häivää, Ei vaan pitäis miettiä liikaa, siinä se. Miten yksinkertaiselta kuulostaakaan, mutta toteutus vaatiikin vähän enemmän. 

....eilen oltiin siis viettelmässä iltaa muutaman kaverin 18 vuotis synttäreitä juhlien, itte en ollu biletys-tunnelmissa mutta letkeissä meiningeissä sitte loppuenlopuksi kuitenkin. Sohvalla löhöten ja earth hour-tunnelmissa piilosta pimeässä leikkien (miten ihanan lapsenmielistä hilpeää huoletonta heittäytymistä elämään) toisiamme pelästytellen.Ihan iski nostalginen olo siinä! On upeaa miten paljon ympärillä on niin aitoja ihmisiä, joista jokainen sädehtii omalla tavallansa.

Wuthering Heights

Istuessani siinä kaiken härdellin keskellä, koulun käytävien kaikuviin ääniin hukkuen, varjoihin sulautuen, liikaa taas tuntien ja peläten, pakahdun kaiken sekavuuteen ja siihen miten vähän mä loppuenlopuksi ymmärrän.

Ja kun monta silmäparia katsoo lempeästi, toisen hiuksiani silittäessä ja kysyessä mikä hätänä, tunnen kuitenkin olevani turvassa siinä rakkaudessa ja hyväksytty niiden katseiden alla. Maailmassa on liian paljon paettavaa ja pelättävää, ollakseen aina kaiken sen yläpuolella, pystyäkseen aina hallitsemaan itseään ja piiloutuen hauraudeltaan joka hetkessä. 

Kai kaiken kanssa oppii elämään, pikkuhiljaa ajan kuluessa sitä ehkä alkaa näkemään asioiden syvyyden oikealla tavalla ja katsomaan lempeästi sitä haurasta ihmistä peilistä heijastuvaa. Pinta on kuitenkin vain pinta ja liian usein sitä jää vain pinnalle kellumaan, siihen peilikuvaan joka kuluu ajassa eikä ehkä sädehdikkään, mutta sisin on kuin ydin, jotain minkä kauneus ei haihdu aikaan ja se kauneus on niin haurasta, että sitä on vaikea luoda näkyväksi. Mahdotonta löytää oikeita sanoja kertomaan siitä maailmasta sisällään. Liian syvällä, muistaakseen sen hehkun jokaisessa hetkessä.

Sitä on kuin loukussa omassa mielessän, jokainen piilossa omassa maailmassaan ja vaikka sitä kuinka yrittäisi, ei sitä maailmaa pysty täysin eläväksi toisen silmien eteen loihtimaan.

Mikä ihmisessä on syvintä, on just siinä hauraudessaan kauneinta ja vaikka en osaisi nähdä ulkoista kauneutta itsessäni, voisin nähdä edes jotakin sieltä syvempää, koska uskon että sitä on jokaisessa. 

Maailmat ihmisten sisällä on kiehtovia ja ajatus siitä että meillä jokaisella on sielu. Kuulostaahan se aika absurdilta ja varmasti särähtää jonkun korvaan korniudessaan, mutta musta se on mielettömän kaunis ajatus.

(Otsikko: Kate Bush)

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.

Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.

Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.

Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.

Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,