Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.

Otteeni tähän maailmaan

Maailma sisälläni on muuttunut, alkanut kaikki paremmin hahmottumaan, monimutkaiset kuviot yksinkertaistumaan. Olen alkanut hiljakseen uskomaan omaan arvooni, monen kolhun kautta löytänyt kasvun aineksia, kääntänyt tunteeni vahvuudekseni. Tämä syksy on ollut merkityksellinen askel johonkin, muutosten aika itsessäni.

 Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.

Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.

Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.

Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.

Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.

ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.

Tuntuu että elämässäni on tapahtunut hiljaisia muutoksia, että jokin sisälläni on pauhannut, pyörinyt ympyrää ja lopulta pysähtynyt, etsinyt ja löytänyt. En tunne olevani yhtään niin hukassa kuin ennen. Tai en nyt tiedä mitä tarkalleen edes tarkoitan sanoessani ennen, mutta niin, nyt on kuitenkin aika hyvä. On ollut parhaita viikkoja aikoihin tämä syysloma. Se on hujahtanut niin kevyesti, niin eloisasti ja pehmeästi, niin ihanan huolettomalla tavalla. Voisin jakaa niin monta arvokasta hetkeä, mutta niitä mahdoton lähteä avaamaan, joten sanon vain että oolalaa tänään on ihan hölmö olo, sisälläni kuohuu suloisesti ja moneen päivään en ole osannut ajatella. Ollut vain kuin yksi aivoton ameeba leijailen (ja sen voi ehkä täältä rivien välistä bongata hee) Tänään istuin pitkän bussimatkan mieli hiljaa. Ei ollut muistoja tien kulmilla joihin olisin hukkunut, ei tunteita joihin olisin kuristunut, vain kumma seesteisyys ja kuitenkin samalla jotenkin lapsenomaisella tavalla levoton,

että olisi voinut vain virnuilla ja hyppiä, höhöttää niinkuin me siinä pienessä pehmeässä kasassa tänään, kolme hassua hupsua ja yksi pikku hai, toisiamme kutitellen, (isot ihmiset, sopivasti pieniä hönttejä.)

(Nyt en osaa pelätä mitään)

........kattelen tässä vaan että minne elämä vie

Tervetuloa syksy

Elämää vain, kipeistäkin eteenpäin pötkitään

Pitkin töölönlahtea kävelen, vailla määränpäätä haahuilen, ei väliä minne, tahdon vain mennä eteenpäin. Tuntuu hyvältä vain mennä kohti jotakin. Reppu selässä oloni on kotoisa ja hetken tuntuu siltä että kaikki on siinä kohdallaan. Oivallus sisälläni. Että mun paikkani on siellä missä ikinä olenkin. Mä kuulun tänne sittenkin ja olen osa kaikkea sillä pienellä olemassaolon hipauksellani.

Syksyn pehmeä aurinko silmilläni, puistosta kuulen lasten naurua, pieniä suloisia elämän alkuja, ajattelen ja heitän ilmaan toiveen että niistä kasvaisia onnellisia, että tulisi hyvä elämä. Ja yhtäkkiä mieleni täyttää mieletön lempeys ja rakkaus niitä katsellessani. Niistä pienistä elämistä, niistä voi tulla vielä mitä tahansa. Niin moneen suuntaan voivat kasvaa, löytää niin monta merkittävää askelta matkan varrelta, muuttua vapaasti elämän mukana ja löytää itseään sen kaiken kautta aina uusin tavoin.

Ja hetkessä kuvat hukkuvat,- yhtäkkiä löydän ajatukseni siitä yhdestä ränsistyneen näköisestä miehestä joka kusee hymyillen turhia kainostelematta keskellä nurmea, hymyilyttää. Vaikka toisaalta, näky on enemmän suruisa, tai ei, ei ehkä se mitä näen siinä vaan se mitä sen kaiken takana on - humaltuneen maailman joka on ehkä vähän sumentanut sitä elämää kipupisteineen jonka joskus taakse jätti. Monta haurasta kohtaa varmasti jossakin syvällä. Mutta tänään en jaksa olla surullinen. Pyyhin ne kuvat mielestäni ja painan vain sen hymyn mieleeni. Silläkin on toivo vielä jossakin, aivan varmasti.

Matkan varrelta bongaan sen yhden sulokahvilan jonne mä olen aina ajatellut joskus meneväni, ja kun olen jo kävellyt ohitse, tajuan, että nythän voisi olla juuri se hetki. Ostan pallon jäätelöä ja palelen hiukan, mutta sisältä mun on lämmin olo.

Tuntuu hyvältä istua siinä, kuunnella vain maailman virettä, kuinka jossain laulavat vielä linnut kesästä, kohta jo eletystä kesästä, syksyn tulosta. Välillä hiljaisuus ilman virtaavaa musiikkia korvissaan, on paljaudessaan pelottavaa, niinkuin siinä kohtaisi kaiken jotenkin todemmin. Mutta pikkuhiljaa se oleminen alkaa tuntua hyvältä, en tarvitse niitä säveliä mieleni maailmoja täyttämään, paetakseni jotakin sisäistä paljauttani tai tuntemaan elämän hohtoa. En tarvitse siihen mitään mikä olisi itseni ulottumattomissa.

Rauttiksella soittaa joukko iloisia ihmisiä, yhdellä on harmonikka ja se nauraa, ihan oikeasti vain röhöttää siinä soittaessaan. Kaivan laukun pohjalta lantteja ja heitän niille. Ne ansaitsee siitä ilostaan sen ja paljon enemmänkin.Se yksi lempeästi hymyilee, hetken pysähdys siinä lämmössä, näyttää peukkua ja hymyilee vähän lisää, näytän peukkua takaisin ja sydämeni täyttyy onnesta.  

än-yy-tee-nyt, elämä voi seisahtaa paikoilleen

Viimeiset päivät olen tuntenut olevani hukuksissa, ihmisten sessa kuin eksynyt pieni mustalammas. Elämästäni on kadonnut hetkeksi kaikki energiat johonkin ja yhtäkkiä oloni on vain aika välinpitämätön kaiken suhteen. Olen turtunut tunteiden kaaokseen, viimeiset puoli vuotta on ollut sitä kaaosta kokoajan, kauneimmillaan ja raastavimmillaan, repinyt itseäni kappaleiksi ja hetkiä kun ei ole voinut antaa itsensä uskoa mihinkään, seissyt pakahtuneena tyhjyydessä kaikessa siinä epätietoisuudessaan ja kaikki se muu. On kai ihan hyvä että välillä on tasapaksuja kausia, sillä pidemmän päälle tunteminen vie kaikki voimat mennessään.

Kokoajan tekisi mieli olla vain käpertymässä itseensä, omiin tuttuihin maailmoihinsa, sulkea koko se ympäröivä maailma ulkopuolelleen ja käpertyä omaan pieneen lämpöiseen koloonsa peittojen syövereihin ja sulkea silmänsä, leikisti unohtaa kaikki se mitä ei tahdo olevaksi tai olemattomaksi muistaa, tukahduttaa todellisuus jossa kaikki on taas vähän liian sekavaa. Olen lukenut myös paljon, elämän hallinnasta, hyväksymisestä, meditaatiosta ja monta tovia hiljaa hengitän sisään ja ulos, ja ainoa mille annan tilaa niissä hetkissä on se mitä on vain juuri siinä käsillä. Ja aina kun vain satunkin eskymään muistoihini, tarrautumaan kipukohtiini ja hukkumaan niihin syviin koloihin, ravistelen itseni irti kiireesti ja tarraan johonkin mikä pitää kiinni siinä läsnä olevassa.

Mä en jaksa etsiä enää syitä tai selittää itseäni, pyrkiä löytämään kaikesta järkeä ja jokaiselle tuntemukselleni merkitystä. Miksen voisi joskus vain irrottaa, olla hetken vain pieni ja heikko, järjetön sekamelska, hukassa hetken ja löytyä sitten taas uudelleen, uudella tavalla kun sen aika on, itkeä tunteensa, sen sijaan että yrittäisi jotenkin todistella itselleen olevansa vahvempi, parempi hallitsemaan itseään.

Oli tässä yksi suloisen kevyt ilta, elämän heleys, kun hetkeksi antoi muun unohtua, mielen pauhujen pysähtyä. Monta tuntia vain istutaan, aistitaan, katsellaan ja kuunnellaan, ilta hämärtyy ja kaikki muuttuu kauniimmaksi kokoajan.

Tuntureille mielensä mutkat unohtamaan, tuntemattomaan tiensä löytämään

Kaipaan pois, jonnekkin. Lähteä veks, maailman ääriin tai vaikka sitten löytää itsensä jostain Lapin tuntureilta porojen seasta. Kun vain pääsisi hetkeksi kaikesta kauas ja unohdus kaikesta täällä. Kaipaan yksinäisyyttä ja samalla pelkään yksinäisyyttä juuri nyt enemmän kuin mitään. Ihmisten kanssa ollessani, muutun levottomaksi ja oudoksi ja kun käperryn yksinäisyyteeni jota luulen kaipaavani, sisimpäni täyttää vain outo tyhjyys.

Enkä tiedä minne paeta, missä olisi vain kevyt olla. Missä tunteeni voisivat levätä ja ajatukseni unohtua, missä mieleni liikkeet voisivat edes hetken verraksi pysähtyä.

Viimeiset päivät oloni on ollut niin levoton ja samalla niin uupunut, uupunut tunteisiinsa ja kaikkeen, uupunut siihen ettei enää tunne mitään tai sitten tuntee liian paljon. Välimaastoa ei ole, vain ääripäät. Kaikki tulee ryminällä, ilosta suruun, impulsseja, hallitsematonta mielen virtaa.

Ehkä elän vain ja unohdan pakenemisen. Tunteet kohdataan ja eletään, sitten jatketaan. sitten joskus

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.

Kun painoja haihtuu ilmaan, yksi kerrallaan vapaudun kahleistani

Tänään oli inkkarijuhlat (ne joita se yksi oli koko lapsuutensa odottanut) ja Terviksen yössä elämän huumaa, tanssittiin Reginan tahtiin leijaillen, (hassut reilaaja-boitsut vieressä trangiansa kanssa kummissaan töllötellen,) maattiin kostealla nurmella taivas yllämme ja yhden kanssa vierekkäin onnen ja kumman pakahtuneisuuden kyyneliä tulvien, kaikesta siitä olemassaolon ihmeellisyydestä, kaikkine suurine tasoineen ja sävyineen, kaikessa siinä heleydessään ja kaihossaan. Ihmiset ympärilläni, tekivät tänään kummalla tavalla onnelliseksi. Kaikki se rakkaus ympärillämme, oli vain jotakin niin pakahduttavan kaunista.

Tänään taisin jättää kaipuuni yöhön Tuomiokirkon portaille, siinä istuessani pysähtyneessä hiljaisuudessa,  kirjoitin sille nuhjuiselle paperille taskuni pohjalta kaiken sen mitä vielä jätin sanomatta,

koko sen pakahtuneisuuteni pakkasin siihen, rytistin pieneksi ja heitin pois. sinne jätin jonnekkin. yhden ja ikävän.

hetken tuntui kuin kaikki se paino olisi haihtunut ilmaan niiden sanojen kautta. Irti, huutaa jokin sisälläni.  Ja kun nousin lähteäkseni ja katsoin taakseni, elämääni viimeisten kuukausien ajalta, ajatus ja toinen, meistä kahdesta, kaikesta kauniista, josta ei tullut loppuenlopuksi sen enenmpää kuin yksi sotku muistoineen,

todellisuus ei enää kirpaise niin.

Oijoi elämä

Tuntuu hyvältä pysähtyä ja vaikka suru ei ole kadonnut minnekkään ja niissä seisahtuneissa hetkissä muistan vielä sen olemassaolon, välähdyksin painonkin, on päälle kuitenkin muodostunut taas tunne siitä vahvuudestani ja onni joka on taas löytänyt paikkansa sydämestäni, hetkien kautta jossa on ollut hyvä levähtää ja unohtaa.

Monta turvallista hetkeä keittiön pöydällä käpertyen teekupposten ääreen vain puhuen ja puhuen. Kolme iltaa täysin erilaisten ihmisten kansssa, jokaisen kanssa niin eri tavoin elämää jakaen ja ollen.

Ja kaikki on paljon kevyempää kuin vielä pieni tovi sitten. Surusta on tullut kipeydessään kaunista, muistoista kevyempiä ja tunnen päästäneeni tunteesta osan irti. Vapauttavaa ja niin huojentavaa,  oijoi elämä. Kyllä kaikesta vaan selvitään.

tänään en löydä sanoja

Hassua miten pieni hetki sitten taisin olla onnellisempi kuin elämässäni koskaan ja tässä sitä ollaan, kaikki kääntyneenä päälaelleen. Miltein koomista miten elämä voikaan heittää hetkessä laidasta laitaan.

Muistan sen yhden illan kun kepein askelin kävelin yöstä kotiin, häkeltyneenä niistä hauraista hetkistä, 


tien risteyksessä pysähdyin, seisoin siinä hetken ja yhtäkkiä havahduin siihen että itkin, pakahtuneena onnesta ja siitä miten epätodellisen kaunista elämäni tuntui juuri silloin olevan. 

Siinä kävellessäni niitä täsmälleen samoja katuja kuin silloin, tunnen askelten painon, mielen joka on pakahtunut raskaista tunteista ja järjetön pelko siitä että menetän otteeni ja toinen valuu pois elämästäni kokonaan ja tajuan kaiken muuttuneen, ymmärrän että niistä hetkistä en voi enää koskaan saada otetta. Mutta kaiken ei tarvitse valua pois.

Ympärilläni kaikuu muistot, jotka kietoutuu ympärilleni ja tuntuu kuin olisin kutistunut mitättömän pieneksi olennoksi, jolle kaikki on juuri nyt liian suurta käsitettäväksi.

Huomenna viikoksi veks, ehkä se etäys kaikkeen tähän, vie tunteilta painoa mukanaan.

Elämän viidakkoa

Elämä on kovin absurdia. Vaaleanpunainen maailma käpertyy sisälleni maailman heräillessä ja katselen sitä outoa maailmankaikeutta ympärilläni, mieleni pysähtyneenä paikoilleen, ei ajatustakaan enää, käy hiljainen toive mielessäni. Antaa kaiken jäädä vain lillumaan, tunteet painovoimasta vapautuen ilmaan. Hukun kohta näihin solmuihin joita muodostan sisälleni ajattelemalla (ja tuntemalla) liian paljon,

ja kaikki hajoaa, ryminällä, kerta toisensa jälkeen.
Ja vaikka olen kenties juuri tässä hetkessä aivan liian hajalla, osatakseni nyt löytää vastauksia mihinkään, löytääkseeni balanssia itseni ja maailman välillä, niin elämässä on niin paljon, niin paljon mahdollisuuksia ympärilläni mihin tarttua - mistä lähteä luomaan jotakin suurempaa (enkä nyt suinkaan tarkoita vain ihmissuhteita vaan aivan sitä kaikkea mitä sitä ikinä voikaan elämässään saavuttaa) että tiedän selviäväni, äärettömien mahdollisuuksien voimalla, kliseiden ja kornien ajatuksieni voimalla hee. Vähän räpyttelen tässä ensin siipiäni, korjailen haavoja hetken ja kohta sitä taas liidetään elämässä kevyesti eteenpäin. Ja kaikki ne naarmut, muistuttaen siitä eletystä elämästä. Kaikesta siitä mikä oli joskus kaunista ja niin todellista.

Ja tänään tunsin kuitenkin hetkittäin eläväni, kevyesti, siinä yön hiljaisuudessa, pysähtynyt maailma Koffin sadettimien seassa ja paljon tärkeitä asioita ääneen sanottuna. Kaikki tuntuu aidolta ja vaikka mieleni voisi hukkua surun sekaan jokaisen hetken verran, niin niinä hetkinä, unohdan, päästän hetkeksi irti ja olen vaan.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja nyt voisi olla hyvä jatkaa esimerkiksi unten maille, kellon tullessa viisi aamulla, huh mitä tajunnanvirtaa taas vaihteeksi! ihan hämmennyin. ajatukset ei oo kulkeneet näin selkeästi (tai sekavasti) mutta jokatapauksessa sulavasti niinkuin tajunnanvirralla tapana, aikoihin. kun viime päivinä kaikki on vain jumittanut. muttajoo, nyt lopetan tähän.

taakseni jäi kasa kauniita muistoja, pistää

Aamulla herätessäni tekisi mieli vielä käpertyä peiton alle piiloon, piiloon omalta maailmaltansa ja kaikelta sen ympärillä, paeta tunteitaan ja todellisuutta jotka tuntuvat liian raskailta kohdata - unohtaa vielä hetkeksi kaikki, sulkea silmänsä ja hukuttautua uniin ja kaukaisiin maailomoihin missä kaikki on vain kevyttä. Leijailisin vielä hetken. Mä tahdon vain etäälle elämästäni, kaikesta siitä mikä voisi muistuttaa siitä mikä vielä hetki sitten oli käsinkosketeltavaa. Kaikkialle on tarttunut liian paljon muistoja jotka särkee aivan saamarin paljon.

Mieleeni tulvii liikaa kauniita kuvia, hetkiä joiden voimalla mä olen viimeiset kuukaudet elänyt ja yhtäkkiä tuntuu niin saatanan kipeältä muistaa miten toinen käpertyy lähelle, ottaa kädestä kiinni ja kysyy voiko tulla syliin, kun kerta toisensa jälkeen joudun tipahtamaan tähän todellisuuteen. Auts. 

Suljen silmäni ja yritän kadottaa kaiken, mutta kaiken pakahduttaminen on mahdotonta. Yhtäkkiä sitä on kadottanut taas otteensa ja palaset on sekaisin. Kuinkakohan monta kertaa sitä joutuu hajottamaan itsensä, löytääkseen vihdoin sen kokonaisuuden ja tasapainon, jonkunlaisen pysyvyyden?

Kyllä kaikki järjestyy, hokee jokainen, liian kulutettuja fraaseja, ei natsaa. vittu. tekisi mieli huutaa, huutaa kaikki tämä myllerrys sisältäni ulos, vihan ja surun sekainen sekamelska, kaunis tunne, särkynyt pieni sydän.

hajanaisia

Palaset loksahtelee paikoilleen, kadotan ja löydän, itseni, mutkien kautta, aina uusin tavoin ja uusin silmin. hajanaisia kuvia ja välähdyksin. hassua miten hetkessä kaikki voi hajota. vittu. tänään päätin että en jaksa pistää edes isoja kirjaimia paikoilleen, en etsiä enää mitään tai yrittää muotoilla ajatuksiani yhtään sen selkeimmäksi kuin mieleni päällä ovatkaan. kaikki on siihen liian absurdia ja mullin mallin. tänään tömähti seinä vastaan ja siinä kyyneliä sisääni pidätellen onnistuin melkein hymynkin kasvoillani pitämään. miten paljon olisikaan ollut vielä sanottavaa mutta kaikki hukkuivat siihen hetkeen ja loppuenlopuksi, tuskin ne sanat olisivat mitään muuttaneet. ehei, eiväthän ne olisi.

sisälläni tyhjyys. pitkästä aikaa muistan taas miltä tuntuu olla näin. näin hajalla ja hauraana. miten antoi itsestään liian paljon ja antoi heittäytyä liikaa tunteidensa vietäväksi, uskoa enemmän kuin olisi pitänyt. sinne meni,vitut. minkäs mahtaa. riipaisin kännit ja huomenna hävettää kaikki. juuri nyt en kuitenkaan välitä, olen vajonnut, taantunut vuosien taakse ja tunnen olevani niin avuton pieni teini-tyttö. sisälläni liian paljon.

taas särkyi

Kai vielä löytyy se joka todella tahtoo käpertyä viereeni, pakenematta. juuri nyt on vaikea uskoa, mutta yritän kuitenkin, koska rypeminen on niin holesta. siihen en kesääni hukuta. kohti ylämäkeä matka käy ja täytän pääni vain kauniilla kliseillä.

Äärettömyyksiin asti sitä ei riitä voimat hallitsemaan kaikkea sisällään

Ja kun käännän selkäni lähteäkseni (taas paetakseni sitä eksynyttä olemustani ihmisten puheensorinoiden sekaan hukkuen), tunnen kuinka joku tarrautuu kiinni olkapäästäni ja kyynelien tulvahtaessa silmistäni ennen kuin muurini ehtivät väliin, toinen rutistaa hellästi kainaalonsa ja kaikki tulee kuin ryminällä ulos. Ja yhtäkkiä tajuan,

siinä hajanaisimmillanikin, hauraana ja kyynelieni seasta sanoja hapuillen, keskeneräisiä ajatuksiani kokonaisiksi muotoillen tai muotoilematta, selittämään jotenkin sitä kaikkea pakahdusta sisälläni, olen rakastettu. Koko inhmillisyyteni verran. Eikä mun tarvitse selittää itseäni kokoajan ja todistella jotakin, ollakseni kuitenkin jotakin.

Ja miten kaikki paino mieleni päältä haihtuu hetkeksi ilmaan siinä hiljaisessa nyyhkytyksessä. Sitten koko se kuin kasaan painunut pieni mieleni ryhdistäytyy, päätän siirtää kaiken sen hetkeksi syrjään, antaa kaiken sen olla vielä hetken etäällä,sillä mä en tahdo hukata tätä vapauden ja kesän huumaa, näitä kevyitä kesähohtoja märehtien kaikessa siinä mihin voimani eivät ylety vaikuttamaan.

Tahdon olla hetkessä läsnä, kaipaamatta kokoajan jonnekkin, pelkäämättä kokoajan että tulenko hajoamaan näiden tunteideni kanssa. Sillä loppuenlopuksi uskon että kaikki tämä mikä on edes tämän pienen hetken elämästäni saanut mut leijailemaan kevyesti, tuonut hetken onnen mukanaan, on vaikka sitten sen kolhun arvoista ja jos seinä on nyt vastaan tullakseen, niin en tahdo jäädä siihen roikkumaan. Kenties helppommin sanottu kuin tehty, mutta...hee

Huomenna Ruissiin, ilolla ja kepeydellä, ah miten tahdonkaan päästä heittäytymään musiikin vietäväksi, tanssia sydämeni pohjasta, unohtaa rajani ja estoni ja antaa sen elämänhuuman kieputtaa mukanaan.

"Kato äiti mä en pidä kii. Varovasti nyt tää hetki on hauras, yksikin tuulen puska ja menetät sen."