Elämän euforiaa ja säröjä syvällä

Ei se mitään vaikka sitä välillä jää paikoilleen jummaamaan, seisomaan avuttomana ja pienenä keskelle risteystä, osaamatta ottaa askeltakaan, jääden siihen vaan möllöttämään kuin mikäkin, tarkkailemaan liikkuvaa maailmaa ja tuntemaan miten aika liikkuu niissä pysähtyneissäkin hetkissä.

Ei se mitään vaikka mä istun puolet illasta hiljaa sohvan nurkkassa, piiloutuen kuoreeni ja tarrautuneena turvallisen käteen. Ei se mitään vaikka mä en uskalla kohdata sen toisen katsetta niinkuin ennen ja muistelen jollain tavalla kaihoisana jotakin sellaista minkä ei olisi kai koskaan kuulunutkaan tapahtua. Muistan enemmän kuin pitäisi ja kaipaan vääriä asioita - tunnen vääriä asioita.

Ja vaikka mä olen kenties paennut sitä tosiasiaa pitkään, pelännyt katsoa sisimpääni, kohdaten kaiken hauraana ja paljaana - on hetkiä kun mä saatan yhtäkkiä ihmisten keskellä sulkea silmäni ja nähdä ne asiat, niin selkeinä. Jälkiä ja kummia tunteita joiden olemassaoloa on alitajuisesti paennut. Vasta kun on tarpeeksi kulunut aikaa eteenpäin, osaa nähdä minkälaisia jälkiä ja miten kokemukset on ajassa muuttaneet muotoaan ja merkitystään.

Kaunista ja rumaa. Paljon kumpaakin. Jokin siinä sattuu, jokin tuntuu mussa kovin rikkinäiseltä kun mä katson sitä toista(, vaikka sillä on lempeä ja lämmin katse.)

Hapuilen ja hajoan. Mutta sellaista on elämä.

Virtaa, harmaita sävyjä ja valon pilkkeitä

Sisälläni velloo tunteita joita en osaa erottaa toisistaan. Yksi epämääräinen sotku. Kaikki tuntuu vaan välillä niin hämmentävän suurelta ja käsittämättömältä.

Elämä kuohuu sisälläni värein ja mä itken kyyneliä menneisyydestäni, muistojen kauneutta ja niitä jotka saa mut hajoamaan vielä vuosienkin jälkeen, muistuttaen heikkoudestani ja niistä kasvoista joissa oli pistävä katse. Mutta myös ne kasvot jotka hehkuivat lämpöä ja kainalo johon olisin voinut käpertyä jos olisin silloin uskaltanut.

Kun vois palata hetkiin ja elää uudelleen, muuttaa jotkin valinnat päälaelleen. Nyt on sellainen olo että voisin mielellään mottaista kasvoille niitä kipupisteitä, vaikka mä en sellaista kuitenkaan tekisi. Ja sitten tajuan että on paljon tärkeämpääkin itkettävää kuin oman napani ja menneisyyteni kanssa kieriminen. On vain niin tuskallista ajatella toista ja sitä miten paha sen on olla kun tuntuu olevan itse niin kykenemätön tekemään mitään. Miten paljon sitä haluaisikaan. Se on hajottavaa turhautumista.

Kun toinen saa napattua hyvästä olosta kiinni ja kasvoilla loistaa hymy, toiselta luiskahtaa onni menemään ja sitä tuntuu itse vain möllöttävän keskellä kaikkea, elämän jättimäistä härdelliä jossa tapahtuu kokoajan liian paljon pystyäkseen käsittämään kaikkea. Rakastaminen on välillä niin tuskallisen raskasta. Se että kaikki mitä on, se valtavan suuri määrä rakkautta sisälläni, ei riitä nostamaan toista pystyyn. Kai on vain hyväksyttävä todellisuus, ettei musta ole muuttamaan asioita. Siihen taidan olla liian pieni.

Pilven reunalta tipahtaa helposti

Kello on kolme yöllä kun mä makaan vielä hereillä sängyssäni. En tahdo sulkea silmiäni, sillä pelkään sen pysäyttävän sen kuohunnan sisälläni. En osaa tarkalleen määrittää mitä se on tai mikä mussa sen saa aikaan, mutta se on jotakin mikä saa todella tuntemaan olemassaoloni. Elämä sisälläni. Tunne siitä että mä olen niin elossa. Niin hetkessä kiinni.

Katselen pitkään kuinka pilvet tuntuu kiitävän taivaalla ihan luonnottoman nopeaa vauhtia ja pilvien raoista näen välillä vilahtavan tähtitaivaan. Se on jotakin sellaista mikä saa mut joka kerta häkeltymään samalla kummalla tavalla. Se äärettömyys minkä sisällään kokee kun katsoo yöllistä taivaankantta yllään. Sitä katsoessaan sitä tuntee kaiken äärettömyyden ja samalla kaikki ne äärettömät mahdollisuudet ympärillään - elämässä joka ei kuitenkaan ole ääretön. 

Yksi tähti elää miljoonia vuosia. Se on aika hämmentävä ajatus. Ihmiselämä on siitä ajasta vain yksi pienen pieni hujahdus. Siitä hujahduksesta tahtoisi luoda jotakin arvokasta mistä jäisi edes se pienen pieni jälki maailmaan joka se vaan jatkaa kulkuaan vielä kauan kauan jälkeeni.

Pilvien liikkeet saavat mut ajattelemaan taas aikaa. Se tuntuu välillä ihan absurdilta. Miten paljon aikaa käyttääkään tekemällä merkityksettömiä asioita, miten paljon aikaa voisi käyttää täyttämällä elämänsä elämyksillä sen sijaan että esimerkiksi nyhjää facebookissa turhan monta minuuttia tai jotain muuta yhtä vähäpätöistä.

Okei ei kai kukaan hullu nyt pysty jokaista sekuntia elää merkityksellisesti. Elämä on myös hetkiä, jotka saa vaan hujahtaa ohi, niitä enää koskaan muistamatta ja ehkä ihan hyvä niin. Ei mieleen voi painaa ääretöntä määrää merkityksellisiä asioita.

Kuitenkin sitä usein kokee, että elämä voisi olla jotakin enemmän, muuttamatta mitään sen enempää kuin vain tapa katsoa, tapa elää niitä pieniä arkisia hetkiäkin. Ennen kaikkeaan kuitenkin se, miten asiat ympärillään näkee.

Kaikesta voi tehdä suurempaa mielen voimalla. Ei siihen sen kummempia välttämättä tarvita?

Pienen pieni maailma

Viime aikoina on ollut paljon niitä iltoja kun mä olen saattanut vain istua matolla keskellä huonettani tuijottaen ikuisuuden tyhjyyteen. Sellaiset hetket on hämmentäviä - kuin kaikki tuntuisi pysähtyvän hetkeksi. Se on olotila jossa sitä unohtaa oman olemassaolonsa hetkeksi. Tyhjyys virtaa sisälläni ja täyttää kehoni jokaisen kolkan.

Toisaalta ne hetket ovat tyhjyydessään myös vapauttavia. On huojentavaa ettei mieli ole liikkeessä kokoajan. Ei kuitenkaan tunnu hyvältä kun ei tunnu miltään. Viime aikoina kummat asiat on herättäneet mussa tunteita ja muistot jotka yleensä saavat hajoamaan tai sulamaan, ovatkin tuntuneet kaikki yhtäkkiä vain valtavan kaukaisilta. Niinkuin menneisyyteni olisi irtautunut musta ja jättänyt vain nykyhetken. Mutta eihän se ole. Välillä asioista katoaa vain merkitys hetkeksi. Mä en ole edes osannut kirjoittaa päiväkirjaa moneen moneen päivään. Oon kadottanut sanat johonkin ja tyhjä sivu ei ime itseensä mitään. 

Mä olen tuntunut hävittäneen jotakin itsestäni, mutta kenties löytääkseni jotakin uutta. Ehkä jotakin on tapahtumassa tai kenties ei yhtikäs mitään. Kaikki tuntuu vain sekavalta juuri nyt ja toisaalta ei ole mitään sellaista. Pitkiin aikoihin ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kääntänyt sydämeni ympäri, saanut mut palamaan sillä tietyllä tavalla. Missä on elämän yllätykset ja seikkailut? Niitä mä kaipaan. Järjetön rakkauden ja elämysten kaipuu.

Voi että. Nuhjun ja nyhjään vain omissa maailmoissani ja niin paljon jää huomaamatta. Ehkä olisi aika avata silmänsä ja keskittyä todellisuuteen vaihteeksi. Mutta mitä sekin yrittää mulle kertoa? Kumpa asiat, vastaukset kysymyksiini sisälläni voisivat näyttäytyä kuin kirjaimet paperilla. Mutta ne vain leijuu epämääräisesti ilmassa ja kaikki on niin hiton tulkinnanvaraista. Muttajoo, niinhän on sanat paperillakin. Kai kaikki. 

Helpointa on vaan vuorata kasvonsa hymyllä

Mä vaan pakenen, juoksen elämääni karkuun ja väistelen esteet jotka pitäisi ylittää. Kaikkea mahdollista. Itseäni eniten. Pelkään heikouttani, se on taas vallanut olemukseni joka solun. Mutta mä en jaksa taistella itseni kanssa kokoajan.

Koulun käytävillä kävelen kuin mua ei oliskaan. Tahdon vain pois, johonkin missä mun ei tarvitse todistella kenellekkään yhtään mitään. Mun on siellä paha olla. Haluan vain turvalliseen syliin jossa voisin päästää kaiken sen ulos ja olla heikko, inhimillinen ja hauras. Tuntuu kuin hehku musta olisi hukkunut johonkin. Niinkuin olisin  unohtanut itseni, sen kuka mä olen.

Katselen sitä tyttöä joka seisoo jonossa edelläni, mä en tiedä siitä mitään, mutta siinä hetkessä mä tahtoisin olla niinkuin se. Se näyttää niin itsevarmalta siinä ihmisten kanssa. Mutta enhän mä tiedä mitä se on. Niin vähän kun sitä näkyy loppuenlopuksi ihmisestä ulospäin sitä mitä todella sisällään kokee. Enhän mä tiedä mitään siitäkään miten tuntemattomat ihmiset näkevät katsoessaan mua - kumpi hallitsee enemmän, heikkous vai vahvuus? Senkun tietäisi itse. Samalla niin kumpaakin ja jokainen päivä on taas nämä kaksi rinnakkain eri suhteissa, milloin mitäkin.

Oikeasti, mä tarvitsen haasteita. Mun on voitettava pelkoni ja lakattama juoksemasta pakoon. On kohdattava niitä asioita mitkä pelottaa - mutta se kun tuntuu niin saatananmoiselta haasteelta ja sen kun mä voin tehdä vain itse. Kukaan muu ei voi karkottaa pelkojani pois kuin mä itse, kohtaamalla ne.

Hetkeksi unohdun ja aika velloo paikallaan

Pieniä hetkiä kotoisan kahvilan nurkassa sitä unohtaa ahdistuksensa, epävarmuutensa ja pelkonsa hetkeksi kaikki kokonaan. Mä makaan pää sen toisen sylissä ja mun on turvallinen olo. Kuuntelen niiden hassuja juttuja miltein puoliunessa naureskellen välillä mukana.

Hyppelen kengät märkinä loskaisia teitä kotiin, kuuntelen biisejä jotka saa tuntemaan itseni voimakkaaksi ja mietin elämääni, - vaikka se tuntuukin ehkä hetkittäin ahdistavalta ja kuluttavalta, on huojentavaa tietää että on olemassa niitä ihmisiä, joiden syliin voi käpertyä, ottaa kädestä kiinni ja tuntea olevansa turvassa kaikelta siltä mikä tuntuu liian monimutkaiselta ymmärrettäväksi ja unohtaa hetkeksi kaiken sen painon sisältään, sanoa ääneen kaiken sen ääneen mitä tahtoo sanoa tai sitten voi olla hiljaa vaan, tai nauraa höhöttää maailman höpsöimmille asioille. Sellaisia ihmisiä mä haluan kerätä ympärilleni, ihmisiä joita uskallan katsoa syvälle silmiin, väistämättä katsettani pelätessäni niiden näkevän liian paljon, ihmisiä joiden kanssa sitä tuntee itsensä riittäväksi inhimillisyydessä ja hauraudessaankin. Ja voi miten onnelliseksi mut tekeekään se että niitä on.

Haavemailmaa ja valoa

Mä olen pohtinut viime päivinä valintoja. Olen vellonut monet yöt sängyssäni levottomana unen päästä kiini saamatta, heräillen keskellä yötä, yrittäen hahmottaa sitä mitä olen ja mitä todella haluan. En tiedä mikä sai yhtäkkiä havahtumaan sen epämääräisyyden keskeltä ja pakottamaan itseni valitsemaan suunnan, tosta vaan. Miksi juuri nyt tai miksi ylipäätänsä koskaan, mä mietin. Miksi määrittää itseään vain yhdellä tavalla kun voi yhtä lailla olla yhtä aikaa kumpaakin? Määritteleminen asettaa loppuenlopuksi vain turhia rajoja.

Miksi mä pelkään kohdata sen todellisuuden joka on ollut käsillä jo iät ja ajat?

Mä mietin ihmisten katseita ja sukulaisten hämmentyneitä reaktioita, mietin ja mietin, pääni puhki enkä tiedä välitänkö edes loppuenlopuksi. Mä rakastan omalla tavallani, eikä kukaan tule eteeni pistämään sille rajoja. 

Kenties jotkut asiat pysyy piilossa siihen asti kun on valmis kohtaamaan ne. Ja kun on kerran jotakin kohdannut, on mahdotonta unohtaa tai piilottaa totuus enää itseltään. Mutta oikeasti, mä en kadu. Tuntuu että näen kokoajan selvemmin ja mitä selvemmin mä näen, sitä enemmän mä kuitenkin tavallaan annan sille kaikelle tilaa. Mä en pelkää enää samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta kyllä mä silti pelkään ja paljon.

Näen mielessäni hämmentäviä kuvia sekoittuneena toisiinsa ja kaikki ne pienet hölmöt ajatukset saavat mut hymyilemään hölmön lailla. Kirjoitan hetkiä monen sivun täydeltä joita ei ole olemassakaan, unelmia jotka tuntuu kaukaisilta ja yhtäkkiä se kaikki näyttääkin niin kovin todelliselta. Voisi olla. Voisi hyvinkin.

Tänään löllyttiin kahvilassa viisi tuntia putkeen ja kierrettiin valoseikkailu päästä päähän ja mun oloni on selkeämpi ja levollisempi kuin aikoihin.

Oli muuten aika magee. Käykääpä ihmeessä ihmiset kiertämässä kun vielä muutaman päivän pyörii!

Mieli tauolle, kiitos

Kaikki tuntuu sekoittuvan päässäni kummallisesti. On liian paljon asioita sekoittuneena toisiinsa, joita en jaksa pysähtyä analysoimaan. Oon tuntunut taas kadottaneen itseni johonkin, enkä osaa antaa tunteilleni nimiä ja ajatuksilleni merkityksiä. Suoraan sanottuna mä oon aivan helvetin kyllästynyt etsimään ja etsimään, löytämään kaikelle jotakin syvempää  merkitystä. Mä oon turtunut itseeni ja tapaani elää. Kaikesta alkaa kadota vähän maku tätä rataa. Mitä jos kaikki voisi kerrankin olla vaan ja hyvä niin? Mitä jos oleellisinta ei olekkaan se että ymmärtää kaiken vaan ennemminkin se että tuntee asiat vahvasti sisällään.

Pysähtyisin ja henkäilisin elämää, katsoisin maailmaa ympärilläni ja tuntisin sen äärettömän kauneuden siinä itsessään ilman että yrittäisin löytää sitä mikä luo sen kauneuden ja kaiken muun. Hetkien ei saa antaa valua ohitse, mutta ei saa kaivautua liian syvälle tai ei enää näe pintaan. Kaikki voisi olla vain niin häkellyttävää ihan vaan koska se on. Miki kaikki täytyisi pysytä perustelemaan reunoja myöten. Kaikkiin kysymyksiin ei ole olemassa vastausta tai sitten niitä on liian monta.

 Itsensä etsiminenkin on vähän niinkuin etsisi neulaa heinäsuovasta, koska ei sitä tulla valmiiksi koskaan kuitenkaan. Aina voi löytää jotakin lisää, jokaisen uuden kokemuksen ja ihmisen kautta aukeaa uusia ovia itseensä, uusia tapja tarkastella itseään kuin ulkopuolisin silmin ja nähdä itsessään jotakin mitä ei aikasemmin ole oivaltanut. Joten mitä jos sitä vain lopettaisikin sen loputtoman etsimisen ja heittäisi suurennuslasin kädestään ja pysähtyisi katsomaan kaikkea sellaisena kuin se siinä hetkessä on, ilman että lähtisi heti etsimään siitä jotakin enemmän. 

Näinhän mä nyt sanon, mutta sekin on luultavasti aika varmaa, että huomenna mä katselen maailmaa taas aivan samoin kuin aikasemminkin. Mutta ei se mitään, yritän kuitenkin.

Sumuisia tunnekarkeloita

Rakastan vinyylin kotoisaa kohinaa ja sitä kun poskia pistelee pakkasen jäljiltä lämpimästi. Teetä keitän monta kupillista käpertyen sohvan nurkkaan tyynyjen sekaan. Mielessäni lämmittää hassut pienet hetket ja se miten sitä hetki sitten yksi päivä havahtui siihen että on jatkanut elämäänsä eteenpäin, jättäen jotakin vihdoin taakseen. Kun toinen kävelee bussista ulos, antaen mulle lähtiessään yhden vaivaisen hämmentyneen mutta lämpimän hymyn, mä tunnen kuinka jokin loksahtaa paikoilleen ja tiedän että se yksi jälki on ummessa. Miten vähän siihen vaadittiinkaan ja miten paljon se kuitenkin vei aikaa. Vielä on kuitenkin paljon selvitettävää, muutama sellainen jälki jonka katoaminen vaatii liian paljon sanoja ihmiseltä joka on jo vierinyt elämästä niin kauas etten uskaltaisi edes ajatella mitä tapahtuisi jos vielä joskus kohtaisimme. Mutta sekään ei tunnu juuri nyt kovin tärkeältä.

Mutta mä uskon lapsellisesti siihen että kaikella on tarkoituksensa ja että mitä sitten tapahtuukin, niin sen täytyy tapahtua. Kulutettuja sanoja, mutta niin mä uskon. Se tuo järkeä kaikkeen, niihinkin mutkiin jossa ei näe mitään järkeä ja se että yleensä kaikesta jää käteen jotakin hyvääkin, mikä auttaa elämässä eteenpäin jatkossakin.

Ulkona hyppii katolla miehet lumihommissa ja äkkiä kaikki tuntuukin taas hetken niin kepeältä. Elämä tässä pienessä hetkessä, onnellisuuteni kietoutuneena taas ympärilleni. Huolimatta siitä pienestä kuramöykystä sisälläni, negatiivisten tunteiden vellouma, tunnen sen lävitse nyt hyvän olon. Pitkästä aikaa.

P.S: Musta on muuten tullut ihan vainoharhanen noiden jääpuikkojen kanssa jotka roikkuu uhkaavasti jokaisen talon rännissä ja kävelen miten sattuu keskellä katua hipsiessäni kotiin, väistellen autoja ninjan lailla.

 Tää kuva tekee mut onnelliseksi joka kerta.

hetkiä joiden lämpö ei katao sydämestäni. Mutta voi miten surulliseksi mut tekekään se miten aika ajelehtii kokoajan liian nopeasti eteenpäin, enkä voi palata yhtään mihinkään. Aina on vaan etsittävä lisää ja sitä mukaan niin paljon myös jää taakse. Jotakin kaipaan ihan järjettömästi. 

Pikku-Panamaa ja lettuhetkiä keittiössä istuen yömyöhään

Pienessä kasassa, toinen toisissamme kiinni, unen ja valveen rajamailla, silmät kiinni mielikuvituksemme luo tarinaa eläväksi kuviksi toisen lukiessa. Mieleeni piirtyy lapsuuden hetkiä, miten sitä ei voinut koskaan nukahtaa ennen kuin toinen oli lukenut iltasadun, kapaloinut peiton turvaan ja sanonut ne kolme maailman kauneinta sanaa

ja yhtäkkiä tunnen suurta kaipuuta siihen kaikkeen. Kun kaikki oli vielä niin ihanan yksinkertaista ja valoisaa. Samalla tavalla kuin niissä saduissakin. Kepeää ja yksinkertaista onnea. Ei kaivattu mitään ylimääräistä kun iloittiin aina vain siitä mitä oli ja jos kaivattiinkin niin sitten vaan tehtiin se todeksi sillä mikään mitä kaivattiin ei sillon ollut liian suurta. Kun ulkona satoi, mentiin ulos alasti juoksemaan taloa ympäri serkkujen kanssa ja tanssittiin sadetansseja ja nyt kun ollaan isoja, angstatataan vain sitä miten ankeaa ja harmaata ulkona on.

”– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!
– On, pikku karhu sanoi. – Elämä on hirveää ja ihanaa.
Siinä se osui suorastaan naulankantaan.” 

Ja mun silmistä valuu muutama kyynel kun tajuan taas miten yksinkertaista kaikki voi vieläkin olla jos vain haluaa. Ei sais unohtaa sitä miten pienetkin asiat voi olla huomaamisen arvoisia.

Tuntuu hyvältä kun vieressä on niitä ihmisiä joiden kanssa sitä voi unohtaa sen jatkuvan epävarmuuden ja riittämättömyytensä, päästää kaikista niistä estoistaan ja olla sitä kaikkea mitä sillä hetkellä on.

On arvokasta tietää että saa olla rosoinen ja keskeneräinen, välillä tyhjä jaksamatta antaa itsestään mitään, välillä sietämätön yliherkkyydessään tai huolehtiessaan kokoajan liikaa kysellen, välillä lapsellinen heitäytyessään elämään liikaa ja välillä vain pieni ja avuton kaivatessaan vain toisen kainaloa ja kauniita sanoja. Sekä kaikkea sitä muuta.

Ja vaikka pelkäänkin sitä ihmisten päästämistä lähelleni, on niin helpottavaa tietää kuinka monta ihmistä on nähnyt mut heikoimmillani ja vahvimmillani. Ja kuitenkin kuinka monille olen vielä muurieni takana. Sekin tuntuu turvalliselta. Enkä voi vaatia itseäni muuttumaan liikaa vaikka välillä yritänkin, miettiessäni mitä kaikkea sitä voisikaan olla enemmän ja miten sitä täytyisikään skarpata, päästä irti ujoudestani ja tavastani ajatella liikaa. Mutta ehkä on vain hyväksyttävä että jotkut asiat on olleet osa aina ja kenties tulee aina olemaan. Pitää vain antaa itselleni aikaa ihmisten kanssa, voiden pikkuhiljaa alkaa antamaan itsestäni enemmän ja enemmän. Kaikki tapahtuu omalla painollaan jos on tapahtuakseen.

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.

Kun ei sanat toimi

Kun on niin paljon mitä haluaisia saada sanotuksi, mutta mitä ei kuitenkaan osaa muodostaa sanoiksi. On vain epämääräiset kuvat, sävyt ja tuulahdukset pääni sisällä, sekoittuneena toisiinsa, muodostaen vain epämääräisen ristiriitojen kokonaisuuden.

Usein mietin että onkohan ne kuitenkin jotakin sellaista mitä kenties joku osaisi nähdä kaiken sen käpertymisen lävitse ja vieläpä sellaisia jotka ymmärtäisivät näkemänsä? Vai onko kaikki se jotakin sellaista mikä on niin syvällä itsessäni ettei sitä ole edes mahdollista lukea lävitseni kun hädin tuskin itsekkään aina ymmärrän?

En tahdo paeta kuoreeni piiloon, mutta teen niin kuitenkin. En tahdo paeta ihmisiä joiden kanssa joutuisin haastamaan itseni kovemmin, mutta pakenen silti. En tahdo istua hiljaa kun olisi sanottavaa, mutta niin teen kuitenkin. Ja kun katson itseäni sovituskopin peilistä, murenen silmissäni ja tunnen kuinka itseinho puristuu rinnassani. Nää on taas näitä päiviä. Kasvoni näyttävät ruhjuisilta ja liian pyöreiltä ja kun yritän hymyillä, näytän vain naurettavammalta. Mä pelkään hallitsematonta vihaani, jota en osaa suunnata kuin itseeni. Se on henkistä, ei koskaan fyysistä, mutta sattuu se silti. Ja mä pelkään sitä päivää kun enää jaksakkaan yrittää skarpata itseäni uskomaan siihen että riitän.

Mä oon niin helvetin täynnä tätä tunnetta ja ihan vahingossa mä oon itse ruokkinut sitä näiden vuosien ajan, antamalla itseni vajota sen tunteen syövereihin liian monta kertaa, antaen itseni kieriä tässä itsesäälissäni.

Mieleeni muistuu fläsbäkkinä niitä hetkiä, joiden muistaminen lyttää mua kumoon, hetkiä joissa koen kutistuvani toisen edessä, epäonnistumiset ja pettymykset ja hetket jossa koen huonommuuden tunnetta ensimmäistä kertaa. Siitä on kauan, aivan liian kauan. Niin pienen ihmisen ei olisi pitänyt kokea sellaista tunnetta sisällään, mutta se koki, sillä se on aina ollut herkkä aistimaan ja tuntemaan, ottamaan asiat liian suurella tunnelatauksella. Ja tässä se nyt on, tuntien itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni lapsi ilman äidin syliä.

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 

Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä

muutaman vaivaisen askeleen päässä

mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti

 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen

hallita elämää

vieden mua villisti mukanaan

saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois

kun pitäisi katsoa.

Ja kun voisin vetäistä toista hihasta

sanoa vaan että hei

pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos

osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.

Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.

Tunteiden kaaosta

Kävellessäni pimeässä sateessaa kotiin, kengät vettä litisten ja ollen kuin mikäkin lötslöst rättipää, tunnen miten sisältäni kuitenkin houkuu pehmeää valoa joka saa mun oloni kepeäksi ja vahvaksi, nostaen hymyn huulilleni kaiken sen hämmennyksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. 

Ihmiset valuu ohitseni ja yhtäkkiä tahdon katsoa niitä jokaista syvälle silmiin, syvemmälle kuin ventovierasta olisi soveliasta katsoa, tahdon sukeltaa elämän syvyyksiin, kaikkeen sen kauneuteen ja rumuuteen, ihmisyyteen ja rakkauteen, selvittää kaikki maailman ihmeeliset mysteerit joissa asuu jotakin oleellista ja nähdä pinnan läpi syvemmälle kuin olisi edes mahdollista nähdä. Tahdon ymmärtää ja osata nähdä asioita monista eri näkökulmista, laajentaa maailmankatsomustani ja tietopakettia pääni sisällä.


Tahdon tuntea elämän sisälläni joka henkäyksellä ja solullani, koko sielullani ja kehollani. Tahdon tuntea rakkauden vyöryn ja jakaa sitä rakkaille ihmisille ympärilläni ja ylittää itseäni muutaman sanan verran. 

Tahdon että kaikki on selkeää, mutta silti sopivan kaaosta. Sillä vain epätäydellisyyttä on ja se on inhimillisyydessään just niin kaunista. Pieni kaaos tekee elämästä vaan vähän mielenkiintoisempaa, sillä järjestys on vaan liian selkeää.

Jumitusta ja kutkutusta

Hassu pieni humala kutkuttaa sisälläni ja niin kutkuttaa myös tunne vatsanpohjassa siitä että tänään mä ylitin (taas) itseni, todistin itselleni että voin selvitä niistäkin tilanteista jotka saattaa tuntua alkuun ylitsepääsemättömän hankalilta.

Kun istuin siinä pienessä mytyssä niiden ihmisten keskellä, kuunnellen keskustelun pätkiä, osaamatta tarttua mihinkään ja katsellen miten ihmiset jamittaa vieressä niin kybällä, haluten hypätä niiden messiin ja antaa sen musiikin viedä mukanaan, mä en mene kumminkaan, koska en yksinkertaisesti kykene heittäytymään siihen ja kumma ahdistus painaa mua maahan jokaisella sekunnilla ollessani itsestäni liian tietoinen, kelaten LIIKAA LIIKAA. Mä vaan istun ja katselen ihmisiä ympärilläni ja yhtäkkiä tunnen olevani taas kaiken ulkopuolella, yksi tyhjäkuori jolla ei oo niiden räiskyvien ihmisten seassa mitään erityistä annettavaa. Mä ajattelin jo että pakenen, viiletän jonnekkin jossa mun ei tarvitse yrittää tai pelätä ettei ihmiset näkis mua, sitten jokin loksahtaa mussa, jossain syvällä ja mä nousen, katson itseäni peilistä niin kauan että saan kiinni siitä vahvuudestani,sillä mä en voi jatkuvasti paeta niitä tilanteita, sillä niin mä en pääsee mihinkään, niin mä annan asioiden vaan jatkua samanlaisina.

Niin mä sitten marssin niiden ihmisten sekaan ja jotenkin, päästin vaan irti. Ja yhtäkkiä mä taas muistin, mitä mä niidenkin ihmisten kanssa oon ja että kyllähän ne ihmiset näkee mut just niin. Mä pelkään ihan turhaan ja vaikka tää tunne on nyt vahva, mä tiedän miten hetkellisiä nää fiilikset on ja joka kerta se täytyy tavoittaa uudelleen. Mutta mähän pystyn siihen, mähän tottavie pystyn. Asiat ei korjaudu hetkessä ja vaatii aikaa, paljon aikaa, että saan koottua itsestäni vahvan ja itsevarman ihmisen, mutta mä pystyn jo tavottamaan sen hetkellisesti ja se on parempi kuin ei mitään.

Ja vielä joku päivä, mä osaan uskoa itseeni oikeasti.