Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 

Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.

Kun ei sanat toimi

Kun on niin paljon mitä haluaisia saada sanotuksi, mutta mitä ei kuitenkaan osaa muodostaa sanoiksi. On vain epämääräiset kuvat, sävyt ja tuulahdukset pääni sisällä, sekoittuneena toisiinsa, muodostaen vain epämääräisen ristiriitojen kokonaisuuden.

Usein mietin että onkohan ne kuitenkin jotakin sellaista mitä kenties joku osaisi nähdä kaiken sen käpertymisen lävitse ja vieläpä sellaisia jotka ymmärtäisivät näkemänsä? Vai onko kaikki se jotakin sellaista mikä on niin syvällä itsessäni ettei sitä ole edes mahdollista lukea lävitseni kun hädin tuskin itsekkään aina ymmärrän?

En tahdo paeta kuoreeni piiloon, mutta teen niin kuitenkin. En tahdo paeta ihmisiä joiden kanssa joutuisin haastamaan itseni kovemmin, mutta pakenen silti. En tahdo istua hiljaa kun olisi sanottavaa, mutta niin teen kuitenkin. Ja kun katson itseäni sovituskopin peilistä, murenen silmissäni ja tunnen kuinka itseinho puristuu rinnassani. Nää on taas näitä päiviä. Kasvoni näyttävät ruhjuisilta ja liian pyöreiltä ja kun yritän hymyillä, näytän vain naurettavammalta. Mä pelkään hallitsematonta vihaani, jota en osaa suunnata kuin itseeni. Se on henkistä, ei koskaan fyysistä, mutta sattuu se silti. Ja mä pelkään sitä päivää kun enää jaksakkaan yrittää skarpata itseäni uskomaan siihen että riitän.

Mä oon niin helvetin täynnä tätä tunnetta ja ihan vahingossa mä oon itse ruokkinut sitä näiden vuosien ajan, antamalla itseni vajota sen tunteen syövereihin liian monta kertaa, antaen itseni kieriä tässä itsesäälissäni.

Mieleeni muistuu fläsbäkkinä niitä hetkiä, joiden muistaminen lyttää mua kumoon, hetkiä joissa koen kutistuvani toisen edessä, epäonnistumiset ja pettymykset ja hetket jossa koen huonommuuden tunnetta ensimmäistä kertaa. Siitä on kauan, aivan liian kauan. Niin pienen ihmisen ei olisi pitänyt kokea sellaista tunnetta sisällään, mutta se koki, sillä se on aina ollut herkkä aistimaan ja tuntemaan, ottamaan asiat liian suurella tunnelatauksella. Ja tässä se nyt on, tuntien itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni lapsi ilman äidin syliä.

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 

Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä

muutaman vaivaisen askeleen päässä

mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti

 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen

hallita elämää

vieden mua villisti mukanaan

saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois

kun pitäisi katsoa.

Ja kun voisin vetäistä toista hihasta

sanoa vaan että hei

pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos

osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.

Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.

Tunteiden kaaosta

Kävellessäni pimeässä sateessaa kotiin, kengät vettä litisten ja ollen kuin mikäkin lötslöst rättipää, tunnen miten sisältäni kuitenkin houkuu pehmeää valoa joka saa mun oloni kepeäksi ja vahvaksi, nostaen hymyn huulilleni kaiken sen hämmennyksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. 

Ihmiset valuu ohitseni ja yhtäkkiä tahdon katsoa niitä jokaista syvälle silmiin, syvemmälle kuin ventovierasta olisi soveliasta katsoa, tahdon sukeltaa elämän syvyyksiin, kaikkeen sen kauneuteen ja rumuuteen, ihmisyyteen ja rakkauteen, selvittää kaikki maailman ihmeeliset mysteerit joissa asuu jotakin oleellista ja nähdä pinnan läpi syvemmälle kuin olisi edes mahdollista nähdä. Tahdon ymmärtää ja osata nähdä asioita monista eri näkökulmista, laajentaa maailmankatsomustani ja tietopakettia pääni sisällä.


Tahdon tuntea elämän sisälläni joka henkäyksellä ja solullani, koko sielullani ja kehollani. Tahdon tuntea rakkauden vyöryn ja jakaa sitä rakkaille ihmisille ympärilläni ja ylittää itseäni muutaman sanan verran. 

Tahdon että kaikki on selkeää, mutta silti sopivan kaaosta. Sillä vain epätäydellisyyttä on ja se on inhimillisyydessään just niin kaunista. Pieni kaaos tekee elämästä vaan vähän mielenkiintoisempaa, sillä järjestys on vaan liian selkeää.

Jumitusta ja kutkutusta

Hassu pieni humala kutkuttaa sisälläni ja niin kutkuttaa myös tunne vatsanpohjassa siitä että tänään mä ylitin (taas) itseni, todistin itselleni että voin selvitä niistäkin tilanteista jotka saattaa tuntua alkuun ylitsepääsemättömän hankalilta.

Kun istuin siinä pienessä mytyssä niiden ihmisten keskellä, kuunnellen keskustelun pätkiä, osaamatta tarttua mihinkään ja katsellen miten ihmiset jamittaa vieressä niin kybällä, haluten hypätä niiden messiin ja antaa sen musiikin viedä mukanaan, mä en mene kumminkaan, koska en yksinkertaisesti kykene heittäytymään siihen ja kumma ahdistus painaa mua maahan jokaisella sekunnilla ollessani itsestäni liian tietoinen, kelaten LIIKAA LIIKAA. Mä vaan istun ja katselen ihmisiä ympärilläni ja yhtäkkiä tunnen olevani taas kaiken ulkopuolella, yksi tyhjäkuori jolla ei oo niiden räiskyvien ihmisten seassa mitään erityistä annettavaa. Mä ajattelin jo että pakenen, viiletän jonnekkin jossa mun ei tarvitse yrittää tai pelätä ettei ihmiset näkis mua, sitten jokin loksahtaa mussa, jossain syvällä ja mä nousen, katson itseäni peilistä niin kauan että saan kiinni siitä vahvuudestani,sillä mä en voi jatkuvasti paeta niitä tilanteita, sillä niin mä en pääsee mihinkään, niin mä annan asioiden vaan jatkua samanlaisina.

Niin mä sitten marssin niiden ihmisten sekaan ja jotenkin, päästin vaan irti. Ja yhtäkkiä mä taas muistin, mitä mä niidenkin ihmisten kanssa oon ja että kyllähän ne ihmiset näkee mut just niin. Mä pelkään ihan turhaan ja vaikka tää tunne on nyt vahva, mä tiedän miten hetkellisiä nää fiilikset on ja joka kerta se täytyy tavoittaa uudelleen. Mutta mähän pystyn siihen, mähän tottavie pystyn. Asiat ei korjaudu hetkessä ja vaatii aikaa, paljon aikaa, että saan koottua itsestäni vahvan ja itsevarman ihmisen, mutta mä pystyn jo tavottamaan sen hetkellisesti ja se on parempi kuin ei mitään.

Ja vielä joku päivä, mä osaan uskoa itseeni oikeasti.

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

Elämä vie mua villisti

Sydämeni tulvi taas rakkautta yli äyräiden

Askeleeni ovat taas kevyempiä, katujen huokuessa levollista hiljaisuuttaan. Katulamput loistaa kelataisinaan, puut näyttää paljailta ilman lehtiä suojanaan, eikä yhtäkään ihmistä ympärilläni. Ehkä kaikki ovat jo käpertyneet syksyn piemydeltä koteihinsa piiloon, (lämpimien vilttien alle käpertyen, kenties toisen kainalon turvassa lojuen.) Bussi ilmoittaa tulevansa vasta 25 minuutin kuluttua joten mä päätän kävellä niin monta pysäkkiä eteenpäin kuin vaan ehdin. Hengitän syksyn ilmaa ja sisälläni huokuu kumma kaunis haikeus. 


Kepeä olento jonka ajatukset on kuin pieniä hymyielviä sykähdyksiä, muiston vilahduksia joista tunnen vain niiden kauneuden, unohtaen asioiden kääntöpuolen  ja hetken huminaa syksyn tuulessa. Ja mun mielessä vilahtaa taas rakkaus, niin mikäpä muukaan. Aina samanlaista kierrosta kulkee tämä mieleni.

Tänään kaikki tuntui kai olevan taas kohdallaan, eikä mikään niissä ihmisissä muistuttanut mua siitä mitä näen peilistä. Ja kun bussissa näen kuvani heijastuvan eteeni, jokin pieni välähtää ikävästi sisälläni, siinä pienessä ontossa kolossa, mutta mä sanon vaan itselleni: ei tarvitse pelätä, sama ihminen se on sielläkin. Älä kadota vahvuuttasi siihen kuvaan.


Ei se ihminen katoa mihinkään, ei kukaan vie sitä enää mukanaan, ei palojakaan. En anna enää murentaa. Katson todellisuutta silmiin ja yritän pitää kiinni kokonaisuudesta.

Tarraudun lujasti

Mä haluan tuntea olemassaoloni, kokea jokaisen hetken kokonaisvaltaisesti, elää niinkuin pieni lapsi tunnustellen todellisuutta ympärillään, värittäen sitä vähän mielen voimallaan. Haluan tehdä pieniä hölmöjä tempauksia ja olla piittaamatta liikaa niistä odotuksista mitä asetetaan eteemme, tarrautua elämän rytmiin lapsenomaisella tavalla, heittäytyä ja uskaltaa, unohtaa se miten sitä pitäisi olla, ollakseen uskottava (kohta melkein aikuinen olento)

Pieniä naksahduksia pääni sisällä

Joskus sitä vain kaivaa itse kuoppaa itselleen, ja kuin huomaamattaan vajoaa sinne minkä on itse saanut aikaan.Niin moni asia on loppuenlopuksi vain itsestä kiinni, se miten asioihin suhtautuu, mihin tartun ja minkä uskallan päästää menemään sekä se miten asioita ottaa vastaan tai jättää ottamatta, se kaikki rakentaa kuvaa siitä miten maailman lävitseni hahmotan ja itseni kaiken kautta.

Kuitenkin välillä se ote itsestään karkaa ja ohjaimet tuntuu olevan kadoksissa. Silloin tuntuu kuin sitä katselis vain omaa olemistaan, kykenemättömyyttään, tekemistään ja elämäänsä ulkopuolelta voimatta vaikuttaa mitenkään mihinkään. Ja just sellainen olo mussa on vellonut nää viime päivät, oma riittämättömyyden tunteeni on hallinut mua ja tehnyt musta ihmisten kanssa pienen ja saanut tuntemaan suurta vyöryä joka vetää mua alaspäin.

Päädyin sitten taas siihen että voisin jättää sen muihin vertaamisen siksee, sillä se ihmisyyden syvin olemus ei ole verrattavissa, sitä voi analysoida ja määrittää, muttei luokitella paremmaksi ja huonommaksi. Paitsi ehkä korkeintaan moraalisellatasolla, joka sekin on kuitenkin kaikenkaikkiaan hyvin vaikeasti määritettävissä, sillä siinäkin on taas se että meissä kaikissa on jotakin pahaa ja hyvää, eri suhteissa ehkä, mutta se minkä painoarvon antaa millekkin on taas yksi mahdottomuus arvottaa jotenkin objektiivisesta näkökulmasta.

Eli ehkä kumoan sennkin väitteen sitten.Ihmisyys on kuin kauneus, jokaisen katsojan ja kokijan silmissä.

Jokaisella oma totuutensa tästä ja kaikista maailmankaikkeuden sisäisistä asioista. Harvemmalle asialle on olemassa vaan yhtä oikeaa vastausta.

Ja ps: tässä vähän möksäilykuvia viikonlopulta!

                                                                                                         Kaksi pientä ankkaa

                                                                        Voi mikä rakkauspakkaus

Antaa mennä vaan

Tänään pelasin kaksi tuntia muumiapeliä serkkujen kanssa, pyöräilin ittekseni ympäri Helsinkiä, näin iloisia ihmisiä tanssimassa Töölönöahdella sambaa ja keinuin siinä ikuisuuden katsellen niitä ja kuunnellen Amelieta, tuntien miten se valtava onnellisuuden tunne valtaa koko mielen ja kehon, ja miten kaikki tuntui taas hetken niin yksinkertaiselta, minä tässä näin.

Kumpa ei tarvis ajatella huomista koskaan, kumpa ei tarvis enää elää yhtäkään mitättömyyden hetkeä muiden varjossa, kumpa vois muuttua suuremmaksi ja paljon hienommaksi.

"Kaikki voi olla yksinkertaista jos vaan siitä sitä päätät tehdä", sanoi pikkuveli kerran avautuessani sille jostain mun mukamas monimutkaisista mielikiekuroista ja ihmissuhdekuvioista. Se on aika fiksu poika se.

                                                  

Ehkä pitäis ryhtyä elämään tolla asenteella, tehden kaikesta yksinkertaista olemalla ajattelematta liikaa. Kuhan olisin vaan ja siinä se. Tai ajattelemalla oikealla tavalla, ajattelemalla asiat puhki voi asiat nähdä ihan kummin vaan, riippuen siitä miten ajattelee?

Onnellinen on helppo olla kun vaan tajuaa tarttua oikeisiin asioihin ympärillään. Esittämällä esim. itselleen kysymyksen: miksi ei olla onnellinen just nyt ja tässä hetkessä? Ja luetella sitten kaikki ne syyt mitkä näin kokee vaikuttavan, kaikki ne todelliset negatiiviset asiat ja tehdä sitten toisinpäin, luetellen kaikki pienimmätkin ilon aiheet. Jos positiivisten asioiden lista voittaa niin se on siinä sitten, jos vaan niin päättää.

Okei, voi olla ettei se oo näin yksinkertaista mutta mä haluaisin ajatella sen olevan ja oikeastaan omalta osaltani koenkin - ei mun elämäni oo täydellistä, niinkuin ei kenenkään ,mutta onnellinen mä olen silti. Eihän kukaan voi vaatia onnellisuudelta täydellisyyttä kun ei mikään voi koskaan olla täydellistä kaikilta osin. Se on vaan niin typerää, niin turha tapa kuluttaa aikaa siihen että tarttuu jokaiseen pienimpäänkin epäkohtaan elämässäni niissä rypien, niinkuin mä oon kai liian usein tehnyt. Mutta oon ehkä jotenkin oppinut elämään kuluneiden vuosien aikana vähän enemmän, huomioiden enemmän hyvää kuin ennen vaikkei se hyvien asioiden määrä sinänsä oo sen kummemmin kasvanut. Oon vaan oppinut näkemään ne.

Niin ehkä mä voisin tehdä saman listan itseni suhteen ja oppia näin näkemään sen mitä mun tulisi nähdä. Kuitenkaan se ei tunnu yhtä yksinkertaiselta ajatukselta.

Voisin kuitenkin yrittää.