Kun painoja haihtuu ilmaan, yksi kerrallaan vapaudun kahleistani

Tänään oli inkkarijuhlat (ne joita se yksi oli koko lapsuutensa odottanut) ja Terviksen yössä elämän huumaa, tanssittiin Reginan tahtiin leijaillen, (hassut reilaaja-boitsut vieressä trangiansa kanssa kummissaan töllötellen,) maattiin kostealla nurmella taivas yllämme ja yhden kanssa vierekkäin onnen ja kumman pakahtuneisuuden kyyneliä tulvien, kaikesta siitä olemassaolon ihmeellisyydestä, kaikkine suurine tasoineen ja sävyineen, kaikessa siinä heleydessään ja kaihossaan. Ihmiset ympärilläni, tekivät tänään kummalla tavalla onnelliseksi. Kaikki se rakkaus ympärillämme, oli vain jotakin niin pakahduttavan kaunista.

Tänään taisin jättää kaipuuni yöhön Tuomiokirkon portaille, siinä istuessani pysähtyneessä hiljaisuudessa,  kirjoitin sille nuhjuiselle paperille taskuni pohjalta kaiken sen mitä vielä jätin sanomatta,

koko sen pakahtuneisuuteni pakkasin siihen, rytistin pieneksi ja heitin pois. sinne jätin jonnekkin. yhden ja ikävän.

hetken tuntui kuin kaikki se paino olisi haihtunut ilmaan niiden sanojen kautta. Irti, huutaa jokin sisälläni.  Ja kun nousin lähteäkseni ja katsoin taakseni, elämääni viimeisten kuukausien ajalta, ajatus ja toinen, meistä kahdesta, kaikesta kauniista, josta ei tullut loppuenlopuksi sen enenmpää kuin yksi sotku muistoineen,

todellisuus ei enää kirpaise niin.

Oijoi elämä

Tuntuu hyvältä pysähtyä ja vaikka suru ei ole kadonnut minnekkään ja niissä seisahtuneissa hetkissä muistan vielä sen olemassaolon, välähdyksin painonkin, on päälle kuitenkin muodostunut taas tunne siitä vahvuudestani ja onni joka on taas löytänyt paikkansa sydämestäni, hetkien kautta jossa on ollut hyvä levähtää ja unohtaa.

Monta turvallista hetkeä keittiön pöydällä käpertyen teekupposten ääreen vain puhuen ja puhuen. Kolme iltaa täysin erilaisten ihmisten kansssa, jokaisen kanssa niin eri tavoin elämää jakaen ja ollen.

Ja kaikki on paljon kevyempää kuin vielä pieni tovi sitten. Surusta on tullut kipeydessään kaunista, muistoista kevyempiä ja tunnen päästäneeni tunteesta osan irti. Vapauttavaa ja niin huojentavaa,  oijoi elämä. Kyllä kaikesta vaan selvitään.

tänään en löydä sanoja

Hassua miten pieni hetki sitten taisin olla onnellisempi kuin elämässäni koskaan ja tässä sitä ollaan, kaikki kääntyneenä päälaelleen. Miltein koomista miten elämä voikaan heittää hetkessä laidasta laitaan.

Muistan sen yhden illan kun kepein askelin kävelin yöstä kotiin, häkeltyneenä niistä hauraista hetkistä, 


tien risteyksessä pysähdyin, seisoin siinä hetken ja yhtäkkiä havahduin siihen että itkin, pakahtuneena onnesta ja siitä miten epätodellisen kaunista elämäni tuntui juuri silloin olevan. 

Siinä kävellessäni niitä täsmälleen samoja katuja kuin silloin, tunnen askelten painon, mielen joka on pakahtunut raskaista tunteista ja järjetön pelko siitä että menetän otteeni ja toinen valuu pois elämästäni kokonaan ja tajuan kaiken muuttuneen, ymmärrän että niistä hetkistä en voi enää koskaan saada otetta. Mutta kaiken ei tarvitse valua pois.

Ympärilläni kaikuu muistot, jotka kietoutuu ympärilleni ja tuntuu kuin olisin kutistunut mitättömän pieneksi olennoksi, jolle kaikki on juuri nyt liian suurta käsitettäväksi.

Huomenna viikoksi veks, ehkä se etäys kaikkeen tähän, vie tunteilta painoa mukanaan.

Elämän viidakkoa

Elämä on kovin absurdia. Vaaleanpunainen maailma käpertyy sisälleni maailman heräillessä ja katselen sitä outoa maailmankaikeutta ympärilläni, mieleni pysähtyneenä paikoilleen, ei ajatustakaan enää, käy hiljainen toive mielessäni. Antaa kaiken jäädä vain lillumaan, tunteet painovoimasta vapautuen ilmaan. Hukun kohta näihin solmuihin joita muodostan sisälleni ajattelemalla (ja tuntemalla) liian paljon,

ja kaikki hajoaa, ryminällä, kerta toisensa jälkeen.
Ja vaikka olen kenties juuri tässä hetkessä aivan liian hajalla, osatakseni nyt löytää vastauksia mihinkään, löytääkseeni balanssia itseni ja maailman välillä, niin elämässä on niin paljon, niin paljon mahdollisuuksia ympärilläni mihin tarttua - mistä lähteä luomaan jotakin suurempaa (enkä nyt suinkaan tarkoita vain ihmissuhteita vaan aivan sitä kaikkea mitä sitä ikinä voikaan elämässään saavuttaa) että tiedän selviäväni, äärettömien mahdollisuuksien voimalla, kliseiden ja kornien ajatuksieni voimalla hee. Vähän räpyttelen tässä ensin siipiäni, korjailen haavoja hetken ja kohta sitä taas liidetään elämässä kevyesti eteenpäin. Ja kaikki ne naarmut, muistuttaen siitä eletystä elämästä. Kaikesta siitä mikä oli joskus kaunista ja niin todellista.

Ja tänään tunsin kuitenkin hetkittäin eläväni, kevyesti, siinä yön hiljaisuudessa, pysähtynyt maailma Koffin sadettimien seassa ja paljon tärkeitä asioita ääneen sanottuna. Kaikki tuntuu aidolta ja vaikka mieleni voisi hukkua surun sekaan jokaisen hetken verran, niin niinä hetkinä, unohdan, päästän hetkeksi irti ja olen vaan.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja nyt voisi olla hyvä jatkaa esimerkiksi unten maille, kellon tullessa viisi aamulla, huh mitä tajunnanvirtaa taas vaihteeksi! ihan hämmennyin. ajatukset ei oo kulkeneet näin selkeästi (tai sekavasti) mutta jokatapauksessa sulavasti niinkuin tajunnanvirralla tapana, aikoihin. kun viime päivinä kaikki on vain jumittanut. muttajoo, nyt lopetan tähän.

taakseni jäi kasa kauniita muistoja, pistää

Aamulla herätessäni tekisi mieli vielä käpertyä peiton alle piiloon, piiloon omalta maailmaltansa ja kaikelta sen ympärillä, paeta tunteitaan ja todellisuutta jotka tuntuvat liian raskailta kohdata - unohtaa vielä hetkeksi kaikki, sulkea silmänsä ja hukuttautua uniin ja kaukaisiin maailomoihin missä kaikki on vain kevyttä. Leijailisin vielä hetken. Mä tahdon vain etäälle elämästäni, kaikesta siitä mikä voisi muistuttaa siitä mikä vielä hetki sitten oli käsinkosketeltavaa. Kaikkialle on tarttunut liian paljon muistoja jotka särkee aivan saamarin paljon.

Mieleeni tulvii liikaa kauniita kuvia, hetkiä joiden voimalla mä olen viimeiset kuukaudet elänyt ja yhtäkkiä tuntuu niin saatanan kipeältä muistaa miten toinen käpertyy lähelle, ottaa kädestä kiinni ja kysyy voiko tulla syliin, kun kerta toisensa jälkeen joudun tipahtamaan tähän todellisuuteen. Auts. 

Suljen silmäni ja yritän kadottaa kaiken, mutta kaiken pakahduttaminen on mahdotonta. Yhtäkkiä sitä on kadottanut taas otteensa ja palaset on sekaisin. Kuinkakohan monta kertaa sitä joutuu hajottamaan itsensä, löytääkseen vihdoin sen kokonaisuuden ja tasapainon, jonkunlaisen pysyvyyden?

Kyllä kaikki järjestyy, hokee jokainen, liian kulutettuja fraaseja, ei natsaa. vittu. tekisi mieli huutaa, huutaa kaikki tämä myllerrys sisältäni ulos, vihan ja surun sekainen sekamelska, kaunis tunne, särkynyt pieni sydän.

hajanaisia

Palaset loksahtelee paikoilleen, kadotan ja löydän, itseni, mutkien kautta, aina uusin tavoin ja uusin silmin. hajanaisia kuvia ja välähdyksin. hassua miten hetkessä kaikki voi hajota. vittu. tänään päätin että en jaksa pistää edes isoja kirjaimia paikoilleen, en etsiä enää mitään tai yrittää muotoilla ajatuksiani yhtään sen selkeimmäksi kuin mieleni päällä ovatkaan. kaikki on siihen liian absurdia ja mullin mallin. tänään tömähti seinä vastaan ja siinä kyyneliä sisääni pidätellen onnistuin melkein hymynkin kasvoillani pitämään. miten paljon olisikaan ollut vielä sanottavaa mutta kaikki hukkuivat siihen hetkeen ja loppuenlopuksi, tuskin ne sanat olisivat mitään muuttaneet. ehei, eiväthän ne olisi.

sisälläni tyhjyys. pitkästä aikaa muistan taas miltä tuntuu olla näin. näin hajalla ja hauraana. miten antoi itsestään liian paljon ja antoi heittäytyä liikaa tunteidensa vietäväksi, uskoa enemmän kuin olisi pitänyt. sinne meni,vitut. minkäs mahtaa. riipaisin kännit ja huomenna hävettää kaikki. juuri nyt en kuitenkaan välitä, olen vajonnut, taantunut vuosien taakse ja tunnen olevani niin avuton pieni teini-tyttö. sisälläni liian paljon.

taas särkyi

Kai vielä löytyy se joka todella tahtoo käpertyä viereeni, pakenematta. juuri nyt on vaikea uskoa, mutta yritän kuitenkin, koska rypeminen on niin holesta. siihen en kesääni hukuta. kohti ylämäkeä matka käy ja täytän pääni vain kauniilla kliseillä.

Äärettömyyksiin asti sitä ei riitä voimat hallitsemaan kaikkea sisällään

Ja kun käännän selkäni lähteäkseni (taas paetakseni sitä eksynyttä olemustani ihmisten puheensorinoiden sekaan hukkuen), tunnen kuinka joku tarrautuu kiinni olkapäästäni ja kyynelien tulvahtaessa silmistäni ennen kuin muurini ehtivät väliin, toinen rutistaa hellästi kainaalonsa ja kaikki tulee kuin ryminällä ulos. Ja yhtäkkiä tajuan,

siinä hajanaisimmillanikin, hauraana ja kyynelieni seasta sanoja hapuillen, keskeneräisiä ajatuksiani kokonaisiksi muotoillen tai muotoilematta, selittämään jotenkin sitä kaikkea pakahdusta sisälläni, olen rakastettu. Koko inhmillisyyteni verran. Eikä mun tarvitse selittää itseäni kokoajan ja todistella jotakin, ollakseni kuitenkin jotakin.

Ja miten kaikki paino mieleni päältä haihtuu hetkeksi ilmaan siinä hiljaisessa nyyhkytyksessä. Sitten koko se kuin kasaan painunut pieni mieleni ryhdistäytyy, päätän siirtää kaiken sen hetkeksi syrjään, antaa kaiken sen olla vielä hetken etäällä,sillä mä en tahdo hukata tätä vapauden ja kesän huumaa, näitä kevyitä kesähohtoja märehtien kaikessa siinä mihin voimani eivät ylety vaikuttamaan.

Tahdon olla hetkessä läsnä, kaipaamatta kokoajan jonnekkin, pelkäämättä kokoajan että tulenko hajoamaan näiden tunteideni kanssa. Sillä loppuenlopuksi uskon että kaikki tämä mikä on edes tämän pienen hetken elämästäni saanut mut leijailemaan kevyesti, tuonut hetken onnen mukanaan, on vaikka sitten sen kolhun arvoista ja jos seinä on nyt vastaan tullakseen, niin en tahdo jäädä siihen roikkumaan. Kenties helppommin sanottu kuin tehty, mutta...hee

Huomenna Ruissiin, ilolla ja kepeydellä, ah miten tahdonkaan päästä heittäytymään musiikin vietäväksi, tanssia sydämeni pohjasta, unohtaa rajani ja estoni ja antaa sen elämänhuuman kieputtaa mukanaan.

"Kato äiti mä en pidä kii. Varovasti nyt tää hetki on hauras, yksikin tuulen puska ja menetät sen." 

Paloa

Ja yöllä kun muut jo nukkuvat, kipitän tähtien alle, kattoterassin nurkkaan käperryn vilttiin (ei siksi että olisi kylmä, vaan koska kaipaa jotakin mihin käpertyä) ja annan mieleni kellua hiljaisuudessa, ajatukseni hyppelehtien tähdeltä toiselle-

kellahdan selälleni ja annan katseeni hukkua taivaan valopilkkeisiin- ja äkkiä näen katseesi: sumuisissa kuvissa jotka piirtyvät mieleeni, kaukaisen mutta hellän, jollain tavalla kovankin ja silti samalla niin kovin suloisen herkän katseesi.

Ne kuvat tuovat ikävän mukanaan, ensin kevyesti hipaisten ja yhtäkkiä kietoutuen tiukasti ympärilleni, pakahduttaen, havahduttaen pelon sisältäni henkiin (sen jota olen viikot yrittänyt työntää mielessäni syvälle piiloon). Sydämeni hehkunut sädehtien ja läikkynyt ylitse näitä tunteita heleästi, saanut elämän sisälläni räiskymään enemmän kuin ikuisuuksiin ja aivan yhtäkkiä kaikki vyöryää ryminällä,
hallitsemattomalla tavalla, kyyneleet, pelko pelko pelko tykyttää mielessäni. Miten paljon sitä kaipaisi toisen kumman turvallista lämpöä lähelleen ja käsi josta ottaa varovasti kiinni illan hämärtyessä, kun todellisuudesta tulee sillä tavalla utuisempaa ja kevyempää,

tipahdan,

tähän hetkeen, en uskalla tarrautua niihin kuviin vielä, en tahdo lietsoa mitään tämän suuremmaksi ennen kuin tiedän että seuraava askel on samaan suuntaan.
mutta silti, uskon enemmän kuin kenties koskaan, että tässä olisi jotakin, mistä tulisi pitää kiinni. Unohtaa hetkeksi rajani, uskaltaa päästää toinen lähelle

sillä tosiaan, sydämeni palaa. En osaa samuttaa tätä, vaikka olen kuinka yrittänyt koko pienensuuren elämäni verran opetella hallitsemaan kaikkea sitä sisälläni pauhuavaa, niin tunteet, ovat kaiken sen rationaalisuuden ulkopuolella.

Täältä etäisyyden takaa, kaipaus sinne

Sisälläni tuntuu kaikki hetkeksi pysähtyneen, levähtäneen paikoilleen, ylläni tähtitaivas jossa mieleni liitelee, katseeni kiertää äärettömyyden seassa ja häkeltyy siitä niinkuin aina. Kumman seesteisyyden ja levollisuuden olotila. Ja kaikki se mistä voisin nyt murehtia, , kaikki se epätietoisuus johon voisin päiväni hukuttaa tai pelko siitä mitä omassa pikku-elämässäni odottaa palatessani täältä etäisyyden takaa taas tuttuihin tai vähemmän tuttuihin kuvioihin, on kaikki unohtunut hetkeksi.

Se on kutkuttavaa, toivon kipinöitä ja pelkoa sekaisin. Kaikki leijumassa oudossa välitilassa, suuntaa etsien - ja ensimmäistä kertaa elämässäni seuraava askel ei taida olla musta kiinni ja se on pelottavaa, seisoa näin heikoilla jäillä ja antaa vain aikaa ja odottaa.

Olemassaoloni on kaikesta epävarmuudesta huolimatta ollut viimeiset päivät kevyempää kuin aikoihin. Kamppailut sisälläni lakanneet ja kaikki on ollut vain. Ei painavia ajatuksia ja pelkoja. Voi, niin paljon olis mistä voisin nyt kirjoittaa mutte ehkä lopetan purkautumiseni tähän.

------------------------

Loppuuun vielä vähän DAMIN tunnelmia kuvien muodossa kun en niistä sanallakaan maininnut...

mutta, oli ihan sairaan hieno reissu! Kenties paras ikinä. Voi suosittelen sitä mestaa kaikille. Niin kovin sielukas ja ah kiehtovia ihmisiä.

ja ähpöh en tiedä mikä noita kuvia riivaa kun ei suostu latautumaan oikeinpäin, mutta nyt en jaksa päätäni sillä vaivata joten jääkööt noin mutta jos joku tietöö missä ongelman ydin niin kerroppa ihmeessä!

Varovasti ettei haihdu ilmaan

Hajanaisia ajatuksen pätkiä, välähdyksiä sisälläni, unelmiini kevyesti hukkuen 

kun suljen silmäni, vatsanpohjassani hykertelee ihanasti

kaikki on juuri nyt niin kauniisti sekavaa

etten jaksa edes yrittää etsiä sanoja sisältäni

liian hauraita tunteita, osatakseni sanoittaa

mutta elämän-huuma, taidan tietää mitä se on,

siinä yön hiljaisuudessa, yksinäisyydessäni käpertyneenä laiturin päähän 

ilmassa sateen tuoksu joka saa luonnon hehkumaan ja ainoa mikä täytttää hiljaisuuden ovat linnut jossain kaukana laulaen, ja mielessäni vain kepeän suloiset ajatukset

kun kaikki on hetkessä kiinni, läsnäolon kietoutuessa ympärilleni ja vangitsee elämän kauneuden sisälleen. Kaikki on pysähtynyt paikoilleen 

ja siinä auringon noustessa hiljalleen, hetken sisälläni pauhuaa ja raivoaa kaikki se mikä on niin pitkään pakahduttanut,
heittelen turhia painoja kyynelien mukana,
tuntuu että jätän jotakin taakseni ja raivaan tilaa uudelle vahvuudelle,

sillä eihän tässä ole enää se heikko ihminen jota joskus satutettiin

aika on muuttanut ja unohtanut

leikitään niin ainakin

(sillä eikö se niin ole että kun oikein uskoo hyvään alkaa kaikki muodostua oikeinpäin?)

tässä on jotakin mistä ainakin lähteä rakentamaan

ja yhtäkkiä mieleni on hetkessä levollisempi kuin aikoihin

toiveikkaampi kuin moniin toviin

ehkäpä ehkäpä, unelmailla on ainakin kiva sisustaa mielensä maisemia.

Viikko etäällä omasta elämästä, eristyksissä uusien outojen ihmisten kanssa keskellä metsää, muodostaen oman pikku-maailmamme, teki loppuenlopuksi tosi hyvää.

Elää vain

Miten koko olemukseni täyttyy sydämeni sykkeestä ja siitä tietoisuudesta kun kädet löytävät toisensa piilossa muiden maailmalta, vaivihkaa, kuin kuplan sisällä ja kaikki tuntuu kauneudessaan niin hauraalta että pelkään sanojen särkevän jotakin. Hetkeen huumaan tuntuu hyvältä heittäytyä ja sydämessäni versoo taas toivo askeleesta eteenpäin
ja vaikka yksi kolhu jättää jälkensä, voi muutama hellä katse korjata paljon.

Ja mitäs tähän päivään....mieli iloa pullollaan, vesisotaa, naurua ja letkeät juttutuokiot Espalla yhden kaverin kanssa auringon leikkiessä kuuropiilosta pilvien kanssa. Elämä tuntuu hymyilevän enkä mä pelkää niin paljon kuin hetki sitten. Kaikki tuntuu selkeämmältä ja vaikka ilmassa väreilee taas epätietoisuus seuraavasta, juuri nyt on hyvä olla, kellua siinä kutkuttavassa odotuksen tunteessa ja elää vain.

kadotettuja

Miten tukahduttava voima pelolla onkaan. Päivä päivältä kutistun pienemmäksi ja tunnen olevani kykenemätömämpi ottamaan askeltakaan minkään suhteen. Ihan oudoista asioista on kasvanut suuria kynnyksiä. Sitä kaipaisi vaan kauniita sanoja, syviä katseita ja helliä halauksia. Liian paljon kaipuuta ja toiveita rakkaudesta. 

Voisin piiloutua muutamaksi päiväksi maailmalta omaan pikku kolooni unelmoimaan ja unohtamaan todellisuuden painon. 

"Maailma on yhä se sama lumoava paikka kuin silloin kuin olit pikku tyttö" lukee seinälläni ja niihin sanoihin yritän uskoa päivästä toiseen, niiden voimalla yritän nähdä maailman ja kaiken, samalla tavalla häkeltyen kuin se pieni tyttö sisälläni joka osasi aistia elämän kauneutta jokapuolella. Ei se ole mihinkään unohtunut, siellä se on edelleen muistuttamassa siitä miten pienikin voi olla suurta, mutta välillä vaan unohdan.

Viime aikoina mä en vain oo osannut uskoa, en itseeni enkä unelmiini. Saati sitten mihinkään ylempään (hengellisiä asioita meinaten) - tosin sitä uskoa en ole koskaan vielä löytänytkään ,ja välillä ihan oikeasti tuntuu että jos sitä osaisi uskoa ylempiin voimiin tai miten niitä nyt tahtookaan kutsua, voisi sitä ehkä löytää vähän lisää merkitystä elämälleen, ehkä vähän enemmän balanssia. Mutta tunnen itseni liian hyvin ja tiedän että sellaisiin asioisin mä en osaa uskoa, niitä mä en osaa nähdä todellisina vaikka kenties pieniä hetkiä joskus tahtoisinkin. Mutta usko elämään ja siihen että se kannattelee kyllä, ah mikä klisee, voi kyllä juu, mutta siihen on hyvä uskoa.

Tuulahdus sisälläni

Kun kaikki ympäriltäni katoaa, sanoihin sakeisiin ja kasvoihin joista ei tunnu tuntevan yhtäkään. Yhtäkkiä kaikki on yhtä sumua ja minä tunnen olevani yksi unohtunut palapelin palanen, sekoittuneena ympärilleni, itseni ulkopuolelle, rippeinä ripoteltuna, vain välähdyksin todellisuudesta

 ja ääneni kaikuu itseni ulopuolella ja nauruni on etäistä. Eksynyt pieni ihminen.Välillä tuntuu kuin ajatukset karkaisivat mielestäni, jäljelle jääden vain hassu pieni tyhjiö vailla sanoja, kaihoisa katse kaukaisuuteen ja unelmat joita elän muiden lävitse, katselen kuinka ne kaksi hukkuu toistensa katseisiin ja tunnen taas sen järjettömän rakkauden kaipuun sisälläni.

Muutama kupliva kulaus vatsan pohjassa ja ne nauravat kasvot vieressäni jotka sanoo lämpimiä sanoja. Ehkä mä kuulun tänne sittenkin, ehkä turhaan pelkään jääväni muiden varjoihin ja että ihmiset näkisi mut niinkuin mä itse näen. Euroviisut pyörii isolta kankaalta ja mulla on mukava pieni sohvan nurkka johon käpertyä.

Pieni hymyn häivähdys kasvoillani ja joku tavoittaa katseeni. Oho hups, ja kysyvä ilme. En osaa vastata siihen, joten helpompi kai väistää.

Ja mä mietin: ehkä tässä on muutos, ehkä huomisesta lähtien mä elänkin näin

Pienistä hetkistä, voi syntyä sydämeeni jotakin suurta ja merkityksellistä, kokemus rakkauden äärettömyydestä ja siitä että vaikka jokainen hetki ei loista - vaikka elämä itsensä kanssa on jatkuvaa kamppailua ja sosiaalisiapaineita jotka lyttää alleen, hyväksynnän hakemista, liikaa pelkoja ja painavia ajatuksia,

 niin ainakin on ne ihmiset joille sitä osaa joskus loistaakkin ilman että tarvitsee yrittää piilottaa jotakin itsestään, pienten välähdysten verran, mutta se on alku ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Eilen vietin tunteja toisen kanssa jutellen, jakaen sellaisia asioita mitä en kuvitellut pystyväni koskaan kenellekkään jakamaan, ja yhtäkkiä löysin sanat, niihin tunteisiin mitä en ole osannut selittää edes itselleni ja jätin kahleeni, tapani tarkkailla itseäni ulkopuolisin silmin ja jossain vaiheessa havahduin yhtäkkiä siihen miten onnellinen olo mun oli, miten hyvältä tuntuu päästää joskus irti. Vapaus ja tunne siitä että on hyvä, enemmän kuin yleensä osaa itsestään antaa - se tuntui häkellyttävän merkitykselliseltä. Miten pienessä ajassa sitä on toinen päässyt kurkistamaan syvimpään mieleni kolkkaan ja jollain tavoin ehkä saanut näkemään itseni paremmin.

ps. tuntuupa taas muuten siltä että täällä on harvinaisen kuollu meininki. ehkä oon alkanut taas vähän toistamaan itseäni liikaa. niin, niin taitaa elämäni toistaa itseään ja tunteet sisälläni, ehkäpä siksi. ehkä voisin alkaa kirjoittelemaan jostakin muustakin. kovin itsekeskeistä tää meininki. tosin mitäpä muutakaan voisin alkaa täällä jakamaan kuin omaa elämääni....joo huoh nyt lopetan selittelyn. omaksi iloksenihan mä näitä kirjottelen.. 

Tuulahdus elämästä ja vapaudesta, kaikesta siitä ja vähän siitä sun tästä

Kasoittain pieniä unelmia hento sydän pullollaan. Mitä tehdä niillä kaikilla äärettömyyksiin asti ulottuvilla unelmillaan jos niitä ei koskaan uskalla todellisessa elämässä kohdata. Kaikki vaan kelluu mielessäni ja pyörittelen ikuisuuksiin asti sitä entä jos entä jos, muttei askeltakaan eteenpäin. Jään seisomaan hiljaa paikalleni kun pitäisi puhua ja kun voisi olla lähellä vielä vähän pidempää, karkaan kauemmaksi. Entä se kaikki mistä ei osaa päästää irti, kun pitäisi muttei päästä kuitenkaan. Välillä sanat on helppoja, mutta teot vaikeita. On helppo päättää muuttuvansa, mutta vaikeasti toteutettavissa. Menneisyys roikkuu usein aivan liian tiukassa ja ne haavat eivät katoa antaessaan kaiken sen elää vielä liian paljon, määritten nykyisyyttäni ja itseäni, minkä olisi kuulunut jäädä ajan jalkoihin jo ajat sitten.

Mutta siinä istuessamme Tuomiokirkon portailla auringon häikäisten ja lokkien viheltäessä ympärillämme, en mä osaa pelätä ja sanoja tulvii. Kaikki kietoutuu sen yhden hetken ympärille, koko pieni suuri elämäni ja yhtäkkiä kaikki tuntuukin vain kumman yksinkertaiselta. Ollaan tässä vaan, eikä kiirettä minnekkän. Jos mä lopettaisinkin pelkäämisen ja elämäni todellisen kohtaamisen pakenemisen? Ainakin just nyt, kaiken ollessa keväisen kepeää ja onnellinen olo, se tuntuu ajatukselta jonka voisi vaikka toteuttaa. Ehkä mä vielä heittäydyn tunteideni vietäväksi ja uskallan päästää toisen lähelle, nähdä koko sen oudon maailmani.