Pieniä naksahduksia pääni sisällä

Joskus sitä vain kaivaa itse kuoppaa itselleen, ja kuin huomaamattaan vajoaa sinne minkä on itse saanut aikaan.Niin moni asia on loppuenlopuksi vain itsestä kiinni, se miten asioihin suhtautuu, mihin tartun ja minkä uskallan päästää menemään sekä se miten asioita ottaa vastaan tai jättää ottamatta, se kaikki rakentaa kuvaa siitä miten maailman lävitseni hahmotan ja itseni kaiken kautta.

Kuitenkin välillä se ote itsestään karkaa ja ohjaimet tuntuu olevan kadoksissa. Silloin tuntuu kuin sitä katselis vain omaa olemistaan, kykenemättömyyttään, tekemistään ja elämäänsä ulkopuolelta voimatta vaikuttaa mitenkään mihinkään. Ja just sellainen olo mussa on vellonut nää viime päivät, oma riittämättömyyden tunteeni on hallinut mua ja tehnyt musta ihmisten kanssa pienen ja saanut tuntemaan suurta vyöryä joka vetää mua alaspäin.

Päädyin sitten taas siihen että voisin jättää sen muihin vertaamisen siksee, sillä se ihmisyyden syvin olemus ei ole verrattavissa, sitä voi analysoida ja määrittää, muttei luokitella paremmaksi ja huonommaksi. Paitsi ehkä korkeintaan moraalisellatasolla, joka sekin on kuitenkin kaikenkaikkiaan hyvin vaikeasti määritettävissä, sillä siinäkin on taas se että meissä kaikissa on jotakin pahaa ja hyvää, eri suhteissa ehkä, mutta se minkä painoarvon antaa millekkin on taas yksi mahdottomuus arvottaa jotenkin objektiivisesta näkökulmasta.

Eli ehkä kumoan sennkin väitteen sitten.Ihmisyys on kuin kauneus, jokaisen katsojan ja kokijan silmissä.

Jokaisella oma totuutensa tästä ja kaikista maailmankaikkeuden sisäisistä asioista. Harvemmalle asialle on olemassa vaan yhtä oikeaa vastausta.

Ja ps: tässä vähän möksäilykuvia viikonlopulta!

                                                                                                         Kaksi pientä ankkaa

                                                                        Voi mikä rakkauspakkaus

Antaa mennä vaan

Tänään pelasin kaksi tuntia muumiapeliä serkkujen kanssa, pyöräilin ittekseni ympäri Helsinkiä, näin iloisia ihmisiä tanssimassa Töölönöahdella sambaa ja keinuin siinä ikuisuuden katsellen niitä ja kuunnellen Amelieta, tuntien miten se valtava onnellisuuden tunne valtaa koko mielen ja kehon, ja miten kaikki tuntui taas hetken niin yksinkertaiselta, minä tässä näin.

Kumpa ei tarvis ajatella huomista koskaan, kumpa ei tarvis enää elää yhtäkään mitättömyyden hetkeä muiden varjossa, kumpa vois muuttua suuremmaksi ja paljon hienommaksi.

"Kaikki voi olla yksinkertaista jos vaan siitä sitä päätät tehdä", sanoi pikkuveli kerran avautuessani sille jostain mun mukamas monimutkaisista mielikiekuroista ja ihmissuhdekuvioista. Se on aika fiksu poika se.

                                                  

Ehkä pitäis ryhtyä elämään tolla asenteella, tehden kaikesta yksinkertaista olemalla ajattelematta liikaa. Kuhan olisin vaan ja siinä se. Tai ajattelemalla oikealla tavalla, ajattelemalla asiat puhki voi asiat nähdä ihan kummin vaan, riippuen siitä miten ajattelee?

Onnellinen on helppo olla kun vaan tajuaa tarttua oikeisiin asioihin ympärillään. Esittämällä esim. itselleen kysymyksen: miksi ei olla onnellinen just nyt ja tässä hetkessä? Ja luetella sitten kaikki ne syyt mitkä näin kokee vaikuttavan, kaikki ne todelliset negatiiviset asiat ja tehdä sitten toisinpäin, luetellen kaikki pienimmätkin ilon aiheet. Jos positiivisten asioiden lista voittaa niin se on siinä sitten, jos vaan niin päättää.

Okei, voi olla ettei se oo näin yksinkertaista mutta mä haluaisin ajatella sen olevan ja oikeastaan omalta osaltani koenkin - ei mun elämäni oo täydellistä, niinkuin ei kenenkään ,mutta onnellinen mä olen silti. Eihän kukaan voi vaatia onnellisuudelta täydellisyyttä kun ei mikään voi koskaan olla täydellistä kaikilta osin. Se on vaan niin typerää, niin turha tapa kuluttaa aikaa siihen että tarttuu jokaiseen pienimpäänkin epäkohtaan elämässäni niissä rypien, niinkuin mä oon kai liian usein tehnyt. Mutta oon ehkä jotenkin oppinut elämään kuluneiden vuosien aikana vähän enemmän, huomioiden enemmän hyvää kuin ennen vaikkei se hyvien asioiden määrä sinänsä oo sen kummemmin kasvanut. Oon vaan oppinut näkemään ne.

Niin ehkä mä voisin tehdä saman listan itseni suhteen ja oppia näin näkemään sen mitä mun tulisi nähdä. Kuitenkaan se ei tunnu yhtä yksinkertaiselta ajatukselta.

Voisin kuitenkin yrittää.

Jos kaikki vois vaan joskus pysähtyä pieneksi hetkeksi ja yrittää tosissan nähdä ihmiset edessään?

Tuntui hyvältä lähteä vaikka tiesinkin taas vain pakenevani.

Mutta sen sijaan että olisin nyt vihainen itselleni, syyttäisin itseäni taas heikkoudestani ja kykenemättömyydestäni "ylittää itseäni" selviämällä niistä tilanteista, oonkin vain tyytyväinen siihen että kerrankin kuuntelin vain sitä miltä musta oikeasti tuntui. Mä en halunnut olla siellä koska mun ei ollut hyvä olla, niin miksi olisi pitänyt väkisin yrittää? Aina ei jaksa. Usein jaksan, mutta tänään en. Tunsin olevani yksinkertaisesti vaan liian eksyksissä ja kaikki tuntui liian kaukaiselta ollakseni oikein päin. En pidä siitä kun en saa otetta asioista, itsestäni tai muista.

Ja vaikka tää tuntuukin nyt oikealta olla juuri tässä, niin mä en halua antaa niiden tilanteiden mennä ohitseni aina näin. Mä en halua paeta joka kerta.

Bussimatka+pullat oli muuten jees. Samoin myös Keravan seikkailut. Oikeiden ihmisten kanssa sitä kokee palasten loksahtavan kuin itsestään itsessäään oikeille paikoilleen.

Ja kun kävelin kotiin mulla olikin yhtäkkiä taas paljon helpompi olla. Ja sitten tuli muuten taas yksi mies joka yritti epätoivoisesti napata mut kainaloonsa ja saada mut lähtemään mukaansa, ihan sama eilenkin! Voi hohoi noita ikäpappoja. Mitä ihmettä ne kelaa, että ne ihan tosissaan sytyttäis itseään mitälie 20 vuotta nuorempia teinityttöjä? Noei, hupasiahan noi tommoset tilanteet on tähän mennessä enimmäkseen vaan ollu, että en mä niistä mitään traumoja saa mutta ompahan tullu törmättyä noihin tollasiin niin moneen otteeseen että kuhan pohdin.

P.S: SMG tuntuu just niin täydelliseltä. Musa virtaa mun lävitse ja kylmiä väreitä aikaan sisälläni. Kaipaan taas jotakin.

Päräyttävää

Mitä jos ottaisinkin aivan uuden näkökulman, alkaisin ottaa vähän etäisyyttä asioihin, katselisin elämääni nyt niinkuin olisin kymmenen vuoden päässä. Miltä silloin tää kaikki näyttäisi? Näkisinkö tämän sillisopan selvempänä kokonaisuutena, kaikki nää tunteidensekamelskat sun muut? Ne asiat jotka nyt tuntuu painavilta ja ahdistavilta, onko kaikki siinä vaiheessa jo miltein koomista? Se miten jaksaa kuluttaa itseään murehtimalla asioita joita ei oikeastaan oo mitään hyötyä murehtia.? Nuoruus, se on loppuenlopuksi vain läjä tunteita laidasta laitaan, kysymyksiä vailla vastauksia ja hetkiä, pienen pieni välähdys koko elämästä. Vielähän sitä tässä eletään ja kaikesta huolimatta, siitä huolimatta että monet asiat onkin vielä tässä vaiheessa niin hajanaisia, eikä tunne itseäänkäään tai saati sitten ymmärrä kaikkea ympärillään, tiedän että niin paljon jään tästäkin sitten joskus kaipaamaan.

Joinain hetkinä antaa vaan oman kyvyttömyytensä vyöryä päälleen, vain pieniä hetkiä ja sitten mä taas hymyilen ja tiedän olevani onnellinen. Onnellisimmillani elämässäni, oikeasti. Siitäkin huolimatta että tänään tunsin taas kuristuvani omaan riittämättömyyteeni, se ei ole kaikki, minä ei ole kaikki, kun on niin paljon muutakin.

Tänään kiivettiin meidän katolle ja nähtiin melkein maapallon laidalle asti. Se oli jotain aivan äärettömän siistiä. Ja istuttiin meidän partsilla kaatosateessa ikuisuus. Miten pienistä hetkistä muodostuukaan koko elämä, liian usein sitä vaan unohtaa pysähtyä niihin. Tänään nappasin niistä kiinni.

Aikaa vaaditaan mutta kuinka paljon?

Ympärilläni vilisee, värejä, räiskyviä kuplia, jokainen omanlaisensa, jokainen jotakin ja miten usealla tavalla itseni niiden kautta näen, niin monta peiliä joista en yhdestäkään näe sitä mitä haluaisin nähdä. Kaukainen kummajainen, puolikas, eksynyt olento joka ei tiedä miten päin olla ollakseen oikein päin ja tarpeeksi. Liian räiskyviä tuntiakseen olevansa itse sitä jotakin myös? Hukun sinne niiden sekaan muuttuen pikkuriikkiseksi kärpäsen kakaksi. Mutta eihän se mitään, mä oon oppinut olemaan siinä aika hyvä.

Taas mä ryydyn tässä olossa ja muistan liian paljon asioita joiden ajattelu ei tee mun olostani yhtään sen helpompaa.  Ihmisiä jotka ovat satuttaneet sanoillaan välinpitämättömyydellään, tunteita joiden antoi joskus viedä liikaa mukanaan ollessaan liian naiivi hölmöläinen, sen minkälainen olin joskus, ala-asteen liikuntatunnit ja ne leikkimieliset mutta kuitenkin kirpaisevat ivailut, epäonnistumisenhetkiä, sitä miten kovasti uskoin johonkin mikä sittemmin mureni käsiini. Todellisuus on välillä liian kova pamaus. Kai mä haluaisin sitten vaan elää oman pikkukuplani sisällä jossa voin nähdä maailman juuri niinkuin sen haluan nähdä ja liidellä pilvissä ja korneissa pikku unelmissani.

Mä haluan irti tästä. Oon jumissa itseni ympärillä, omissa tunnetiloissani. Haluan muuttua. Haluan niin että sattuu ja sitten turhaudun kun tajuan kerta toisensa jälkeen miten pienistä hetkistä koostuu kokonaisuuteni ja miten paljon vaatii aikaa löytää tasapaino itsensä kanssa oikeasti. Tässä mä oon taas hajanaisena sekamelskana enkä osaa ilmaista itseäni oikealla tavalla.

Miksi se on niin vaikeaa tuntea olevansa kokonainen ja hyvä sellaisenaan?

Mua pelottaa ettei mikään tuu muuttumaan. Mitä jos mä en koskaan opi olemaan itseni kanssa, mitä jos mun koko elämäni hurahtaa näin? Ei se oo sitä etten mä onnellinen olisi,  mutta mä haluan että voin myös nähdä itseni niinkuin osaan nähdä kaiken muun, löytää ne hyvät asiat ja uskoa niihin, niinkuin elämässä muutenkin.

Aurinkoisia välähdyksiä ja hymyn häivähdyksiä, ilmassa haikeuden seassa iloisia ihmisiä

Haistaessani syksyn ilmassa, koen sisälläni että jotakin on tapahtumassa, - jotakin on taas muuttumassa. Kaikki ympärilläni on hajaantumassa, sekoittumassa ja tiivistymässä. Syksy on uusi alku ja mä olen vahvempi kuin aikoihin. Tää kesä on kasvattanut mua taas kummalla tavalla, jokin tuntuu nyt selkeämmältä ja näen itseni kenties vähän paremmin ja tunnen olevani vähän kokonaisempi. Pienet hetket on taas muodostaneet mua, saaneet mut tuntemaan itseni paremmin ja tietämään mitä todella haluan. Enkä mä kadu yhtään mitään just nyt. Tuntuu että kaikella tapahtuneella on merkityksensä ja kaikki johtaa loppuenlopuksi vain selvempään kokonaisuuteen, antaa mulle viittaa siitä mihin suuntaan lähteä ja mikä tuntuu just mun elämältäni.

Näen välähdyksiä siitä miten mä kerta toisensa jälkeen oon uskaltanut päästää irti, enemmän ja enemmän, rohkeammin ja vapaammin, näen miten nauran estottomasti tai miten mun katseeni ei enää välttele toisen katseita samoin kuin ennen. Näen miten katson itseäni peilistä aivan eritavalla kuin aikaisemmin. Näen miten juttelen ihmisten kanssa miettimättä liikaa. Näen miten mä oon itsenäistynyt ja tajunnut että mä en oo niin riippuvainen muista kuin pitkään olin tai ainakin luulin olevani, oon tajunnut miten paljoon pystyn ilmankin sitä että joku on siinä vieressä tsemppaamassa. Näen paljon sellaista mitä en oo nähnyt ikiaikoihin. Mä oon oppinut elämäään enemmän täysillä ja tehnyt asioita mihin en olis kuvitellu pystyväni. Oon löytänyt itseäni lisää ja uskaltanut kohdata itseäni oikeasti.

Ja kaikenlaista.

....Ja tässä vähän viime päivien menoa ja meininkiä:

Eiliseltä illalta, Samulin, Johanneksen ja Pietarin läksiäisistä....

....Tansku taas vauhdissaaan...(jotain mitä niin valtavasti siinä rakastan!)

...meidän pikku kaihoisa nallu kaipaa välillä vähän pusutuksia...

...oon niinku pieni naurava sitruuna...

... Vilma ja riksu sai synttärilahjaks maailman mageimman värityskirjan...

Ja mitäs oli kello, tais näyttää puol neljää aamusta kun Samulin kanssa Rauttiksella venailtiin sen kanssa dösää puolisen tuntia jonka jälkeen tajuttiinkin ettei niitä kulje, oho. Se tilas sitten taksin. Höhö. 

Elämänhumala on ehkä parasta, mutta on se humalakin aika metka juttu noin niinku joskus.

Kesäeloa

'

                                        kaunis elämä

Juuttunut kauas, hetkeks vaan

Päivien juostessa liian vilaukselta eteenpäin
minä valun liian usein taakseppäin.


Liikaa kai maailmankaikkeuden vietävissä,
muistojen kiskoessa,
sydämmessäni, sykähdyksin ja värähtelyin
kiepautellen minua hullussa vauhdin huumassa mukanaan 
pakotten katsomaan mitä takanaan
elettyä elämää
pieni sydän, suuret maailmat sen sisällä
raastaen haavoja entisestään
tuodessaan samalla jotakin uutta tullessaan,
kasvun aineksia
siinä


särkyneissä palasissa,
(niitä pitää vain ensin vähän järjestellä, muodostuakseen kokonaiseksi.)




.Se mikä joskus rikkoi enemmän kuin mikään, on tehnyt musta hauraan mutta samalla myös jollain tavalla vahvemman ihmisen.

Joskus pitää kadottaa itsensä, voidakseen löytää vielä jotakin enemmän - itsensä niiden hajoamisten kautta. Nyt musta tuntuu että mulla on kenties melkein kaikki palapelin palaset koossa, mutta vielä vähän tai vähän enemmänkin sekaisin.Menee tässä vielä hetki niitä järjestellessä, mutta nyt tiedän,että joskus on hyvä kokea koviakin kolauksia, särkeä itsensä, voidakseen luoda itsensä vähän niinkuin uudelleen .Jotkut säröt taitaa kuitenkin juuttua kiinni, muistuttaen jostakin mikä on ollut merkityksellistä, mutta niin sen kai kuulukin olla.

Kyllähän muistot tarttuu, kaikista hienointa mitä ihminen voi omistaa (lukuunottamatta läheisiään) on muistot, ilman niitä kaikki olis irrallista ja jotenkin merkityksetöntä,ilman niitä mä en olis edes mä.Jos mä en muistaisi mitä kaikkea olen ollut,tehnyt tai tuntenut, mitä olisin? Joka hetki joutuisin etsimään itseni uudestaan.

Kaikki muodostuu aikanaan

En mä kaipaa mitään sen suurempaa, haluan vain oppia heittäytymään kunnolla hetkiin ja elämään. Se fiilis kun ei ajatukset tai estot työnnä mua kuoreeni, sitä haluaisin kokea enemmän. Ei se että mun täytyisi kokea aina vaan suurempia ja suurempia elämyksiä - mulle riittäisi ihan vaan se että lopettaisin sen piiloutumisen ja jättäisin ainaisen asioiden ylianalysoinnin sikseen joka estää heittäytymästä hetkiin.

Mä oon taas kadottanut sen olon hetkeksi jonnekkin ihmisten sekaan. Oon vaan kyllästynyt jatkuvaan kamppailuun itseni kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla vain rohkeasti ja täysillä itsensä? Oon kyllästynyt seisomaan aina varjossa. Haluan uskaltautua esiin kuorestani päivän valoon, ilman että mun täytyy peittää kasvoni. Haluan olla seistä ylpeänä itsestäni, vertailematta liikaa siihen mitä kenessäkin on vielä enemmän.

Huomenna lähdetään reissuun ja pitkästä aikaa mä oikeasti odotan sitä että pääsen maailmalle, pois täältä missä kaikki on liian tuttua tai jotakin. Täällä kaikki muistuttaa jostakin, maailmalla mä en löydä tarrautuneita muistoja ja tunteita joka kulman takaa ja ihmisistä ympärilläni. Mä odotan sitä että voin vaan antaa ajan kulua kepeästi, istuen parvekkeella ilta-auringossa kirjoitellen päiväkirjaa tunnista toiseen ja ajatellen vaan niinkuin vuosi sitten Venetsian reissulla, huomaten ympärillä kaikkea pientä kaunista pysähtyessään.

Mitä vähemmän lukkoja, sitä enemmän itseään. ja hyvä niin.

Hetkien vilinää mielessäni, haaveiden luomista todellisen tuntuisiksi mielikuviksi. Näin pää nojaten sängyn laitaan, katse vaeltaen ikkunaruudun ulkopuolella teen havaintoja maailman hiljaisista liikkeistä, näin juuri. Ehkä se nojaisi olkapäähäni tai jokin kosketus, merkki toisen olemassaolon tiedostamisesta
 mutta ei tarvittaisi sanoja, 
olisi vain musiikki ja äänettömät ajatukset pienissä päissämme vaeltamassa ristiin rastiin. 


Välillä saattaisin katsoa toista sivusilmällä yrittäen nähdä mitä toisen päässä liikkuu ja kun olisin itse liian syvällä ajatuksissani, se toinen katselisi mua ja miettisi samaa. Hiljaista ajatusleikkiä. Ei sanoja jotka rikkoisivat hiljaisuuden välillämme. Silti se hetki ei olisi vain mun tai sun, kun se olisi meidän, yhteinen ja siinäkin vailla sanoja, voisin tuntea sen yhteyden.

Outoa miten yhtäkkiä voi pakahtua
näin
kauniisti.

Kun musiikki virtaa lävitseni ja saa unelmani loistamaan näin todellisina ja mahdollisina

miten kepeä naurusi ja lempeä hymysi sekoittuvat mielessäni, saaden hetken pysähtymään toviksi. (Sä olet niin mielettömän kaunis)

Ja sen sijaan että pelkäisin, mä kaadan itselleni kupin teetä ja tunnen kuinka hymy nousee kasvoilleni. Mulla on huoleton olo. Niin onnellinen ettei tunnu todelliselta.

Tiedän ettei mun tarvitse pelätä.

Mä oon avannut lukkoja ja kaikki selkiytyy kokoajan, pikkihiljaa. Enää en voi sulkea niitä ovia jotka oon kertaalleen jo avannut tähän todellisuuteeni. Kaikki ovet jotka oon avannut, ovat kasvaneet osaksi itseäni, enkä voi enää unohtaa sen minkä olen jo kerran ymmärtänyt.

Musta tuntuu että jotakin on tapahtumassa - jokin on loksahtamassa kenties vihdoin paikoilleen?