Liikennevaloissa tyhjä katse hakee ympäriltään jotakin johon tarrautua, maailman lempeyttä johon turvautua. Sen hetken valossa näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jota katsoessa ajatus miksiköhän se on niin onneton. Ei nyt niin ettäkö ajattelisin jokaisen miettivän mitä nyt yhden ventovieraan tytön elämä pitää sisällään, mutta jos joku sattuisi katsomaan, niin sellaista varmaan näkisi. Ehkä joku kertoo tarinaa puolestani,  ehkä joku pysähtyy hetkeksi keksimään elämälleni tarkoitusta, punoo yhteen sen mitä en itse vielä näe, kokonaiskuvan. Leikittelen ajatuksella, että ventovieraatkin voivat tovin verran pysähtyä toistensa äärelle, kuin välittäen. Ajatusleikkiä, kaunis ajatus joka luo merkityksen jokaiselle niistä tuntemattomistakin. Kerrotaan yhdessä tarinoita, toistemme pienistäsuurista elämistä silloin kun oma alkaa tuntua liian kulahtaneelta, palasia toinen toisillemme siitä mitä nähdään, luoda yhdessä.

Sekoitun tunteisiini, tiedän, välillä ihan järjettömyyksiin asti maximoin olemassaoloni (hyvässä ja pahassa) niiden voimin, tiedostan jokaisen liikahduksen mitä sisälläni saa aikaan yksi katse, pienet eleet joihin ei tarraudu niinkuin voisi ja yksi ohitettu tuttu eletystä elämästä, kummia kohtaamisia, joissa iso merkitys jokaisessa omalla tavallaan. Vaikka kaikki on pientä, niin samalla kuitenkin jotenkin niin tärkeää, ei uuden alkuja mutta ehkä askel eteenpäin itsessäni, hiljainen hyväksyminen, joka ei ole helppoa mutta tuntuu oikealta asialta tehdä.

Pientä melankoniaa vain, näin yön tunteina maailmani muodostuu helpommin kaihon kuin onnen ympärille. Ei suuria, ja kuitenkin voi kyllä, hämmentävä elo pistää pääni pyörälle... (Oikeasti, kamalaa miten draamaattiselta osaankaan kuulostaa, vaikka kaikki on ihan tavallista. Ei mitään elämän äärihyppyjä suuntaan eikä toiseen)

'Tänään istuin huipulla katsellen kuinka päivä lipui hämärän peittoon, ja pitkästä aikaa, tunsin suurta haikeutta, surua jota en osannut nimetä, häilyvä pelko jostakin ehkä. Välillä kaiken hauraus on kauneudessaan ihan saamarin pelottavaa, kohdata itsensä kaiken sen häilyvän edessä, miten pieni ajatus voi saada aikaan suuren muutoksen, miten yksi hetki voi olla askel rajan toiselle puolen.

En aijo menettää otetta itseeni vaikka toisinaan minuuteni kuin hukkuu, olen niin monta, peilistä katsoo kasa heijastuksia ja kuitenkin vain yksi, yksi joka on kaikki se. Miksi sitä onkaan välillä niin vaikeaa vain nähdä kaikkea kokonaisuutena edessään? Onko aina pilkottava palasiksi, jakauduttava osiin? Sosiaalinen roolihämmennys kun ympärillä olevista jokaisen kautta heijastun eri tavoin ja mietin, tällaiseen hukkumiseen olen kuluttanut puolet elämästä. Olemassahan se on kaikkialla, mutta eri asia, tarvitseeko siitä tehdä ongelmaa. Tarvitseeko siihen "kadottaa" itsensä?

Nykyään monet asiat ovat vähemmän kinkkisiä, ja vain siksi etten enää anna niille liikaa tilaa ajatuksissani. Monet entisistä murheenkryyneistä ja kamppailuistani on muuttunut mielessäni vain olemassaolon luontaiseksi tilaksi. En ole siinä pisteessä enää että heittäytyisin avuttomaksi, elämän pyöriteltäväksi, sillä olen tainnut ottaa kiinni oikeudestani hallita kaikkea vähän enempi. Tämän päiväinen suru oli vain yksi hetki, ei minkään alamäen alku niinkuin olisin ehkä ennen ajatellut. Katselin pimeään, mietin nyt tuntuu tältä, ei hätää. Levollinen suru tai jotakin, tervetuloa hetkeksi.

Aurinko on jo laskenut illan peittoon ja tunnen kuinka kesä valuu hiljakseen pois ympäriltäni-  ajatus todentuu mielessäni hymyksi; syksyyn kätkeytynyt lempeys, kietoudun siihen. Metsän halki kävellessäni mieleni on levollinen, unenomainen soljuvuus jokaisessa askeleessani.

En jaksa huolehtia, en jaksa juuttua solmuihini ja hetkiin joissa epävarmuuteni muistuttaa olemassaolostaan. Turhaan olen odottanut aikaa jolloin löytäisin itseni aivan uudella tavalla, ilman horjumista ja hapuiluani,sillä eihän asiat ole niin yksinkertaisia - tai asiat ehkä, mutta ihmisyys ei. Mutta ei varmastikkaan yhtään niin monimutkaisiakaan kuin usein tunnen. Samapa tuo, lakkaan jauhamasta samoja ajatuksiani.

Mulla on hetkeni, niinkuin jokaisella. Ääripäästä toiseen seilaten, sellaistahan tämä elämä on. Ne tunteeni, laidasta laitaan muistuttavat vain siitä että olen olemassa ja erittäin elossa, pitävät otteessa elämään. Olen oppinut elämään niiden keskellä, pysymään heittelyideni perässä. Seilailuani jatkan siis, ohjakset hetki hetkeltä enemmän omissa käsissäni.

Eksymättä pelkooni

Utua mieleni päällä, toiveet kasvavat osaksi todellisuuttani, suunnaksi, enkä ihan tiedä miten päin olla kaiken keskellä kun sydän on niin hauraassa tuntevassa tilassa. Hetkeksi koko tyhjyyteni täyttyy toiveista, ja kaipuu kaikki se järjetön määrittelemätön kaipuuni kaikkialle katoaa. Harmonia on hetkissä, sanoi joku viisaasti. Se on totta, päättymätöntä balanssin tilaa ei olekkaan mutta jos voin edes pienen hetken käpertyä siihen ajatukseen, teen sen koko sydämelläni. Pelkään tipahtamista, kokoajan se on läsnä, kiven heiton päässä tästä missä nyt olen. Yksikin väärä ajatus voi rikkoa koko seesteisyyteni.

Jalat tukevasti maassa ja samalla vähän siellä sun täällä leijailen, levollisuuteni on taas karannut johonkin. Mieleni vaeltaa taas liian paljon, rakentelee visioita ja olemattomista olevia, hyrrr tahtoisin pysäyttää sen, huutaa vähän, pyöriä kärrynpyörien mukana ja sitten pysähtyä. Vailla sanoja, mieli saisi joskus olla hiljaa(!!!)Älä pelkää, älä pelkää, ole vain. En jaksa juosta itseni ja tunteideni perässä kynän kanssa hetkestä hetkeen.

Voisimpa lopettaa jatkuvan ymmärryksen etsimisen ja huoletta olla joskus ihan pihalla.

Ei ollut juoksevaa aamua

Muutaman tunnin uinumisen jälkeen herään uuteen aamuun mieleni kuin huurussa, vieraissa mutta samalla jollain hassulla tavalla niin turvallisissa nurkissa. Hipsuttelen keittiöön, toinen nukkuu vielä en raaski herättää vaikka mieleni tekisi.

Tuijotan kelloa tiktaktiktak 9 yli kuuden aamulla, epäinhimmilinen aika olla hereillä. Murot narskunta soi korvissa hiljaisuudessa. Mietin miltä tuntuisi jakaa hitaat venyvät ja hektiset aamut yhdessä, että olisi aina joku joka näkisi aamun inhimmillisyyden-tilan, kun unen maailma on vielä läsnä ja mieli on utuinen. Mietin miltä tuntuisi toisen katse aamu-unisine silmine ja ensimmäinen huomenta, lempeä hymy.

Painan oven perässäni hiljaa kiinni, mielessäni annan kaiken jäädä häkellyttävään välitilaan missä suunta voi olla mikä tahansa, tunteideni sumu sen lävitse en osaa koskaan erottaa toiveilluusion ja toden eroa. Vielä en näe, en tiedä mitä uskaltaa odottaa mutta mieleni liikehtii ja luo toiveita. Olen löytänyt ehkä takaisin, takaisin itseni luo, takaisin voimani, takaisin maailman jonka miltein pelkäsin kadottavani. 

Kaiken jälkeen olet kaunis, laulaa Olavi Uusivirta, monta kertaa, repeat, pitkästä aikaa melkein uskonkin, ja ennen kaikkea; näen itseni. Ei tarvitse sulkea silmiään heijastukselle bussiin ikkunasta, uskallan katsoa eikä se tunnu yhtään niin pahalta enää. Tulee vielä monta kierrosta uudelleen, tiedän sen, mutta nyt elän tämän.

Onko tunnettava aina niin täysillä ja oltava silti niin saatanan hauras että kadottaa itsensä hetkessä palasiensa sekaan, mietin.  Elämä on niin täynnä niitä pieniä suuria vaikuttajia joista haalin usein turhan paljon mukaani, kasvatan osakseni jokaisen, rakennan epämääräistä kokonaiskuvaa jokaisen eletyn hetken voimin ja painoin. 


Mitä jos tämä rikkinäisyyteni onkin vain yksi menneisyyteni illuusio, mietin siinä öisillä rappusilla kun täytän mieleni kaupungin hulinalla, katselen örveltäviä ihmisiä jotka vierivät ohitseni. Kaksi Pohjolan poikaa pysähtyy kysymään tulta, tarjoaa viiniä kuulemma kamalan prameeta sellaista ja purkaudutaan vähän elämästä, lähtiessä heitetään ylävitoset ja hehkutetaan vähän ihmisten ihmeellisyyttä. On luotava itse oma arvonsa, turha odottaa että ihmiset ympärillä korjaisivat ja kannattelesivat. 


On jotakuinkin niin että olen luonut itsestäni kuvan mitä en kuitenkaan taida loppuen lopuksi olla, se on liioitteluni piirros, ylitunteiluni aikaansaannos, muistojeni luoma jumahdus. Totuus on että tässä olen ja aina muutakin kuin muutamien silmien lävitse, aina muutakin kuin ulkpuolinen voi hahmottaa, enemmän kuin kaikki ne jotka ovat kävelleet ohitseni, jättäneet taakseen yhden pyyhkäisyn lailla, enemmän kuin eletty elämäni ja keskeneräisyyteni jonka näen heijastuvan kaikkialta. 

Elämäni kaunein tarina, jospa ajattelinkin niitä sanoja mielummin, että jollekkin sain luvan olla elämän kaunein tarina. En ole riippuvainen muiden sanoista, mutta joskus annan niiden kantaa.

Hetkiä kesän seikkailuista, vähän maailmalta ja Ruissista!

Yhdestä hymystä, monesta naurusta

En tiedä mistä se kertoo, että pitkään aikaan mulla ei ole ollut täällä mitään sanottavaa. Ehkä se on oivallus siitä että vatvomalla painavia tunteitaan (vaikka sitten täällä koko maailman ulottuvilla) tekee niistä vain entistäkin suurempia, on niin helppo kasvattaa kaikkea sisällään ihan noin vain huomaamattaan tai sitten se on vain sitä etten ole jaksanut kun onhan tässä tää elämä elettävänäkin ja se on ollut pitkästä aikaa täynnä paloa. Oikeasti pitkästä aikaa, en puhu päivistä vaan ihan todellinen tovi.

Yksi hetki kykitään koko festarikansa yhteen telttaan ahdettuina siinä värjötellään kuin sillit purkissa litimärkinä , toinen hetki kaatosateessa me kolme tanssitaan Snoop Doggisen tahtiin mutamössössä ja kaikki saa hetken olla just niin huoletonta, just näin vaan. Kiasman mötiköillä nauran enemmän kuin aikoihin, mietitään ihmisten outouksia, ihania kummallisuuksia ja yöstä yhden kanssa istutaan keittiön kajossa unta silmissä, meidän maailmaa eikä mitään hätää.

Pitkästä aikaa kaikki on ollut enemmän. Kaikki tuntuu juuri nyt jotenkin erilaiselta, tavoitan taas itsestäni uudistumisen mahdollisuuden näen miten helppoa se voi olla kun osaa vain löytää itsensä rohkeasti elämän härdellien keskeltä ja aamu-auringon nousun aikaan suudella ihan vain hetken impulssista.

Kaikkea sitä mitä elämä voi olla jos vain päättää antaa mennä ilman liian suuria päämääriä.

Haahuillen, enkä shalettiin koskaan järestäydy liiaksi

Kaikki yhtä hölmön näköisinä yrittävät näyttää siltä kuin jokaisessa hetkessä eläisivät suuretkin päämäärät, liikennevaloissa katselen meitä ja päädyn siihen että loppuenlopuksi tuntuu että kaikkihan me ollaan vain elämän haahuilijoita, hauraita ja pieniä sellaisia. Ja silti cooleutta leimataan omaan ja toinen toistemme otsaan kuin missäkin hengenhädässä katsokaa katsokaa mikä säröttömyys, hillitty viileys, määrätietoisuus. Mielessäni ravistelen heitä kaikkia, itseäni, lopettakaa jo.

En jaksa enää yrittää hakea itseäni, en varsinkaan tavoitella niitä hienoja leimoja joiden kautta voisin tuntea olevani osa palapeliä, niitä joita katsotaan pitkään wou. Lakkaan ja olen vain, juuri niinkuin hetki on kantaakseen. Uniikki aate, tiedän, kaivoin sen pääkopastani kuin en olisi koskaan löytänytkään ja ylpeänä voin todeta, että etsittyäni itseäni ja maailmankaikkeuden suuria syvyyksiä tässä runsaat 19 vuotta olen päätynyt siihen että aitous on oikeasti ainoa cool juttu.

Ja ehkä kyse ei olekkaan niiden aatteiden löytämisestä (nehän ovat usemmiten aika klisee ja kuivaksi koluttu juttu) vaan pikemminkin siitä että sanahelinä muuttuisi teoiksi ja tunteiksi asti osaksi. Viime aikoina sisälläni on ollut aivan liikaa painoa, liikaa rikki, nyt on ravisteltava itseni siitä irti en jaksa nähdä itseäni näin enää.

 Yksi ilta tanssitaan keskellä tietä, hiljaisuus ja kaikki se kauneus - silloin ajattelen taas oi elämä ole näin, siinä se on vaivatonta ja ajatus totta. olemassaoloni unohtaa kokonaan toisen puolen ja hetken elämä on vain täysi. (Kumpa se tunne voisi olla aina!!)

Elämässä kii, välillä irrallaan, antaa mennä vaan

Filmeilyä+muuta

 Päivät menevät nopeasti, hektisyys vie ja väsymys täyttää mieleni. Välillä kaikkien niiden tunteiden keskellään on aika pieni olo, mutta olen lakannut välittämästä siitä vähän vähemmän, olen vain päättänyt ettei kaikki ole tarttumisen arvoista. Nappaan kiinni sen minkä saan, välillä kirjoitan muutaman hetken muistiin, ehkä istun tunnin hiljaa, huomaamattani vain olen ja katselen kuinka Stadin kebappi välkkyy yössä kutsuvana, hetkiä missä kaikki saa tavallaan menettää hetkeksi merkityksensä. Joskus on ihan hyvä niinkin, antaa kaiken vain valua.

Kohta on kesäloma ja se on hullua, ihan kreisiä. On ollut nättejä päiviä moneksi, paljon hymyjä ja estottomia nauruja, toiveita, kaikkea sellaista ja paljon muuta.

Kärrynpyörien lävitse maailman menoa

Maailma meidän silmin. Katkonaisina kuvina, pieniä hetkiä suuria hetkiä, yksi kokonaisuus kaikki hajallaan ja kaikki yhtä, ohitan monta, tarraudun kiinni siihen mitä tahdon nähdä. Tupakan tumppeja kasassa, liian monta putkessa, helpompaa hukuttaa sanani sauhujen sekaan, piiloutua vähän, puoliksi muualla ja sanani ovat utuisia, lauseet turhan ympäripyöreitä. Tunnen olevani turhan paljas, tulleeni nähdyksi liian keskeneräisenä.

Ehkä on myönnettävä ettei koskaan voi nähdä toisen maailmaa laidasta laitaan. Olenko kohtuuton vaatiessani sitä, kysyn itseltäni, taidan olla. Odotan ihmisiltä kenties enemmän kuin kenenkään on mahdollista todella antaa, niinkuin minä kaikista maailman ihmisistä saisin luvan olla se joka avaa ne lukot, kaataa viemäriin vanhat roskat, puhdistaa mielen. Kymmenen papukaijanmerkkiä ja urhoollisuusnappi rintaan pläntättynä. Ehei, herään, haluaisin olla, mutten ole. Monta kertaa herään samoihin ajatuksiin, tunnen jo kulutetutkin kuin uusina, havahdun kerta toisensa jälkeen. Lopulta ymmärrän, olen ulkopuolella, aina ulkopuolella, en koskaan näkemässä niinkuin toinen ja se mitä voin tuntea toisen puolesta, on aika pientä. Se sattuu, miten todellisuus ei anna tilaa sellaiselle.

Mutta ehkä se on kuitenkin enemmän kuin mitään. Ehkä annan itseni vain rakastaa, siihen lataan kaikkeni, rakastan ja yritän, yritän todella ymmärtää
vaikka toisinaan tahtoisin vaihtaa sanani kärrynpyöriin, sanoa katso näin helppoa se on, impulsseja ja nuoruuden sykettä, maailma pyörii ja mieli voi tyhjentyä- irti päästää irti - vaikka tosiasiassa tiedänkin eihän se niin ole. Elämää ei voi kiteyttää, ei mikään elä hetkeä kauempaa yhdessä pienessä kärrynpyörässä.

Mutta ainakin hetken voin elää siinä pyörässä, ajatella tähän tiivistän kaiken, tässä olemassaoloni on vain kevyt. Sanani ovat tyhjiä, ne leijailevat lävitsemme tai pikemminkin ohitsemme. Itken koska tajuan en minä saa olla se joka pelastaa. En minä eikä kukaan muu, vain ihminen itse.

Musiikki ympärilläni on kuin kupla jossa muodostun ja hetken kaikki saa luvan olla vain yksinkertaista. Tämän hetken verran elämän palo saa syttyä sisälläni- Eheä, ajattelen. Tässä olen vain sitä. Kiedon itseni siihen ajatukseen, väritän maailmani sävelin ympäriltäni, annan sen täyttää tyhjät aukkoni. Karanneet palaseni muuttuvat osakseni, pelastusrengas, on unohdus itsestään. Sitä kautta elän eniten, silloin kun ei tarvita sanoja.Vain liikkeet, hallitsemattomat liikkeet, joilla en selitä mitään.

Otan tilani, suljeni silmäni ja kadotan rajani. Musiikin sisällä elän vahvasti, tunnen vahvasti, olen piittamaton muiden katseista. Askeleeni vievät, jalat kaivavat aina huomaamatta kuoppaa alleni kun kaikki sisältäni purkautuu voimalla siihen. Kaikki se mitä en osaa sanoa kaivautuu siihen kuoppaan, leikin että tallaan kaiken sen riittämättömyyd tunteen alleni, hajotan palasiksi, kadotan. olen taas vähän enemmän koossa.

Olavi Uusivirta laulaa viime kesästä ja päätän, tästä tulee niin paljon parempi. Elän itseni eheäksi, en haali mukaani rikkoutumia.

Iskä maailailee seiniä ja me tanssitaan keittiötä ympäri, istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani musiikin tahtiin, tanssahtelen itsekseni hymyillen katujen varsia, naurahtelen ajatuksen pätkille, pysähdyn sillalle ja mietin sitä hassua miestä jonka kanssa möyrittiin siinä viimeksi etsimässä kännykkääni kivien seasta. Elämä on pullollaan pieniä ilahduttavia kohtaamisia, useimmat tulevat ja menevät, on hetki ja sitten vain kadotaan, niin monta pientä tarinaa. 

Mietin hymyä, sitä suurta iloa minkä oikea ihminen voi saada aikaan ohimennen, niin pienin elein ja sanoin. Se on elämässä aika päräyttävää miten paljon sisällä tapahtuu kokoajan, jokapuolella pieniäsuuria vaikuttajia, annan niiden viedä. Sellaista on kai olla nuoruuden ytimessä, impulsseja kaikkialla. Olen valmis hyppäämään sillä nyt en jaksa pelätä elämää ja sen tulevia kolhuja.  On levoton olo, ihanasti levoton, odottavainen ja tunteva.

Elämäni on muodostunut taas vähän todemmaksi, päivät ovat olleet pitkästä aikaa merkityksellisempiä. Jokin on herättänyt sisältäni henkiin ajatuksen että nyt on elettävä, hitto vieköön elettävä NYT, ei saa hukkua omiin tunteisiinsa liikaa muuten ne vie. Toisaalta mitä sitten kuuntelisin jossen niitä ääniä sisälläni, sittenhän vasta hukassa olisinkin. Tunteet värittävät maailmani, tekevät olemassaoloni. Mutta valta, se on pelottava asia.

Tässä on elämäni, mietin yksi päivä, havahduin kuin kuplasta- jokaisessa askeleessani minkä otan. Se voisi olla jotakin aivan muuta jos olisin siitä sitä tehnyt, voisi ja voisi aina samaa lässytystä. Kaikkien niiden pienten ja suurten valintojen ja oivallusten kautta olen päätynyt tähän, sattuman ja kohtalon osallisuudesta en tiedä, kaikki merkitykset ovat sekoittuneet mielessäni, kummaa.

Tiedän herkät kohtani, osaan sanoa mikä on satuttanut eniten ja luetella äärettömyyksiin asioita mitkä elämästäni tekevät kauniin. Häkellyn pienistä, tunnen isosti, en ole hyvä tekemään päätöksiä näkemään miten asioiden kuuluisi olla mutta tunnen itseni hyvin. Hymyilen peilikuvalleni metron ikkunasta, annan kiitoksen rohkeudesta.

Olen ajelehtinut viime viikkoina paljon, yrittänyt löytää puuttuvia palasia ja merkitystä kaikkeen mutta olen ollut tyhilläni. Sellainen tyhjyys on pelottavaa, kuin olisi vain puoliksi olemassa. Ja sitten on yksi outo yö kun toinen katsoo syvemmälle kuin kukaan ehkä koskaan, kertoo mitä näkee, päätänkin että kaikki saa taas luvan olla vähän helpompaa että on taas aika nousta ja olla vähän vahvempi.

En ehkä valmiimpi tai varmempi mistään mutta vahvasti olemassa ainakin, ravistelen itseni hereille solmujeni seasta tämän toisen sanojen voimasta ja kaikesta.

Olen kuvannut filmirullia täyteen hitaissa hetkissä ja löytänyt pieniä syvyyksiä kaikesta, katsellut laiturin päästä miten aurinko laskee Töölönrannan taakse ja hymyillyt levollisena, ollut vain ja miettinyt miten sitä tässä taas ollankaan ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Muutama hassu päivä on nostattanut taas sisälläni jotakin henkiin

On uskallettava antaa säröillensäkin tila

Mies kävelee kädet ylhäällä kuin taivasta pidellen ja suuri zen huokuu suorastaan lävitse. Ehkä se palvoo kevään auringon säteitä täynnä toivoa (auringon ihmeellinen valo joka antaa heti tilaa enemmän kauneudelle sisäpuolellamme, mietin) tai ehkä sittenkin jumalaa sillä sen olemuksessa on jotakin sellaista haurasta, ehkä jotakin aivan muuta, en osaa lukea sen maailmaa, en ehkä edes ymmärtäisi. mutta se on äärettömän kaunista.

Se yksi päivä se mies oli päivän vilpittömin hymyni. Siinä oli jotakin niin todellista, maailmalle avoin ja peloton. Sellaiseksi tahdon kasvaa.

Vieressäni lokit laulavat kesän toiveista ja mieleeni piirtyy taas se yksi kuva jota olen viime päivinä ajatellut paljon, siihen tarraudun taas - voimani on siinä, kokonaisuus, kevyt olemus  ja tiedän että löydän vielä paikkani siitä kuvastasta (enkä kasva koskaan liian isoksi), siihen on sovittava aina.