lauantai 21. huhtikuuta 2012

On uskallettava antaa säröillensäkin tila

Mies kävelee kädet ylhäällä kuin taivasta pidellen ja suuri zen huokuu suorastaan lävitse. Ehkä se palvoo kevään auringon säteitä täynnä toivoa (auringon ihmeellinen valo joka antaa heti tilaa enemmän kauneudelle sisäpuolellamme, mietin) tai ehkä sittenkin jumalaa sillä sen olemuksessa on jotakin sellaista haurasta, ehkä jotakin aivan muuta, en osaa lukea sen maailmaa, en ehkä edes ymmärtäisi. mutta se on äärettömän kaunista.

Se yksi päivä se mies oli päivän vilpittömin hymyni. Siinä oli jotakin niin todellista, maailmalle avoin ja peloton. Sellaiseksi tahdon kasvaa.

Vieressäni lokit laulavat kesän toiveista ja mieleeni piirtyy taas se yksi kuva jota olen viime päivinä ajatellut paljon, siihen tarraudun taas - voimani on siinä, kokonaisuus, kevyt olemus  ja tiedän että löydän vielä paikkani siitä kuvastasta (enkä kasva koskaan liian isoksi), siihen on sovittava aina.






Lähetä kommentti