Olen ajelehtinut viime viikkoina paljon, yrittänyt löytää puuttuvia palasia ja merkitystä kaikkeen mutta olen ollut tyhilläni. Sellainen tyhjyys on pelottavaa, kuin olisi vain puoliksi olemassa. Ja sitten on yksi outo yö kun toinen katsoo syvemmälle kuin kukaan ehkä koskaan, kertoo mitä näkee, päätänkin että kaikki saa taas luvan olla vähän helpompaa että on taas aika nousta ja olla vähän vahvempi.

En ehkä valmiimpi tai varmempi mistään mutta vahvasti olemassa ainakin, ravistelen itseni hereille solmujeni seasta tämän toisen sanojen voimasta ja kaikesta.

Olen kuvannut filmirullia täyteen hitaissa hetkissä ja löytänyt pieniä syvyyksiä kaikesta, katsellut laiturin päästä miten aurinko laskee Töölönrannan taakse ja hymyillyt levollisena, ollut vain ja miettinyt miten sitä tässä taas ollankaan ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Muutama hassu päivä on nostattanut taas sisälläni jotakin henkiin

On uskallettava antaa säröillensäkin tila

Mies kävelee kädet ylhäällä kuin taivasta pidellen ja suuri zen huokuu suorastaan lävitse. Ehkä se palvoo kevään auringon säteitä täynnä toivoa (auringon ihmeellinen valo joka antaa heti tilaa enemmän kauneudelle sisäpuolellamme, mietin) tai ehkä sittenkin jumalaa sillä sen olemuksessa on jotakin sellaista haurasta, ehkä jotakin aivan muuta, en osaa lukea sen maailmaa, en ehkä edes ymmärtäisi. mutta se on äärettömän kaunista.

Se yksi päivä se mies oli päivän vilpittömin hymyni. Siinä oli jotakin niin todellista, maailmalle avoin ja peloton. Sellaiseksi tahdon kasvaa.

Vieressäni lokit laulavat kesän toiveista ja mieleeni piirtyy taas se yksi kuva jota olen viime päivinä ajatellut paljon, siihen tarraudun taas - voimani on siinä, kokonaisuus, kevyt olemus  ja tiedän että löydän vielä paikkani siitä kuvastasta (enkä kasva koskaan liian isoksi), siihen on sovittava aina.

Aaltoillen

Olen ailahtelevainen, aaltoileva olento jonka olemus tykkää tehdä täyskäännöksiä.En anna koskaan muiden luoda rajojani vaikka joskus niitä liikaa pelkäänkin. En sano ettenkö välittäisi siitä mitä muut näkevät tai vaativat, mutta en kuitenkaan anna minkään sellaisen määrittää itseäni ja olemisen tapaani. Sillä jos eläisin pelkästään muiden näkemysten lävitse peläten kokoajan ylittäväni heidän rajansa oikeasta, en eläisi enää todellista minuuttani vaan jotakin minkä ulkopuoliset silmät ovat luoneet oman maailmansa lävitse. Totta sekin, mutta vain osa enkä halua olla vain osa siitä mitä olen.

En pidä itseni määrittelystä ja silti teen sitä joka hetki. Ihmisellä on tarve olla osa jotakin suurempaa, niinhän sitä aina sanotaan. Se on sellainen ristiriitainen juttu taas, että kun "päätän" mitä olen,  määrittelen joka ikisen tasoni, on helpompi kuulua, löytää se oma selkeä paikkansa tästä kaikesta. Vihaan irrallisuuden tunnetta, vihaan ja samalla niin rakastan haahuiluani. On vain niin paljon helpompi olla kun on kiinni jossakin, yksinäisyyteni hetket muuttuisivat sietämättömäksi heti jos unohtaisin miltä tuntuu rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ja toisaalta, mitä sitten ikinä määrittelenkin olevani, sen voin luvata olevani vain tämän hetken. Kaikki on sisälläni niin liikkeessä kokoajan. Huomenna saatan olla jotakin muuta. Ihan vain siksi että keräilen palasiani ympäriltäni joka hetki ja toisinaan pienessä hujahduksessa voi tapahtua suuri oivallus joka voi muuttaa paikkani ja suuntani.

Sanottavaa on paljon, mutta jokin kahlitsee kaiken sisääni. Joskus tekee mieli vain istua hiljaa vaikka mielessä pyörisi tuhatsatamiljoonaa asiaa mitkä haluaisi tehdä oleviksi, itsensä enemmän näkyväksi sillä että jakaisi sen kaiken, tiputtelisi keskeneräisyytensä ilmaan.  Hölmönä odotan että joku näkisi lävitseni, ymmärtäisi miten pienet sanat tuntuisivat tärkeiltä kuulla. Että vaikka kenties vaikutan usein olevani aika koossa, vahvasti olemassa niin silti jossain saattaa kuitenkin sykkiä se pienuus ja säröisyys mikä tarvitsee vähän enemmän.

Sanani ovat olleet viime aikoina vain tönkköjä, ja mikä kummaa kaikki muuttuu entistäkin tönkömmäksi kun yritän kirjoittaa sen. Olen jumissa, itsessäni, jotenkin liian syvällä tai ehkä liian irrallaan, liian ulkopuolella ja se jos mikä on pahinta. Aaltoilen osaamatta päättää olenko onnellinen vai onneton, aamu ja ilta ovat usein ääripäitä, yhden päivän aikana ehdin tuntea yleensä kummatkin. Niin kaipa se on vain elämää se, ihmisethän ovat täynnä ääripäitä.

Usein kuvittelen olevani kenties vähän turhan ainutlaatuinen omien tuntemusteni kanssa, valitan sitä miten kukaan ei näe ja ymmärrä, mutta loppuenlopuksi uskon kai kuitenkin että maailma on niitä ihmisiä jopa pullollaan. Ihmisiä jotka voisivat allekirjoittaa ainakin puolet sanoistani, niistä monimutkaisista tunteista elämää ja itseä kohtaan mitä en osaa selittää mitenkään. Olen vähän sotkussa ja silti ihan fine.

Tämän kuplan lävitse

Juostaanko taas vähän tuulen mukana ja annetaan maailman pyöriä ympyrää, kevyesti niin kevyesti että melkein leijailen, annetaan kaiken valua lävitsemme ja painon haihtua, ei maailma meitä murenna - vain muutama kolhu sinne ja tänne, elämän merkkejä. Nauretaan vain hampaat kalisten ja ollaan hölmöjä koko sydämen pohjasta saakka, nuoruus kuplii vain hetken. Ei  kaikessa tarvitse olla järkeä, mutta siistiä on kun voi antaa mennä vain. Elämässä on hetkiä kun tuntuu ettei ole rajoja, silloin olen vapaa, on tilaa liikkua ja huutaa, olla hallitsematon ja siinä rajattomuudessaan olen onnellsimillani. Täytän tyhjyyteni hetkessä.

Tahdon pakata kaiken mukaani, eletyn elämäni tallettaa johonkin. Pelkään unohtavani liikaa, kaiken tämän hauraan olemassaoloni, ajan lipumisen eteenpäin, tahdon taltioida johonkin, näitä onnellisia ja onnettomia päiviä, monta tarinaa yhdestä elämästä. Itseäni varten, että vielä joskus voisin palata, nähdä miten kauniin elämän olen loppuenlopuksi elänyt ja ymmärtää enemmän siitä mitä vielä en ymmärrä.

Taidan selittää itseäni kokoajan, teen sitä liian paljon. Hapuilen ja yritän ymmärtää enemmän kuin ehkä tarvsi olisi, itseäni edes kun koko maailma on liian absurdi ymmärrettäväksi, vastaan kun pääsen kyseenalaistamaan että miksi. Tämä blogi on yksi suuri analyysi omasta pienestä sokkelostani, se tuntuu tarkemmin ajateltuna aika saamarin tylsältä. Voisin keksiä parempaakin tekemistä kuin itseni jatkuva etsiminen ja analysoiminen hmmm, mutta jokin tässä kuitenkin nappaa. Noh kuten sanoin, kaikesta ei tarvitse löytää järkeä, ehkä kirjoitan ja jaan tämän kaiken koska jostain syystä se vain tuntuu hyvältä, jotenkin helpottavalta.

Jälkiä maailmaan, merkityksettömiä ehkä, mutta jälkiä kuitenkin.

Aamuja

Yritän tarrautua pieniin valon säteisiin, kasvattaa niitä pieniä valon säteitä sisälläni suuremmaksi. Ja vaikka palo sisälläni on ehkä ulospäin häilyvää, hetkittäin katoavaa kun kaikki ympärillä on turhan sakeaa, niin sisälläni se on aina olemassa. Yritän venyttää rajojani, löytää uusia maailmoja, oikeita polkuja ja sanoja, tahti sisälläni on epätasainen. Rytmi elämässäni ehkä hieman kaaottinen, välillä tuntuu kuin sydämenikin jättäisi siinä hötäkässä lyöntejä välistä. Mutta ei se mitään, antaa mennä vaan, ei aina tarvitse pysyäkkään perässä.

Metrossa katselen ihmisiä, tyhjiä katseita ikkunoihin joista heijastuu kalpeat kasvot takaisin, minä siellä ja täällä, sinä tuo ja se, miksiköhän ne kaikki näyttää noin surullisilta, mietin, mitäköhän ne näkee, mitäköhän ne odottaa. Yksi narkomaani istuu viereeni, mittaa katseellaan hetken ja kiittää hymystäni, sanoo ettei kukaan ole niin sille hymyillyt aikoihin, oho ai, hämmennyn. Seuraavalla pysäkillä sen kaveri nappaa sen hihan suusta ja vetää mukanaan, sinne meni.

Ohimeneviä kohtaamisia, liikaa väistettyjä katseita kaikkialla, välillä tuntuu että ihmiset ovat liian kaukana toisistaan kaikkialla. Ehkä pitäisi joskus uskaltaa avata se suunsa . Vaikka niille ventovieraillekkin, se voisi tuoda vähän väriä harmaisiin hetkiin kirkuvan oransseissa metroissa. Olla enemmän kaikkialla, päästää itsensä valloilleen ja hymyillä, hymyillä ihan vain siksi että niinkin pienet asiat voivat olla joillekkin suuria.

Tänään olin vähän surullinen ja vähän onnellinen, haikea ja kaukainen, kätkö sohvan nurkassa, pölisen ja istun hiljaa, yhtä katson syvälle silmiin ja toiseen painaudun kiinni. Olen turvassa vaikka en aina ihan kokonainen tunne olevanikaan, todellisesti ja vahva niiden kanssa jotka ovat lähimpänä.

Uuteen kotiin

Uusi elämä alkakoon
naps! Pyörähdän vielä kerran ympäri ja kuuntelen kuinka ääneni kaikuu hiljaa keskellä tyhjää huonettani. Säveliä, laulun säkeistöjä. Ihan hassua että yhtäkkiä ainoa jälki kaikesta eletystä on sinitarrat pitkin seiniä, jotka nekin kohta korjataan pois, muistot tarrautuneina seinille näkymättöminä, tuulahduksia ympärilläni, palasia muistoista. Se kaikki jää elämään kuitenkin vain itselleni.

Toisilla on tyhjyys jota lähteä elämällään värittämään. Aika vähän sitä jättää jälkiä itsestään, suurin osa haihtuu lähtiessään eteenpäin. Mutta niinhän sen kuuluu mennä, sillä olisihan se nyt outoa asua vieraiden ihmisten muistojen keskellä, merkityksettömiä elämänpätkiä niille jotka eivät ole olleet niiden muistojen sisällä tuntemassa ja näkemässä.

Yksi lattialankku on irronut, sen alle piilotan salaviestin ja yhden valokuvan. Siinä kaikki. On kutkuttava ajatus miettiä että kukakohan sen sieltä löytää ja meneenköhän siinä päiviä, viikkoja vai vuosia. Pieni muisto yhdestä hauraasta ihmiselämästä. Tuntuu hyvältä sulkea ovi perässään, vapauttavalta astua uuteen kotiin muuttolaatikoiden viidakkoon.  

Puoliksi täällä

Yöllä siellä on oltava aivan hissukseen, pienestä pitäen hipsien äänettömyydessä ja silti kuulen joka kerta kuinka toinen havahtuu varovaisiin liikkeisiini, paljaiden varpaiden natinaan parketilla yön pysähtyneisyydessä. Haen keittiön pöydältä lasin vettä ja kynän, kirjoitan muutaman muiston lapsuudestani, meidän yhteisistä ajattomista viikoista ja yllätyn siitä kuinka paljon onkaan tallessa vielä puoli elämää myöhemmin ja kauempaakin.

Muistan kaksi teemukia keittiön pöydällä, makaroonivelliä. Muistan kuinka me maattiin olohuoneen lattialla masulla pikkupää ja pelattiin rotanloukkua, kaivelin kaapista kasan värikyniä josta huokui vuosikymmenten muistojen tuoksu vanhoine valokuvineen. Ja laskin ötököitä pihan pensaikoista. "Ei kykkää muura" sanoin ja osoitin muurahaiskekoja jotka olivat muodostuneet oven eteen, joka kevät siinä samassa pläntissä rakensivat yhteisöään. Yöllä käperryin viereen ja pyysin kuulla lisää ja lisää tarinoita ajoilta kauan ennen olemassaoloani. Pienen lapsen silmin ne olivat vain tarinoita, seikkailukertomuksia, liian absurdeja ymmärettäväksi todeksi.

Nyt tuntuu että kaikki on toisinaan aivan liian totta ja näen uusin silmin meidätkin, sukupolvi välissämme ja pelko haihtuvasta ajasta. Pienempänä aika oli vain hetkessä, kun sitä osaisi elää vieläkin jokaisen päivänsä niin.

Hetken vain

Viimeiset viikot sanattomuus on tuntunut luonnollsimmalta olemassaoloni muodolta, turvallisimmalta piilopaikalta, olla vain ja antaa ajatusten jäädä kielen päälle. Ehkä oikeasti mieleni tekisikin mieli huutaa, kieriä lumikasoissa ja huutaa, itkeä ja nauraa, kaikki sisältäni, antaisin muurini murentua siihen.
Tiedättekös, olen kyllästynyt itseeni. Tähän varovaisuuteeni ja siihen että aina olen liikaa tai liian vähän jotakin.

Ja niin istun hiljaa ja varovaisesti hapuilen vain sisältäni jotakin mihin tarttua. Otan kädestä kiinni ja hetken olen turvassa.

Kaikkialla näen vain elettyä elämääni, muistot hyppivät nenälleni ja kaikessa siinä on liikaa kaipausta. Arvatkaa mitä juuri nyt tahtoisin, pakata rinkan ja karata hetkeksi jonnekkin. VOI SE OLIS JOTAIN SE poispoispois wiuh kauas pois

Seilaan kaukana kaikesta

Olen rajannut itseni näkymättömillä viivoilla, sanomattomilla sanoilla joilla haluamattani luon etäisyyttä itseni ja kaiken välille.

On kai aika helppoa tipahtaa jo kerran koluttuihin kuoppiin, vajota laidasta laitaan tuttuihin tunteisiinsa ja pakahtua pakahtua. On liikaa jotakin. Ja se jokin sisälläni kaikuu tyhjyyttään ja vaikka sanoja sisälläni olisi paljon, on vain joskus liian helppoa sulkeutua ympäröivältä todellisuudeltaan, piiloutua kysyviltä katseilta ja niiltä jotka tuskin edes välittäisivät kuulla siitä miten paljon pinnan alla elää vaikka päälleppäin se onkin tyyni. Kaihoisa katse kaukaisuuteen niinkuin aina, sehän on ihan tuttu näky ja joku ajattelee kenties että se on vain kevyt eteerisyys mikä siitä niin huokuu.

Kaipaisin jonkun heijastamaan sisimpääni valoa ja lämpöä ymmärryksellä ja lempeydellä, jotta olisi hyvä olla. Ja kuitenkin vasta sitten kun osaan löytää sanat ääneen, avautuvat ne portit sille valolle jota etsin koska en voi olettaa kenenkään lukevan lävitseni sitä mitä en edes itse osaa lukea.

Tai sitten tässä on käsillä hetki joka yrittää kertoa että loppuenlopuksi vastaus löytyykin itsestäni, että on aika oppia uskomaan omaan valooni. Nyt annan vain olla, en kestä kuulla itseltäni mahtipontisia lupauksia mistäkään, joten olen vain ja annan olla, kohta on taas jotakin muuta.

Kohtaamisia

Outoja maailmoja pitävät ihmiset sisällään. Jospa häröillään vaan ja annetaan impulssien viedä, tulla ja mennä niinkuin tahtovat,  lävitse elämän ilman turhia painoja, hypätä ja unohtaa - joskus olemassaolonsakin hetkeksi, toisinaan tarttua lujaa, toisinaan päästää irti ja uskaltaa joidenkin asioiden vain kadota, haihtua hiljakseen pois.
Turha kai lähteä mitään sen selkeämpää etsimään tässä pienessä elämässä, kunhan iloita vain ikuisten keskeneräisyyksien keskellä siitä että on olemassa ja kyky tuntea näin paljon.

Kaikki on liikkeessä kokoajan matkalla johonkin vielä määrittelemättömiin määränpäihinsä ja ehkä voinkin vain istua siinä keittiön pöydällä teekuppi kädessäni toista katseellani tutkaillen, miettien että me ollaan tässä nyt ja kaikki on vain hyvin, eikä mieleni tarvitse myllertää minnekkään.

On taas helpompi olla, itsessäni. Hetkessä olemukseni muuttuu ja sisälläni rakentuu sitä mukaan kuin hajoaa, hetkessä löydänkin taas vahvuuteni, tavoitan sisältäni säröt jotka paikata ja sitten ne jotka on kai vain parempi jättää aikaa odottamaan.

Tiktak tasaista tahtia

Kuluneet vuodet huutavat olemassaoloaan kuin vaalijulisteet katujen varsilla, yhden päälle pläntättynä mainoksia, toiselta revitty nenä irti, yksi ja kaksi ylpeänä pystyssä vaikka toisen tähtihetki menikin jo menojaan. Ympäriinsä kaikki ne mahdollisuudet mitkä eivät koskaan toteutuneet mutta olisivat voineet toteutua mutta tietysti myös se kaikki mistä sain napattua kiinni. Katolta myrskyää lunta siellä hyppelevät katolla lumimiehet työssään ajattelen ja katselen kuinka lumi  pöllyää alas kevyesti kuin taikapöly.

Kaikki vain jököttää, menee yhtä tasaisesti eteenpäin kuin kello seinällä tiktaktiktak kertaa miljoona, yhden elämän verran vain tiktaktiktak ja odotan. odotan että tapahtuisi jotakin joka herättäisi taas näistä maailmoistani, turhan melankonista. Että tulisi joku joka tarttuisi hihasta ja ottaisi syliin. Ja aina vain odotan, niimpä tietysti, niinkuin elämässä ei jo tässä olisi tarpeeksi annettavaa

pitää vain osata katsoa syvemmälle. Ehkä on osattava olla onnellinen siitäkin että elämä voi joskus olla tätäkin, pientä ja tasaista. Tänään voisin mennä seilaamaan pitkin levykauppojen hyllyä, napata mukaani Yann Tiersenia, Iron&Winea ja sellaista. mitä nyt eteen sattuisikaan ja sitten vain olla. Vaikka oikeasti nyt pitäisi lakata vain olemasta ja tehdä oikeasti jotakin järkevää.

(ps. pakko nyt vielä hehkuttaa (kuten noin miljoona muuta fabossa) Haavisto rulez(!!!) ei muuta.)

Askel ja toinen enkä pysähdy koskaan

Hajoamiset muistuttaa toisiaan ja kipupisteistä heijastuu aina jo kuljettujenkin askelien varjot ja painot. Leijun taas väli-tilassa, niin pieni ja suuri samaan aikaan reunalla huojun enkä ole varma yhtään mistään. Onnelliset hetket tuntuvat todellisimmilta , jokaisessa toivon pilkahdus siitä että tästä hetkestä eteenpäin kaikki tulee olemaan helpompaa. Mutta eihän elämässä ole olemmassakaan mitään sellaisia lopullisia päätepisteitä tai virstanpylväksiä josta alkaisi kaiken uudestaan.
En tule tavoittamaan koskaan elämässäni puhtaita sivuja koska kaikki on vain yhtä jatkumoa ikuista sekamelskaa joka vain muuttaa muotoaan ja kaikki on vain hetken. tässä käsillä vain hetken.

Ja mä tunnen seisovani taas samassa pisteessä kuin hetki sitten, keskellä kaikkea enkä pääse pakoon, minnekkään piiloon tunteiltani ja tutkivilta katseilta. Mtta silti vähemmän hukassa ja näen enemmän kuin silloin. Olen kevyempi kuin silloin. Olen täynnä tunnetta, pelkoa ja määrittelemätöntä tyhjyyttä ja samalla seesteisempi kuin vähään aikaan.

Mietin toiveita jotka elämässä on jäänyt ja yritän vain hokea itselleni oikeita sanoja, tarttua johonkin ja todistella itselleni että olen kaikesta huolimatta hyvä. On aikasi loistaa loistaa loistaa, huutavat sanat sisälläni ja suljen silmäni nojatessani bussin ikkunaan enkä tavoita sisältäni mitään,
hetken voin olla vain tyhjä

Ainakin osaan rakastaa sydämeni pohjasta asti

Käperryn pieneksi maton nurkkaan ja vedän tyynyn vatsaani vasten sillä tavalla kuin aina teen etsiessäni turvaa itsestäni, where does the love goes laulaa Julia Stone ja hymyilen ohikiitäville ajatuksilleni. Annan kaiken lipua ohitseni ja itseni pysähtyä siihen: oma tilani, rajani jotka annan vain harvojen rikkoa. Tähtivalot kämmenieni ympärillä valaisevat pientä vihkoa jonne on kiteytetty jotakin tärkeää, niihin sanoihin kätkettynä jotakin mikä on osa tämän hetken mielenmaailmaani.

Tuntuu että siinä olen taas enemmän, vahvempi ja valmiimpi. Tässä kaikki on oikeinpäin kevyesti ja hyvin sanat huokuvat sisältäni, tahtoisin sanoa ne ääneen, mutta ympärilläni on vain yksinäisyyteni. Yksinäisyyteni joka pitää sisällään turvallisen maailman missä kaikki on tuttua laidasta laitaan ja loppuenlopuksi voin kai sanoa kaiken vain itselleni, koska kukaan ei osaa kysyä niin paljon että osaisin kertoa kaiken - eikä ole siihen aikaakaan.

En tiedä missä tulen olemaan vuoden päästä tai edes viikon, mutta juuri nyt elämä kantaa tavalla jolla sen kuuluukin ja muistot ovat vain muistoja, eivät enää painava osa itseäni. Paitsi ne kauniit ja kevyet mitkä tahdon kantaa mukanani. Kaikki eletty osana tätä hetkeä enkä voi päästää mitään kokonaan menemään, sillä silloin hukkaisin ehkä itsenikin, jokin saattaisi liikahtaa paikoiltaan ja muuttaa jotakin minkä ei kuuluisi muuttua.

Tänään hukuin muutamaan hassuun välähdykseen takaani ja sitten palasin tähän, tarrauduin kiinni hetkeen ja hukkasin muun.

ps. tänään oli ehkä maailman paras talviterdeily ja on kaihoisasti onnellinen olo.