perjantai 3. helmikuuta 2012

Hetken vain


Viimeiset viikot sanattomuus on tuntunut luonnollsimmalta olemassaoloni muodolta, turvallisimmalta piilopaikalta, olla vain ja antaa ajatusten jäädä kielen päälle. Ehkä oikeasti mieleni tekisikin mieli huutaa, kieriä lumikasoissa ja huutaa, itkeä ja nauraa, kaikki sisältäni, antaisin muurini murentua siihen.
Tiedättekös, olen kyllästynyt itseeni. Tähän varovaisuuteeni ja siihen että aina olen liikaa tai liian vähän jotakin.
Ja niin istun hiljaa ja varovaisesti hapuilen vain sisältäni jotakin mihin tarttua. Otan kädestä kiinni ja hetken olen turvassa.

Kaikkialla näen vain elettyä elämääni, muistot hyppivät nenälleni ja kaikessa siinä on liikaa kaipausta. Arvatkaa mitä juuri nyt tahtoisin, pakata rinkan ja karata hetkeksi jonnekkin. VOI SE OLIS JOTAIN SE poispoispois wiuh kauas pois


Ei kommentteja: