maanantai 30. tammikuuta 2012

Seilaan kaukana kaikesta

Olen rajannut itseni näkymättömillä viivoilla, sanomattomilla sanoilla joilla haluamattani luon etäisyyttä itseni ja kaiken välille.

On kai aika helppoa tipahtaa jo kerran koluttuihin kuoppiin, vajota laidasta laitaan tuttuihin tunteisiinsa ja pakahtua pakahtua. On liikaa jotakin. Ja se jokin sisälläni kaikuu tyhjyyttään ja vaikka sanoja sisälläni olisi paljon, on vain joskus liian helppoa sulkeutua ympäröivältä todellisuudeltaan, piiloutua kysyviltä katseilta ja niiltä jotka tuskin edes välittäisivät kuulla siitä miten paljon pinnan alla elää vaikka päälleppäin se onkin tyyni. Kaihoisa katse kaukaisuuteen niinkuin aina, sehän on ihan tuttu näky ja joku ajattelee kenties että se on vain kevyt eteerisyys mikä siitä niin huokuu.

Kaipaisin jonkun heijastamaan sisimpääni valoa ja lämpöä ymmärryksellä ja lempeydellä, jotta olisi hyvä olla. Ja kuitenkin vasta sitten kun osaan löytää sanat ääneen, avautuvat ne portit sille valolle jota etsin koska en voi olettaa kenenkään lukevan lävitseni sitä mitä en edes itse osaa lukea.


Tai sitten tässä on käsillä hetki joka yrittää kertoa että loppuenlopuksi vastaus löytyykin itsestäni, että on aika oppia uskomaan omaan valooni. Nyt annan vain olla, en kestä kuulla itseltäni mahtipontisia lupauksia mistäkään, joten olen vain ja annan olla, kohta on taas jotakin muuta.


Ei kommentteja: