Elämässä kii, välillä irrallaan, antaa mennä vaan

Filmeilyä+muuta

 Päivät menevät nopeasti, hektisyys vie ja väsymys täyttää mieleni. Välillä kaikkien niiden tunteiden keskellään on aika pieni olo, mutta olen lakannut välittämästä siitä vähän vähemmän, olen vain päättänyt ettei kaikki ole tarttumisen arvoista. Nappaan kiinni sen minkä saan, välillä kirjoitan muutaman hetken muistiin, ehkä istun tunnin hiljaa, huomaamattani vain olen ja katselen kuinka Stadin kebappi välkkyy yössä kutsuvana, hetkiä missä kaikki saa tavallaan menettää hetkeksi merkityksensä. Joskus on ihan hyvä niinkin, antaa kaiken vain valua.

Kohta on kesäloma ja se on hullua, ihan kreisiä. On ollut nättejä päiviä moneksi, paljon hymyjä ja estottomia nauruja, toiveita, kaikkea sellaista ja paljon muuta.

Kärrynpyörien lävitse maailman menoa

Maailma meidän silmin. Katkonaisina kuvina, pieniä hetkiä suuria hetkiä, yksi kokonaisuus kaikki hajallaan ja kaikki yhtä, ohitan monta, tarraudun kiinni siihen mitä tahdon nähdä. Tupakan tumppeja kasassa, liian monta putkessa, helpompaa hukuttaa sanani sauhujen sekaan, piiloutua vähän, puoliksi muualla ja sanani ovat utuisia, lauseet turhan ympäripyöreitä. Tunnen olevani turhan paljas, tulleeni nähdyksi liian keskeneräisenä.

Ehkä on myönnettävä ettei koskaan voi nähdä toisen maailmaa laidasta laitaan. Olenko kohtuuton vaatiessani sitä, kysyn itseltäni, taidan olla. Odotan ihmisiltä kenties enemmän kuin kenenkään on mahdollista todella antaa, niinkuin minä kaikista maailman ihmisistä saisin luvan olla se joka avaa ne lukot, kaataa viemäriin vanhat roskat, puhdistaa mielen. Kymmenen papukaijanmerkkiä ja urhoollisuusnappi rintaan pläntättynä. Ehei, herään, haluaisin olla, mutten ole. Monta kertaa herään samoihin ajatuksiin, tunnen jo kulutetutkin kuin uusina, havahdun kerta toisensa jälkeen. Lopulta ymmärrän, olen ulkopuolella, aina ulkopuolella, en koskaan näkemässä niinkuin toinen ja se mitä voin tuntea toisen puolesta, on aika pientä. Se sattuu, miten todellisuus ei anna tilaa sellaiselle.

Mutta ehkä se on kuitenkin enemmän kuin mitään. Ehkä annan itseni vain rakastaa, siihen lataan kaikkeni, rakastan ja yritän, yritän todella ymmärtää
vaikka toisinaan tahtoisin vaihtaa sanani kärrynpyöriin, sanoa katso näin helppoa se on, impulsseja ja nuoruuden sykettä, maailma pyörii ja mieli voi tyhjentyä- irti päästää irti - vaikka tosiasiassa tiedänkin eihän se niin ole. Elämää ei voi kiteyttää, ei mikään elä hetkeä kauempaa yhdessä pienessä kärrynpyörässä.

Mutta ainakin hetken voin elää siinä pyörässä, ajatella tähän tiivistän kaiken, tässä olemassaoloni on vain kevyt. Sanani ovat tyhjiä, ne leijailevat lävitsemme tai pikemminkin ohitsemme. Itken koska tajuan en minä saa olla se joka pelastaa. En minä eikä kukaan muu, vain ihminen itse.

Musiikki ympärilläni on kuin kupla jossa muodostun ja hetken kaikki saa luvan olla vain yksinkertaista. Tämän hetken verran elämän palo saa syttyä sisälläni- Eheä, ajattelen. Tässä olen vain sitä. Kiedon itseni siihen ajatukseen, väritän maailmani sävelin ympäriltäni, annan sen täyttää tyhjät aukkoni. Karanneet palaseni muuttuvat osakseni, pelastusrengas, on unohdus itsestään. Sitä kautta elän eniten, silloin kun ei tarvita sanoja.Vain liikkeet, hallitsemattomat liikkeet, joilla en selitä mitään.

Otan tilani, suljeni silmäni ja kadotan rajani. Musiikin sisällä elän vahvasti, tunnen vahvasti, olen piittamaton muiden katseista. Askeleeni vievät, jalat kaivavat aina huomaamatta kuoppaa alleni kun kaikki sisältäni purkautuu voimalla siihen. Kaikki se mitä en osaa sanoa kaivautuu siihen kuoppaan, leikin että tallaan kaiken sen riittämättömyyd tunteen alleni, hajotan palasiksi, kadotan. olen taas vähän enemmän koossa.

Olavi Uusivirta laulaa viime kesästä ja päätän, tästä tulee niin paljon parempi. Elän itseni eheäksi, en haali mukaani rikkoutumia.

Iskä maailailee seiniä ja me tanssitaan keittiötä ympäri, istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani musiikin tahtiin, tanssahtelen itsekseni hymyillen katujen varsia, naurahtelen ajatuksen pätkille, pysähdyn sillalle ja mietin sitä hassua miestä jonka kanssa möyrittiin siinä viimeksi etsimässä kännykkääni kivien seasta. Elämä on pullollaan pieniä ilahduttavia kohtaamisia, useimmat tulevat ja menevät, on hetki ja sitten vain kadotaan, niin monta pientä tarinaa. 

Mietin hymyä, sitä suurta iloa minkä oikea ihminen voi saada aikaan ohimennen, niin pienin elein ja sanoin. Se on elämässä aika päräyttävää miten paljon sisällä tapahtuu kokoajan, jokapuolella pieniäsuuria vaikuttajia, annan niiden viedä. Sellaista on kai olla nuoruuden ytimessä, impulsseja kaikkialla. Olen valmis hyppäämään sillä nyt en jaksa pelätä elämää ja sen tulevia kolhuja.  On levoton olo, ihanasti levoton, odottavainen ja tunteva.

Elämäni on muodostunut taas vähän todemmaksi, päivät ovat olleet pitkästä aikaa merkityksellisempiä. Jokin on herättänyt sisältäni henkiin ajatuksen että nyt on elettävä, hitto vieköön elettävä NYT, ei saa hukkua omiin tunteisiinsa liikaa muuten ne vie. Toisaalta mitä sitten kuuntelisin jossen niitä ääniä sisälläni, sittenhän vasta hukassa olisinkin. Tunteet värittävät maailmani, tekevät olemassaoloni. Mutta valta, se on pelottava asia.

Tässä on elämäni, mietin yksi päivä, havahduin kuin kuplasta- jokaisessa askeleessani minkä otan. Se voisi olla jotakin aivan muuta jos olisin siitä sitä tehnyt, voisi ja voisi aina samaa lässytystä. Kaikkien niiden pienten ja suurten valintojen ja oivallusten kautta olen päätynyt tähän, sattuman ja kohtalon osallisuudesta en tiedä, kaikki merkitykset ovat sekoittuneet mielessäni, kummaa.

Tiedän herkät kohtani, osaan sanoa mikä on satuttanut eniten ja luetella äärettömyyksiin asioita mitkä elämästäni tekevät kauniin. Häkellyn pienistä, tunnen isosti, en ole hyvä tekemään päätöksiä näkemään miten asioiden kuuluisi olla mutta tunnen itseni hyvin. Hymyilen peilikuvalleni metron ikkunasta, annan kiitoksen rohkeudesta.

Olen ajelehtinut viime viikkoina paljon, yrittänyt löytää puuttuvia palasia ja merkitystä kaikkeen mutta olen ollut tyhilläni. Sellainen tyhjyys on pelottavaa, kuin olisi vain puoliksi olemassa. Ja sitten on yksi outo yö kun toinen katsoo syvemmälle kuin kukaan ehkä koskaan, kertoo mitä näkee, päätänkin että kaikki saa taas luvan olla vähän helpompaa että on taas aika nousta ja olla vähän vahvempi.

En ehkä valmiimpi tai varmempi mistään mutta vahvasti olemassa ainakin, ravistelen itseni hereille solmujeni seasta tämän toisen sanojen voimasta ja kaikesta.

Olen kuvannut filmirullia täyteen hitaissa hetkissä ja löytänyt pieniä syvyyksiä kaikesta, katsellut laiturin päästä miten aurinko laskee Töölönrannan taakse ja hymyillyt levollisena, ollut vain ja miettinyt miten sitä tässä taas ollankaan ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Muutama hassu päivä on nostattanut taas sisälläni jotakin henkiin

On uskallettava antaa säröillensäkin tila

Mies kävelee kädet ylhäällä kuin taivasta pidellen ja suuri zen huokuu suorastaan lävitse. Ehkä se palvoo kevään auringon säteitä täynnä toivoa (auringon ihmeellinen valo joka antaa heti tilaa enemmän kauneudelle sisäpuolellamme, mietin) tai ehkä sittenkin jumalaa sillä sen olemuksessa on jotakin sellaista haurasta, ehkä jotakin aivan muuta, en osaa lukea sen maailmaa, en ehkä edes ymmärtäisi. mutta se on äärettömän kaunista.

Se yksi päivä se mies oli päivän vilpittömin hymyni. Siinä oli jotakin niin todellista, maailmalle avoin ja peloton. Sellaiseksi tahdon kasvaa.

Vieressäni lokit laulavat kesän toiveista ja mieleeni piirtyy taas se yksi kuva jota olen viime päivinä ajatellut paljon, siihen tarraudun taas - voimani on siinä, kokonaisuus, kevyt olemus  ja tiedän että löydän vielä paikkani siitä kuvastasta (enkä kasva koskaan liian isoksi), siihen on sovittava aina.

Aaltoillen

Olen ailahtelevainen, aaltoileva olento jonka olemus tykkää tehdä täyskäännöksiä.En anna koskaan muiden luoda rajojani vaikka joskus niitä liikaa pelkäänkin. En sano ettenkö välittäisi siitä mitä muut näkevät tai vaativat, mutta en kuitenkaan anna minkään sellaisen määrittää itseäni ja olemisen tapaani. Sillä jos eläisin pelkästään muiden näkemysten lävitse peläten kokoajan ylittäväni heidän rajansa oikeasta, en eläisi enää todellista minuuttani vaan jotakin minkä ulkopuoliset silmät ovat luoneet oman maailmansa lävitse. Totta sekin, mutta vain osa enkä halua olla vain osa siitä mitä olen.

En pidä itseni määrittelystä ja silti teen sitä joka hetki. Ihmisellä on tarve olla osa jotakin suurempaa, niinhän sitä aina sanotaan. Se on sellainen ristiriitainen juttu taas, että kun "päätän" mitä olen,  määrittelen joka ikisen tasoni, on helpompi kuulua, löytää se oma selkeä paikkansa tästä kaikesta. Vihaan irrallisuuden tunnetta, vihaan ja samalla niin rakastan haahuiluani. On vain niin paljon helpompi olla kun on kiinni jossakin, yksinäisyyteni hetket muuttuisivat sietämättömäksi heti jos unohtaisin miltä tuntuu rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ja toisaalta, mitä sitten ikinä määrittelenkin olevani, sen voin luvata olevani vain tämän hetken. Kaikki on sisälläni niin liikkeessä kokoajan. Huomenna saatan olla jotakin muuta. Ihan vain siksi että keräilen palasiani ympäriltäni joka hetki ja toisinaan pienessä hujahduksessa voi tapahtua suuri oivallus joka voi muuttaa paikkani ja suuntani.

Sanottavaa on paljon, mutta jokin kahlitsee kaiken sisääni. Joskus tekee mieli vain istua hiljaa vaikka mielessä pyörisi tuhatsatamiljoonaa asiaa mitkä haluaisi tehdä oleviksi, itsensä enemmän näkyväksi sillä että jakaisi sen kaiken, tiputtelisi keskeneräisyytensä ilmaan.  Hölmönä odotan että joku näkisi lävitseni, ymmärtäisi miten pienet sanat tuntuisivat tärkeiltä kuulla. Että vaikka kenties vaikutan usein olevani aika koossa, vahvasti olemassa niin silti jossain saattaa kuitenkin sykkiä se pienuus ja säröisyys mikä tarvitsee vähän enemmän.

Sanani ovat olleet viime aikoina vain tönkköjä, ja mikä kummaa kaikki muuttuu entistäkin tönkömmäksi kun yritän kirjoittaa sen. Olen jumissa, itsessäni, jotenkin liian syvällä tai ehkä liian irrallaan, liian ulkopuolella ja se jos mikä on pahinta. Aaltoilen osaamatta päättää olenko onnellinen vai onneton, aamu ja ilta ovat usein ääripäitä, yhden päivän aikana ehdin tuntea yleensä kummatkin. Niin kaipa se on vain elämää se, ihmisethän ovat täynnä ääripäitä.

Usein kuvittelen olevani kenties vähän turhan ainutlaatuinen omien tuntemusteni kanssa, valitan sitä miten kukaan ei näe ja ymmärrä, mutta loppuenlopuksi uskon kai kuitenkin että maailma on niitä ihmisiä jopa pullollaan. Ihmisiä jotka voisivat allekirjoittaa ainakin puolet sanoistani, niistä monimutkaisista tunteista elämää ja itseä kohtaan mitä en osaa selittää mitenkään. Olen vähän sotkussa ja silti ihan fine.

Tämän kuplan lävitse

Juostaanko taas vähän tuulen mukana ja annetaan maailman pyöriä ympyrää, kevyesti niin kevyesti että melkein leijailen, annetaan kaiken valua lävitsemme ja painon haihtua, ei maailma meitä murenna - vain muutama kolhu sinne ja tänne, elämän merkkejä. Nauretaan vain hampaat kalisten ja ollaan hölmöjä koko sydämen pohjasta saakka, nuoruus kuplii vain hetken. Ei  kaikessa tarvitse olla järkeä, mutta siistiä on kun voi antaa mennä vain. Elämässä on hetkiä kun tuntuu ettei ole rajoja, silloin olen vapaa, on tilaa liikkua ja huutaa, olla hallitsematon ja siinä rajattomuudessaan olen onnellsimillani. Täytän tyhjyyteni hetkessä.

Tahdon pakata kaiken mukaani, eletyn elämäni tallettaa johonkin. Pelkään unohtavani liikaa, kaiken tämän hauraan olemassaoloni, ajan lipumisen eteenpäin, tahdon taltioida johonkin, näitä onnellisia ja onnettomia päiviä, monta tarinaa yhdestä elämästä. Itseäni varten, että vielä joskus voisin palata, nähdä miten kauniin elämän olen loppuenlopuksi elänyt ja ymmärtää enemmän siitä mitä vielä en ymmärrä.

Taidan selittää itseäni kokoajan, teen sitä liian paljon. Hapuilen ja yritän ymmärtää enemmän kuin ehkä tarvsi olisi, itseäni edes kun koko maailma on liian absurdi ymmärrettäväksi, vastaan kun pääsen kyseenalaistamaan että miksi. Tämä blogi on yksi suuri analyysi omasta pienestä sokkelostani, se tuntuu tarkemmin ajateltuna aika saamarin tylsältä. Voisin keksiä parempaakin tekemistä kuin itseni jatkuva etsiminen ja analysoiminen hmmm, mutta jokin tässä kuitenkin nappaa. Noh kuten sanoin, kaikesta ei tarvitse löytää järkeä, ehkä kirjoitan ja jaan tämän kaiken koska jostain syystä se vain tuntuu hyvältä, jotenkin helpottavalta.

Jälkiä maailmaan, merkityksettömiä ehkä, mutta jälkiä kuitenkin.

Aamuja

Yritän tarrautua pieniin valon säteisiin, kasvattaa niitä pieniä valon säteitä sisälläni suuremmaksi. Ja vaikka palo sisälläni on ehkä ulospäin häilyvää, hetkittäin katoavaa kun kaikki ympärillä on turhan sakeaa, niin sisälläni se on aina olemassa. Yritän venyttää rajojani, löytää uusia maailmoja, oikeita polkuja ja sanoja, tahti sisälläni on epätasainen. Rytmi elämässäni ehkä hieman kaaottinen, välillä tuntuu kuin sydämenikin jättäisi siinä hötäkässä lyöntejä välistä. Mutta ei se mitään, antaa mennä vaan, ei aina tarvitse pysyäkkään perässä.

Metrossa katselen ihmisiä, tyhjiä katseita ikkunoihin joista heijastuu kalpeat kasvot takaisin, minä siellä ja täällä, sinä tuo ja se, miksiköhän ne kaikki näyttää noin surullisilta, mietin, mitäköhän ne näkee, mitäköhän ne odottaa. Yksi narkomaani istuu viereeni, mittaa katseellaan hetken ja kiittää hymystäni, sanoo ettei kukaan ole niin sille hymyillyt aikoihin, oho ai, hämmennyn. Seuraavalla pysäkillä sen kaveri nappaa sen hihan suusta ja vetää mukanaan, sinne meni.

Ohimeneviä kohtaamisia, liikaa väistettyjä katseita kaikkialla, välillä tuntuu että ihmiset ovat liian kaukana toisistaan kaikkialla. Ehkä pitäisi joskus uskaltaa avata se suunsa . Vaikka niille ventovieraillekkin, se voisi tuoda vähän väriä harmaisiin hetkiin kirkuvan oransseissa metroissa. Olla enemmän kaikkialla, päästää itsensä valloilleen ja hymyillä, hymyillä ihan vain siksi että niinkin pienet asiat voivat olla joillekkin suuria.

Tänään olin vähän surullinen ja vähän onnellinen, haikea ja kaukainen, kätkö sohvan nurkassa, pölisen ja istun hiljaa, yhtä katson syvälle silmiin ja toiseen painaudun kiinni. Olen turvassa vaikka en aina ihan kokonainen tunne olevanikaan, todellisesti ja vahva niiden kanssa jotka ovat lähimpänä.

Uuteen kotiin

Uusi elämä alkakoon
naps! Pyörähdän vielä kerran ympäri ja kuuntelen kuinka ääneni kaikuu hiljaa keskellä tyhjää huonettani. Säveliä, laulun säkeistöjä. Ihan hassua että yhtäkkiä ainoa jälki kaikesta eletystä on sinitarrat pitkin seiniä, jotka nekin kohta korjataan pois, muistot tarrautuneina seinille näkymättöminä, tuulahduksia ympärilläni, palasia muistoista. Se kaikki jää elämään kuitenkin vain itselleni.

Toisilla on tyhjyys jota lähteä elämällään värittämään. Aika vähän sitä jättää jälkiä itsestään, suurin osa haihtuu lähtiessään eteenpäin. Mutta niinhän sen kuuluu mennä, sillä olisihan se nyt outoa asua vieraiden ihmisten muistojen keskellä, merkityksettömiä elämänpätkiä niille jotka eivät ole olleet niiden muistojen sisällä tuntemassa ja näkemässä.

Yksi lattialankku on irronut, sen alle piilotan salaviestin ja yhden valokuvan. Siinä kaikki. On kutkuttava ajatus miettiä että kukakohan sen sieltä löytää ja meneenköhän siinä päiviä, viikkoja vai vuosia. Pieni muisto yhdestä hauraasta ihmiselämästä. Tuntuu hyvältä sulkea ovi perässään, vapauttavalta astua uuteen kotiin muuttolaatikoiden viidakkoon.  

Puoliksi täällä

Yöllä siellä on oltava aivan hissukseen, pienestä pitäen hipsien äänettömyydessä ja silti kuulen joka kerta kuinka toinen havahtuu varovaisiin liikkeisiini, paljaiden varpaiden natinaan parketilla yön pysähtyneisyydessä. Haen keittiön pöydältä lasin vettä ja kynän, kirjoitan muutaman muiston lapsuudestani, meidän yhteisistä ajattomista viikoista ja yllätyn siitä kuinka paljon onkaan tallessa vielä puoli elämää myöhemmin ja kauempaakin.

Muistan kaksi teemukia keittiön pöydällä, makaroonivelliä. Muistan kuinka me maattiin olohuoneen lattialla masulla pikkupää ja pelattiin rotanloukkua, kaivelin kaapista kasan värikyniä josta huokui vuosikymmenten muistojen tuoksu vanhoine valokuvineen. Ja laskin ötököitä pihan pensaikoista. "Ei kykkää muura" sanoin ja osoitin muurahaiskekoja jotka olivat muodostuneet oven eteen, joka kevät siinä samassa pläntissä rakensivat yhteisöään. Yöllä käperryin viereen ja pyysin kuulla lisää ja lisää tarinoita ajoilta kauan ennen olemassaoloani. Pienen lapsen silmin ne olivat vain tarinoita, seikkailukertomuksia, liian absurdeja ymmärettäväksi todeksi.

Nyt tuntuu että kaikki on toisinaan aivan liian totta ja näen uusin silmin meidätkin, sukupolvi välissämme ja pelko haihtuvasta ajasta. Pienempänä aika oli vain hetkessä, kun sitä osaisi elää vieläkin jokaisen päivänsä niin.

Hetken vain

Viimeiset viikot sanattomuus on tuntunut luonnollsimmalta olemassaoloni muodolta, turvallisimmalta piilopaikalta, olla vain ja antaa ajatusten jäädä kielen päälle. Ehkä oikeasti mieleni tekisikin mieli huutaa, kieriä lumikasoissa ja huutaa, itkeä ja nauraa, kaikki sisältäni, antaisin muurini murentua siihen.
Tiedättekös, olen kyllästynyt itseeni. Tähän varovaisuuteeni ja siihen että aina olen liikaa tai liian vähän jotakin.

Ja niin istun hiljaa ja varovaisesti hapuilen vain sisältäni jotakin mihin tarttua. Otan kädestä kiinni ja hetken olen turvassa.

Kaikkialla näen vain elettyä elämääni, muistot hyppivät nenälleni ja kaikessa siinä on liikaa kaipausta. Arvatkaa mitä juuri nyt tahtoisin, pakata rinkan ja karata hetkeksi jonnekkin. VOI SE OLIS JOTAIN SE poispoispois wiuh kauas pois