lauantai 28. helmikuuta 2015

Miten paljon voi yksi sekunti painaa, pimeydestä uuteen aamun kajoon


Käännekohta.

Olen sanaton ja värisen.

Mutta sanoitan silti, koosteista tai kaaottista, olkoon
nyt on vain pakko puhua.
Kenties koskaan en ole ollut näin lähellä näkemässä ja tuntemassa kuinka muutos tapahtuu
kuinka ryminällä ihminen romahtaa vihdoin vuosien sinnittelyn jälkeen
ja toisaalta kuinka yksi ihmiselämä voi saada uuden suunnan juuri tämän tähden
sen yhden sekunnin johdosta
jossa jyrkänteen reuna ja pudotus olivat sentin päässä

 Rajakohta.

ja horjahtamisen hetkellä, siinä on se the sekunti joka määrittää koko tulevan elämän uusiksi.
Ja vaihtoehtoja on kaksi, pimeys ja valo. Mahtipontisuudessaan enemmän totta kuin mikään.

Paljon puhutaan kohtalokkaista hetkistä ja nyt kaiketi vasta ymmärrän
 mitä ovat ne hetket jotka todella määrittävät kohtalon.
Sellaisista joiden rinnalla kaikki se kohtalokkuus mistä omassa elämässäni olen puhuapauhannut ja aivan vitusti (liikaa) jauhanut - muuttuu pieneksi, niin kovin pieneksi.
Itse kun en ole ollut siinä rajalla koskaan
monilla rajoilla kylläkin ja säpälöitynyt henkisesti lukemattomasti
ajatuksissani ehkä joka ikisellä tasolla mutta en todellisissa aikomuksissa tai askeleissa.
Itselleni jokainen kohtalokas hetki olisi voinut olla monta askelta joka suuntaan
takapakkia ja voltteja pitkin seiniä, äkkijarrutuksia ja u-käännöksiä
ja silti, silti olisin tässä. Elämäni tarina olisi toki toinen, mutta.
Nyt ehkä tipahditte- sanoinhan, kaaottinen itseilmaisuni.

Ja nyt mietin vain kuinka yhden keskustelun jälkeen mittakaavat voivat muuttua täysin
koko olemassaolosta
kun löydän yhden rapustani odottamassa itkien ja kerrot
ja niin ryminällä kaikki tapahtuu, kun ymmärtää.
miten pää on neljä päivää ollut täynnä kauhukuvia
sinusta ja lopullisesta hiljaisuudesta
sydämeni ollut yksi kaaos
ja kuitenkin syvä huokaus ja kiitollisuus että kohtalokas sekunti päättyi hyvin.

Ja tänään sinä olet siinä, elossa ja se tuntuu ihmeeltä
ja haluaisin vain pidellä sylissäni, lukea iltasatuja kunnes tuudittuisit rauhaisaan uneen.
käsikädessä puhutaan niin suurista asioista että välillä on vain sanattomuus ja hilaiset kyyneleet poskilla

on sellaisia asioita joiden ajatteleminen tai saati sanominen ääneen tuntuu kuin maanjäristykseltä

elämän ja kuoleman askelista, kirjaimellisesti juuri niistä
naksahduksista
että ensin oli yksi
naksahdus joka oli askel kohti pudotusta
ja sitten
toinen naksahdus
herääminen tähän.
uusi alku.
toivon taival.

Tänään maanjäristyksen jälkeen
näin sinut ja uuden horisontin
aavan maiseman nimeltä toivo
ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luotin siihen että kaikki voi muuttua ja sinä selviät
nouset vielä jaloillesi
näin katseessasi jotakin uutta, uhmaa ja tahdonvoimaa
ja olin niin suunnattoman ylpeä
ylpeämpi kuin ehkä kenestäkään koskaan.

Ja sanonpa vain
tällaisten hetkien jälkeen moni asia menettää hetkessä merkityksensä
syntyy uusia ulottuvuuksia, katoaa ulottuvuuksia
kun on miltein menettänyt rakkaimpansa
miten turhalta tuntuukaan kaiken jälkeen yksittäiset epäonnistumiset, menneisyyden keskeneräiset tarinat tai ne loputtomat särkyneet sydämet,
iänikuiset kesäkuntoon xxxx haasteet, massi tai massittomuus, harmaat latteat päivät, tylsistyminen tai arjen jatkumo tai kelat siitä mitä muut kelaavat tai se miten ihmiset yrittävät luoda olemassaololleen merkitystä tunkemalla somen täyteen omaa naamaansa ja patsasteluansa, ollakseen jotakin
yököttää ajatus instagrammista määrittämässä ihmisen olemassaolon arvoa
tykkäsyten kyttääminen ja patsastelu jossa ihminen on vain muita varten, syvyytensä kadottaen
brändääminen ja kaikki tämä paska.
Elämä on jotakin niin paljon enemmän
kauneus on jotakin niin paljon enemmän
somen kuvavirta pelkkää pintaliitoa, liian laskelmoitua herättääkseen todella.

Ja kuitenkin tässähän minäkin osana tätä ajankuvaa vaellan ja näitä sanojani sokellan.
Mutta en halua hukata enää elämääni ja itseäni sellaiseen mikä ontuu merkityksettömyydessään tai ainakaan ajatella että sillä kaikella patsastelulla voisi päästä minkäänlaista ydintä kohti.

Yhtäkkiä niin moni asia näyttää vain sirpaleiselta yritykseltä luoda merkitys
vitunmoiselta ajanhaaskaukselta
kun tosiasiassa se todellinen merkityksellisyys on jossain aivan muualla
mihin palaa vuosikymmenien jälkeen - tuskin ainakaan muistelemaan somehuippujansa
ja toisaalta tässähän minäkin sitten pauhaan sosiaalisenmedian ihmemaailmassa

ja miksi, siihen en osaa vastata muuten kuin että joskus ihmisen sisin haluaa huutaa itsensä näkyväksi, saada äänensä kuuluvaksi. Ja niinhän me kaikki. Saada jokin ulos. Ja toisaalta tässä on yksi paloistani, kirjoittaminen. Se vapauttaa.

Kuitenkin ainoa millä just nyt tuntuu olevan väliä
on se että
oi sinä pieni ihminen, ystäväni, rakastan sinua.
Ja me olemme elossa.
Ja on niin paljon löydettävää vielä.






perjantai 20. helmikuuta 2015

Olla vaeltava varjo yössä, olla auki, olla kokonaan




Aina en tiedä kuka on tämän tarinan kertoja
on vain satunnaisia kuvia sieltä sun täältä ja niin monen ihmisen lävitse, rikkonaisia välähdyksiä ja hämärää, totuuden ja ihanteen sekamelska
 on niin lukematon määrä erilaisia ääniä, 
sateenkaari kameliontti, kömpelö elefantti, hologrammi

Kuitenkin juuri nyt on vain hiljaisuus. Valkoinen askeettinen tila jossa hengityskin kaikuu, mielentila: mystinen, selittämätön. Jossain viilto. Kello on puoli neljän yöllä ja tunnen olevani reunalla ja kun Beck laulaa toivosta, minä ihmettelen miten nopeasti sekin karkaa käsistä. Miten kaikki vain karkaa ja yhtäkkiä edellis-illan valtava elämänpalo ja inspiroiva uppoutuminen hetkeen miltein ventovieraan kanssa
 valaistuminen on vaihtunut taas hämärässä haparoinniksi ja oman olemassaoloni kyseenalasitamiseksi, 
yön raskaaksi veltoksi mieleksi, vaeltavaski varjoksi
ja vähän turta sydän joka on kyllästynyt aaltoihin, näihin loputtomiin hyökyihin 

KUohu, epätasainen pampampampadamipam on äänimaisema
sydämelläni ei ole mitään rytmitajua
ja se rätisee kuin taajuus olisi hukassa
olen rähinärokkia ja moshaan sen tahtiin, toisaalta olen sinisiä sointuja ja pehmoisia ballaateja, humppaa ja teknoa, sillisoppaa,
 ihminen on gendrestä toiseen, rajoja rikotaan ja maailmani saa mullistua kaiken aikaa kun ei sillä ole selkeitä raameja. Toisinaan tuntuu että on tavallaan vähän kaikkea ja samalla ei yhtään mitään. Suttupaperi, haalea crokee-piirros.

osaisimpa kuulua jonnekkin
olla joskus selvät sävelet 
stabiili tila jonka ei tarvitsis joka askeleella pelätä pudotusta 

ajatukset eksyvät vieraalle maaperälle
on niin kova hinku kasvaa ja kehittyä
näyttää etten ole pieni, näyttää mullistusvoimansa.


Mutta kun
toisinaan sitä haluaisi hetken vain olla. Tiedättekö, lakata puskemasta jotakin kohti ja hiljentyä, 





lauantai 24. tammikuuta 2015

Jään vilkuttamaan tyhjyydelle, kiitos kaikesta




 Kuin jokin olisi päättymässä,
tunnen sen kaikkialla
värinää maan pinnalla ja tämä perkeleenmoinen elohiiri ollut silmäkulmassani viikon putkeen
kuin kuvastamassa levottomuuttani.

Jo ennen kuin mitään kohtalokasta oli edes tapahtunut oli vain sellainen vahva tunne että jokin
natisee liitoksissaan, repeilee, rakoilee, säröilee
epävire sisimmässäni
kitaran kieli katkesi just kun oli hyvä flow
 sydämeni oli valmiusasemissa, rajakohdassa tietämättä mihin tähystää
än yyy tee nyt ja mannerlaatat, tunnen liikkeen jalkojeni alla ja hengitys on väärässä kohtaa, pinnalla
sade yltyy peltikattoa vasten
tanssin tiskatessa ja pogoilen ympäriinsä tunteiden vallassa enkä ymmärrä yhtikäs mitään

suihkun mukana valun pois viemäriin ja mietin mikä olisikaan tarkoitukseni tänään. Monta kivaa jossia ja juuta.
 Itseni kumittaminen, ajatusleikki peilin edessä silmät sirillä
kuvittelen että miltä tuntuisi olla uusi alku, tabula rasa, rääkyvä toiveikas elämän alku. 

Olen kasa ajatuksia uusista aluista, kumitusjälkiä ja random viivoja (joiden funktiota en itsekkään aina tiedä), höttöinen mieli, liikaa selityksiä ja sivupolkuja. Niin liiaksi kaikkea, mutta silti te sanotte siinä että hyvä näin, otatte syliin ja aina jotenkin jaksatte vaikka vähän väliä putoilen
te olette yhtä hyvyyttä, lämpöä, aarteeni. (Lempeys on ehkä tärkein ominaisuus mitä ihmisissä arvostan.)


Yhtenä iltana makaan mummin sängyllä selälläni, (hiljaisuudessa koska olet muualla)
keskellä vuosikymmeniä
mustavalkoiset valokuvat valtoimenaan
joista jokainen on joskus ollut elävä hetki. Toisinaan itsestäänselvyydet hätkähdyttävät.
Tunteja olen käynyt lävitse elämääsi, koittanut kuvitella jokaisen hetken
mitä oli ennen ja mitä oli jälkeen. Ja mitä on nyt kaiken tämän summana.
Jännittävää miten elämä näyttäytyy sekunninmurto-osissa, miten paljon merkityksiä voi kuvitella yhdelle katseelle.



 Kaipaan sinua jo nyt, vaikka vielähän olet täällä
olemassa minulle, olemassa koko maailmalle. Kenties tuntemattomat vuosikymmenet edessäkin eikä ole mitään hätää. Mutta kukapa meistä ei pelkäisi irtipäästämisen tuskaa silloin kun ajan haurastuminen alkaa konkretisoitua silmien edessä.

Yhtenä päivänä kuitenkin pieni osa sydämestäni särkyi
kohdatessani sinut siinä anonyymissa tilassa.
Niiden suljettujen lasiovien takana kuin toinen pieni todellisuus joka yhtäkkiä onkin koko elämäsi ympyrä. Ovien joiden läpi ei enää vapautesi kulje oman tahtosi mukaan.

Ja miten yhtäkkiä on vain desifiointiaineen katku ja kliinisyyden maailma jossa mummot rivissä odottelee menolippujaan taivaaseen harhailevin katsein pysähtyneisyydessä.
Kuin teistä olisi jo pyyhitty jotakin pois, missä ydin

kuvittelen sinne sinun tuoksusi ja aromit jotka ovat kaikki nämä vuodet kertoneet sinusta, joissa aikojen paino, jokaisen vuoden tuhkat ja kultahippuset. Sinun tarinasi.
Tänä päivänä se sai ajattelemaan kuin sinut olisi kiskottu irti, sidoksistasi, juurista joista olet syntynyt. Jäjelle jäi uusi alku vailla lupauksia huomisesta ja loputtomista to do-listoista joiden seassa me muut kompastelemme.

Mutta tämän kaiken keskellä sinä hehkut ja heliset pakkasauringon hohteessa
ja tajuan että vuosiin en ole nähnyt sinua niin
niin täynnä uskoa elämään ja pieniin ihmeisiin, vaikka kehosi on haurastunut on kasvoillasi uutta voimaa. Olet niin kaunis, ajattelen. Sanonkin ja suutelen poskea. Pidät minua sylissä ja miltein itkettää, silitän hiuksiasi ja kuuntelen tarinoitasi.

Istut siinä sängyn laidalla ja puhut pienestä linnusta kuihtuneilla oksilla,
että se on lempiasiasi uudessa maailmassasi, siinä kliinisessa tilassa (joka meille ulkopuolisille hetken viipyville edustaa surua ja jotakin sellaista kuin pakokauhua, todellisuudesta irtaantumista)
Mutta sinä puhut siitä linnusta, joka meille on ehkä näkymätön
lepattava kuihtunut lehti

ja silmäsi säihkyvät.
Se on sinun pieni ihmeesi.

Toivo voi elää niin pienissä asioissa, yhdessä hipaisussa jossa herää sydän tähän.





Ja sitten se yllättävä käänne,
Kun yhden puhelun jälkeen
ymmärtää ensimmäistä kertaa mitä on kun ei enää ole
mitä on olemattomuus, loputtomuus ja ikuisuus yhtä aikaa
yksi on poissa. Noin vain.
Ja kuitenkaan ei ymmärrä, kuolema on niin helvetin absurdi. Ei vittu vittu vittu, kaikuu baarin nurkassa aivan väärässä paikassa sellaiselle uutiselle. Yksi pitää kädestä kii ja saan olla hukassa sanoissani ja kaikessa epätodellisuudem äärellä.
Ei mummi,
eräs toinen, kummalla tavalla niin tärkeä.
Junassa ventovieras nainen ojentaa nenäliinan kun itken
liikutun niin että nyrkkiin puserretut kyyneleet muuttuvat lapsen parkumiseksi. Tekisi mieli käpertyä sen ventovieraan kainaloon. Suru tekee meistä lapsia.


RIP Tapsa, ikuinen lapsenmieli, kenties suurimpia sydämiä maailmassa
oli kunnia kulkea nämä vuodet kanssasi, opetit tästä elämästä ja maailmasta niin monta uutta perspektiiviä ja ilon taitoa. Meillä jäi kesken elämänkerta ja sen tosirakkauden etsiminen kuten monta muutakin asiaa kuten elämässä väistämättä jää, mutta niin uskomattoman paljon ehdittiin myös löytää. Oivalluksia. Olen niin kiitollinen, surussanikin onnellinen että nämä kolme vuotta saatiin tutkailla maailmaa toistemme lävitse, ajankuvat sekoittuen.
nyt on pakko yrittää uskoa hetki taivaaseen tai suru tuntuu liian pohjattomalta.



Jäät lasioven taakse vilkuttamaan, painan käden kättäs vasten. Olemme siinä vastatusten niin pitkään että ikkuna haurastuu hengityksestämme. Hei hei, nähdään taas.








keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Surun pohjavire


Mistä tulevat nämä melankolian tuulahdukset, niin yhtäkkiä aina valtaavat
nää on näitä päiviä kun kaikki on vähän yhdentekevää, sellaista että blaah
bussin ikkunasta havahdun siristävän katseen unenomaisuuteen, jonkinlaiseen tavoittamattomuuteen ja hiljaiseen hyräilevään sisimpään
yön pimeydessä aallot lyövät rantaviivalle ja askeleeni painautuvat pehmeään ja katoavat,
sulaudun
siihen
ja aika pysähtyy- jää velttona roikkumaan ilmaan.
Olen huokaus ilmassa, askeleita jotka pyyhkiytyvät aaltojen mukana olemattomuuden tilaan.
Katoan horisonttiin, ajatukseen ikuisuudesta. Tai jostakin, äärettömyydestä, kaiken absurdiudesta.  Emmä tiedä. Katoan siihen johonkin mitä en tavoita, itseeni kai lähinnä. Olen levollinen, pitkästä aikaa. On vain surun pohjavire, miltein aina läsnä. Mielessäni kaikuvat aallot niillä portailla jotka kuin laulavat ja pitkään vain kuunnellaan, juuri nyt taikoisin itseni&sinut sinne jos voisin.


Mitä on balanssi,

itselleni se on lempeä tuulahdus jonka lävitse kuljen ja sen hetken olen äärimmäisen onnellinen ja seesteinen, unohduksen kuplia
se on se hetki ennen unta
kun saan katsoa rakkaimpiani silmiin pelkäämättä,
ottaa ehkä handusta kiinni ja suukko otsalle otsalle
hetki jossa inhimillisyydelle ja rosoille on tilaa
yhtäkkisille kyyneleille jota sanasi kauneudesta saavat aikaan.
Se on hetki kun sohvalla käperryn viereesi pieneksi mytyksi kainaloon paijattavaksi tai hetki Budapestin yllä. Kattojen yllä. Kaarlenkadun yllä
jamit yön tunteina, kitara ja soljuvat sävelet, yhtäkkinen kuuluvuuden tunne. Että tähän hetkeen kun voisi jäädä asumaan.
Se voi olla vilahtava kohtaamisen hetki
puolitutun kanssa kun yhtäkkiä on se tunne kuin olisit siinä aina ollut.
Se on hetki lokakuun yöstä vuosia sitten
kuva jossa kaksi hupsua makaa selällään Kaisaniemen tähtitaivaan alla hönkien sauhuja sisäänsä
jokaisen sauhun mukana keuhkoparat ehkä surevat
mutta jokainen sauhu sisään on myös henkäys elämää
kun sanat solisevat kevään juuri heränneen puron tuoretta elinvoimaa
ei helvetti mitä elämän voimaa, mä huokaan ääneen. Kaksi tuntia sitten tuntematon ja yhtäkkiä tämän ihmisen kanssa kuvittelee voivansa jakaa mitä tahansa. Kolme ja puoli vuotta vuotta myöhemmin palataan tähän hetkeen edelleen, kaiken eeppisenä alkuna.
Marraskuun viimeinen ja tähdet, kivet taskussa. Kuin illuusio. Silloin jokin sisälläni mullistui.




 Balanssi on hetki yöstä parvekkeella Kampin yllä kun me katsellaan kaupungin liikettä, kuunnellaan yön huminaa ja humalaisia huudahduksia
on pitkiä hiljaisuuksia jotka puhuvat paljon
on suuria sanoja ja lupauksia kasvusta, ohimennen ikuisuudestakin
ainakin rivien väleissä
siinä hetkessä mä ajattelen oispa kaikki aina näin. Syvyydessään niin yksinkertaista.
Kuvassa vieressäni V/T tai I

Ja jos annat luvan
nojaan kanssasi ikuisuuteen.

On sushi-lauantai, kaksi höndee temppuilemassa mattotelineessä ja nämä tunnelmat tallennetaan kertikseen. Sushi-lauantai on unohdus, yksinkertaiseen onneen joka ei vaadi enempää kuin sen mikä on. Rakastamisen suuruuden.
Balanssi on ajatus heinäsirkan vihellyksestä, hetkestä Lamasin nurkassa ja punaviinipullosta joka saa meidät puhumaan ja uskaltamaan nojautua, kertoa tarinoita jotka todella merkitsee.
Balanssi on se hetki kun kävellään halki lävitse lapsuuden maisemien, Kumpulaa ja Käpylää, kuva jossa keinutaan Ruottiksen pihalla ja ajattelen miten tärkeä olet minulle. Ja sanoillamme on painoa, kaikki on siinä vähän enemmän niinkuin aina kun on kyse meistä. Maailma muuttuu aina vähän toiveikkaammaksi, arki saa kultareunukset.

Balanssi on tuulahduksia, yllättäviä valon pilkahduksia johon havahtuu tarkkaileva silmä sysimustassa metsässä kun kuu paistaa
ohimeneviä mutta niin vahvoja nousun hetkiä
hetkiä jolloin rajat katoavat
nostan kädet ilmaan ja tanssahtelevin askelein laulan Vieläkö soitat banjoa sateessa paljainjaloin ja koko maailma keinuu askelteni tahtiin. Hetken olen voittamaton.



On ihan pakko nauraa ääneen.




tiistai 13. tammikuuta 2015

Höttöpäistä tajunnanvirtaa vol miljoona



Etsin punaista lankaa kaaokselleni, että olisikohan tässä kaikessa kuitenkin jotain järkeäkin. Sitä toivoisi että voisi olla kuten jossain amerikkalaisessa höttömoviessa, pari kliimaksia (ennalta arvattavat käänteet toki) ja lopulta Happy End ja liipadaa. Mutta niin kai se on että elämää ei saa mahdutettua pähkinänkuoreen. Välillä tekisi mieli ravistella tätä höttöpäätä. Mutta ei järjellä(kään) kannata lähteä liikaa selittämään (ehkei oikeasti yhtään millään), eksyy vain pahemmin omiin sekamelskoihinsa. Koska järki yksinkertaistaa ja tukahduttaa, palikoi sellaisia asioita joiden kuuluisi saada elää ja liikehtiä vapaasti
Vapaus on tunteiden elinehto
Ja mitä me ollaan ilman tunteiden paloa, tyhjää sanahelinää. hädintuskin olemassa

Miksi mä olen aina niin helvetin vinossa, kysyin itseltäni päiväkirjassani noin seitsemän vuotta taakseppäin. Ja sitä mietin usein vielä vaan vaikka aika eri kelojen äärellä - kuitenkin niin moni asia toistuu vuodesta toiseen kuten iänikuiset uudenvuodenlupauksetkin joihin olen alkanut tässä hiljakseen uskoni menettämään - vuosi vuodelta kyynisempänä, eh mitä, enkö se minä ollut joka joskus pyöritteli silmiään moiselle
hah yllätimpä itsenikin  .
 
Päämäärät hahmottuvat ja sitten taas sekoittuvat, Coronan nurkassa punaviini ja sinä, siinä kaikki on hetken yksinkertaisempaa. Pidän tavastasi olla läsnä, pää joka taipuu empatian mukana
katse joka näkee ja elää mukana jokaisen pienen tarinan. Sinun kanssasi tuntuu että kaksi ihmistä todella kuulevat toisensa, tarttuvat sanoihin oikeissa kohdin ja näkevät soperruksien seastakin ytimen
Me taidetaan olla ytimessä ystävähyvä  
 
Askeleista syntyy, askeleista kuolee. Aina kivenheiton päässä muutos ja toinen elämä jonka olisi voinut elää. Kaikki tapahtuu niiden askelten mukana, elämä jonka hekuman liian helposti kadottaa kun ei muista olla läsnä tässä pienessä arkisessa symbioosissa olemassaoloon. Minnekköhän mä matkaan, olen niin väsynyt ajattelemaan ja etsimään mutta en osaa lakatakkaan mutta se kai tän homman pointti onkin että lakata ei saa tai kaikki katoaa,

pelottavintahan on tyhjyys mutta toisaalta pitää varoa ettei huku omaan avaruuteensa ja liian suuriin kysymyksiin
no juuh, nää ny on näitä







että jos nyt vain let it go ja silleen
koska en halua hukata nuoruuttani vain miettimällä ja selittämällä selittämätöntä
 

torstai 2. lokakuuta 2014

Unohdus on valhetta, niin moni asia silmälumetta

 


Jään tuijottamaan tuntematonta selkää, joka istuu hiljaa kumarassa edessäni
(se hiljaisuus on pitkä ja painokas,
jos tuntisin sinut ja elämäsi tarinan niin ehkä näkisin mihin siinä hetkessä katoat. Mutta en tunne enkä näe.)
Toisinaan olen kai vähän sokea kaikelle.
Kuuntelen suihkun kohinaa joka kaikuu harmaassa tyhjiössä
 ja hetken
pienen ohimenevän väläyksen verran on kuin jokin minussa äkillisesti särkyisi
kuin yllättävä käänne
kristallikruunu satojen vuosien pölyjen peitossa joka yllättäen tipahtaa katosta ja paiskoutuu vasten lattiaa rytinällä.
On pakko peittää korvat, piiloutua sikiöasentoon.

Ja silloin, juuri silloin jokin selittämätön säpälöityy sisälläni, möykky jolle en ole löytänyt sanoja kuukausiin. Mutta siinä en saa olla heikko joten kaikki tämä tapahtuu kaikessa äänettömyydessä sisälläni.
Kaakeliseinät ympärillämme kumisee tyhjyyttä

kaikki väreilee kummallisena tyhjyytenä minussa 
ontto on mieleni
 joka vaatii jotakin suurta tapahtuvaksi, tai ihan vain jotakin joka kuin herättäisi tästä sumustani
,
irtipäästämisen vapautta, unohtamisen autuutta, uusia alkuja. Mitä lie.

Olen niin pitkään ottanut samoja askeleita, edes takas ja aina kuvitellut tämä on se hetki vihdoin tämä on se hetki kun se jokin katoaa, muutos ottaa tilansa minussa uudelle kasvulle ilman haamuja jotka kamppaavat aina juuri kun ehdin tuulettaa edistystä. Vääriä ihmisiä, jotka paiskaavat lähtöpisteeseen kylmyydellään ja välinpitämättömyydellään.
Sinä olet haamu minussa, joka tekee minut surulliseksi joka ikinen päivä. Niin sitä et ehkä tiennyt, mutta niin se vain on.


Ja kun katson sitä selkää, tuntematonta selkää (jolla ei tosiasiassa ole mitään tekemistä näiden haamujen kanssa)
ajattelen vain kunpa voisin korjata, ottaa osan hänen kivustaan
puhaltaa häneen uutta tuulta, voimaa jonka kautta syntyä uudelleen
kaiken sen haurauden sijaan.




Sitten kasvot kääntyvät
äkkiä kohti, säpsähdän
ja se katse on kuin näkisi kaiken, koko viime minuuttisten ajatusvirran ja surunsekaisensäälin
toinen käännekohta

ja ne kavot hymyilevät
kumaraisen selän kasvot, hauraan hennon kehon kasvot hymyilevät sen kuuluisan Naantalin auringon lailla
kuin kertoakseen jotakin minkä tulkitsin väärin
yhtäkkiä ihan nauravat
dreams dreams dreams, alkaa soida mielessäni en tiedä miksi
ja yhdyn nauruun tietämättä miksi, mutta se tuntuu oikealta.

Ja tunnen kuinka muutos on siinä silmien edessä
elävää evidenssiä ihmisen mielen voimasta joka ylittää kehon rajat ja rikkinäisyyden.

Ajattelen kaikkea tätä, ajattelen yötä jolloin kaikki tuntui lopullisesti muuttuneen
yksittäisiä hetkiä jotka painavat ja muuttavat enemmän kuin vuodet
kohtaamisia joissa olen tuntenut kohtalon
kohtaamisia joista on kaiken jälkeen jäljellä vain loputon vihlova kaipaus ja tyhjä kaikuva tila jota mieleni pakenee, kaiken mukana sakenee epämääräiseksi sutuksi. Kun kauneus muuttuu kipeäksi, tavoittamattomaksi. Shit happens.

Mutta niin elämä menee. Enkä tahtoisin katua yhtäkään sekuntia, vaikka niin teenkin. Olenhan vain ihminen ja näen omien tekojeni painon ja tunnen kaaoksen kaiken jälkeen. Monta asiaa pyyhkisin mieluusti pois, kukapa ei.
Viattomuuteni hukkasin jo vuosien tuuliin kauan kauan sitten
joten turha yrittäkkään löytää enää sitä puhtautta minkä vain lapsen vilpittömässä tutkivassa katseessa ja tietämättömyydessä voi nähdä, meihin kasvaa vuosissa niin paljon saastaakin tai sellaista mikä vie sen viattomuuden menneessään.

Kuitenkin rakkaus tekee meistä aina niin pieniä ja viattomia, hauraita ehkä mutta taistelijoita silti.
Aina en vain tiedä kuinka taistella ja minkä asioiden puolesta. Koska sumu. Mutta se tekee meistä niin todellisia. Sensuroimattomia, (viiltävänkin) rehellisiä.

Olen juurtunut niin moneen, kaiketi jokaiseen vähän jota olen ikinä koskaan tavalla taikka toisella rakastanut, jokaiseen jonka kanssa maailmat todella ovat kohdanneet ymmärryksen syvimmässä muodossa. Niin sydän toimii.




Ja rakkauttani en aio katua tai pahoitella koskaan, en helvetissä.








 





sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Rauha ja pauhu, käsi kädessä kuljemme



Niin paljon tunnetta tässä kaikessa että välillä sitä tuntee olevansa hulluuden rajoilla, siellä missä järjestä on vaikea saada kiinni kun sydämen lyönnit sekoittaa, ovat kaikki mitä kuulen.
Hetken on kytevä toivo ja hullu pelko joka ei uskalla nojata,
rikkinäinen tahto jolla ei koskaan ole tarpeeksi uskallusta mullistua.
On kysymyksiä jotka jätetään ilmaan leijumaan
sellaisia joihin ei kuulukkaan kysyä vastausta.

Ne kolme pistettä. ... Dramaattinen jälkikaiku. (So classy!) Elämässä aina läsnä, ne pisteet jotka jäävät sykkivinä kohtina iholleni, (toisinaan pistelevät kuin kylmä viima paljaalla iholla jäämerellä soutaessani)
kuitenkin ajassa kipeimmästäkin tulee vain kaihoisa tarina jota muistellaan sitten nostalgisoiden keinutuolin kiikkuessa voi niitä aikoja ja mietteliäillä kasvoilla kevyt hymyn häiven.
 takanamme aina vuodet joista on jäänyt liuta isi-muotoa ja mitä jossia joka kyseenalaistaa, sellaista kaihon viidakkoa
toisinaan niihin palaan ja mietin niitä kaikkia tarinoita joissa jokin oli syntyvä ja kuoleva. Joista jokainen olisi voinut syntyä ja päättyä eri tavoin. Tietysti. On valinnat, joihin on sitouduttava muuten ei ole kunnolla kiinni siinä elämässä minkä on rakentanut. Vaan aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissaan.
Ja jokainen niistä valinnoista olet sinä tehnyt, muistutan itseäni usein. Jokainen valinta on syntynyt sen läsnäolevan ympäröivästä todellisuudesta ja totuudesta. Ei siis ole vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, valintoja joissa elää kaikissa omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.

Toisinaan tuntuu että elämäni on ollut vain loputonta ikävää johonkin. Kroonisen kaipauksen syndrooma, onko sellaista olemassa?

Pelkään lähdön hetkiä, että mitä herää oven sulkeuduttua takanani,
tunnen muutoksen
tunnen totuuden
vihdoin paljaana, jokin sisälläni syttyy ja sammuu samaan aikaan
ja tunnen
pudotuksen allani
tipahdan
hetkellinen sekasorto
ja yöllä istun sillan kaiteella jalat ristissä ja mietin kaikkea
ajatukset virtaavat ja lukot paukkuvat
katselen raiteita ja mietin miten yhden kanssa tässä istuttiin ja katseltiin maahisten vaellusta
se hupsu hetki saa hymyn huulilleni,
on niin paljon kaiken aikaa liikkeessä kohti muutosta
mutta sitten on ne joiden kanssa kaikki hetkeksi kuin pysähtyy. Ne harvat joiden kanssa hetket ovat unohdusta kaikesta muusta ja läsnäolon voimaa jossa jokaisella sanalla on painoa ja tilaa tulla kuulluksi.



Silloin tunnen miten muutos ja totuus sattuu
kuitenkin samalla juuri siinä on se voima, potku perseelle.
ja kuitenkin
mullistuksien keskellä olen kasa heijastuksia ja varjoja, joiden merkityksiä en osaa nähdä. vielä.

Ja lopulta on vain rauha. Katseissa jotka kohtaavat ja hiljaa hyväksyvät.
Irti päästäminen jossa kuitenkin myös syntyy. Uudeksi syntymisen hetki. Ei mitään hätää. Elämä olet hyvä.

Nyt katoan viikoksi metsään, ah je, palaillaan!


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Horjuvista askeleista uhoon







Miksi se onkaan aina niin että surusta on niin paljon helpompi kirjoittaa? Hyvä on tavallaan niin noh jos nyt voi sanoa yksinkertaista, sen tavoitettuaan. Hyvyyttä ajatellessani mietin usein hetkeä kun Minä&M kellutaan uimapatjalla Kroatian taivaan alla. Ja siinä se. Hyvyys on kellumista joka ei vaadi syväluontoista analyysia. Se on kepeä toteamus kaikki on kohdillaan tässä tai kevyt huokaus täynnä rauhaa, hetki jolloin uskaltaa päästää irti ja luottaa, sulkea silmänsä. Se on kuva isästä puoliunessa myhäilemässä käsi masulla. Paha (mieli) etsii aina selityksiä ja vaatii ratkaisuja, se etsii aina ja ikuisesti- niitä oikeita sanoja ja tekoja joiden kautta löytää järki ja balanssi. Suru vaatii uhmaten muutosta kun ilo helisee auringon hohteessa. Silti siitäkin tulisi kirjoittaa. Ja silti, not today.

Tänään se suru asui kaikkialla mussa kun taivaalta satoi harmaata mössöä ja minä saatoin hajota ihan rauhassa, huomaamatta kaiken sen yleisen melankolisuuden keskellä. Se sopi katukuvaan. Metron loistavassa oranssissa te näytätte kaikki harmailta ja tyhjät katseet vaeltavat toisensa systemaattisesti ohittaen. Kapuan harmaiden betonirakennusten sisällä tuntemattomia rappusia ja vuodan sydäntäni tuntemattomalle, puhun kun on puhuttava vaikka sillä hetkellä kaikki mussa takeltelee. Ostan mehujään (uusi buumini) jota lipitän kaatosateessa mustassa viitassani iäisyyden. Menen kirjastoon ja vihdoin maksan kahden vuoden takaiset jättisakot ja haalin kasan kirjallisuutta ja elokuvia joihin uppoutua. Päämääriä ja pakoreittejä. Sekä että. Ompas kunnianhimoinen varasuunitelma taasen.

 Yhtäkkiä on taas niin suunnatonta ja askel horjuu kun oma unelma on muuttunut naurettavaksi sellaiseksi jonka voisi heittää yhtä hyvin raiteille metron alle. Tähdet jäivät tavoittamatta. Siinä hetkessä mussa on hupaisaa uhoa, vailla järkeä, myöhemmin vain hiljaista pettymystä joka tirauttaa muutaman kyyneleen Töölön puistikossa kaatosaateessa kun on vain minä ja hiljaisuus. Annan tuntien kulua ja mietin mihin se ote taas katosi. Se katosi kun te ette taaskaan nähneet, jokin jäi puuttumaan. Ja jokin mussa lakkasi sillä hetkellä palamasta.



Näin se kulkee, elämä, eteenpäin on mentävä. Keksittävä jotakin, vaikka just nyt on olo aika rikki. Maailma kutsuu. Ja vielä joku päivä näytän, vannon.


torstai 5. kesäkuuta 2014

Yhdestä yöstä loppuelämään





 Muistathan miten yössä huudettiin nuoret hauraat sydämet palaen, oli kipeä ensi rakkauden kosketus joka meissä kummassakin silloin vihloi lujaa ja samaan aikaan autuas vapaus, kaikki oli siinä niin käsillämme. Pelto oli hiljainen kun meidän viiden askeleet laahasivat huurteisia heiniä hengitys höyryten. Meistä syntyi polku. Hiljaisuus nosti haurautemme pintaan, muistan kuinka katselin vaitonaisia kasvojanne joilla ajatukset ajelehtivat ja siinä hetkessä tavoitin teidät eritavalla kuin koskaan aikaisemmin. Hetkeen kukaan ei uskaltanut rikkoa sitä hiljaisuutta, oli vain seilaavat mielet jotka kulkivat askeltemme tahtiin äänettömyyden seassa.

Me kiivettiin sen pienen kylän koulun katolle, ja niinhän se on että aina on helpompi matkata ylöspäin kuin alaspäin jolloin näkee tiputuksen allaan. Jäätiin sinne toisen kanssa ja oltiin että ei hele, tässä vietetään sitten loppu elämä. Lopulta oli hypättävä, se puoli metriä tikapuille ja kipinkapin alas. Meistä syntyi nauravapesäke, voi kultainen nuoruus, lisäisin nyt.

Oli samettiset sohvat joihin upposimme, me viisi ladon nurkalla heinien seassa. Yhtäkkiä sä täytit hiljaisuuden laulullasi, vaikka aina sanoit ettet rupia mittään herkkiä ballaateja laulamaan kun muut innostuttiin takkatulen ääressä hoilaamaan. Mutta siinä sä lauloit, silmät kiinni karhea ääni lähti kuljettamaan jotakin rosoa menneisyydestäsi, niin mä sen näin. Se oli enemmän kuin yksi vaivainen laulu. Pojankloppi oli poissa ja tilalle oli tullut hauras pieni poika ja iso mies samassa paketissa.
Ladossa oli pimeää jo, lampaatkin uinuivat alla, mutta siinä hetkessä jokaisessa meissä heräsi jokin, sen vannon vaikkei siitä koskaan puhuttukaan. Se hetki meni ja jatkoi matkaansa niinkuin jokainen aikaisempi, mutta jotakin jäi, se mitä syntyi ja se mikä myöhemmin hälveni ja melkein unohtui aikaan erossa.




Ja yksi yö voi kiteyttää kaiken. Ja sanon teille ihmiset, tarttukaa rohkeasti luuriin ja yllättäkää joku kaipauksellanne. Se voi olla aika hurjaa mutta myös sairaan vaikuttavaa.