perjantai 20. helmikuuta 2015

Olla vaeltava varjo yössä, olla auki, olla kokonaan




Aina en tiedä kuka on tämän tarinan kertoja
on vain satunnaisia kuvia sieltä sun täältä ja niin monen ihmisen lävitse, rikkonaisia välähdyksiä ja hämärää, totuuden ja ihanteen sekamelska
 on niin lukematon määrä erilaisia ääniä, 
sateenkaari kameliontti, kömpelö elefantti, hologrammi

Kuitenkin juuri nyt on vain hiljaisuus. Valkoinen askeettinen tila jossa hengityskin kaikuu, mielentila: mystinen, selittämätön. Jossain viilto. Kello on puoli neljän yöllä ja tunnen olevani reunalla ja kun Beck laulaa toivosta, minä ihmettelen miten nopeasti sekin karkaa käsistä. Miten kaikki vain karkaa ja yhtäkkiä edellis-illan valtava elämänpalo ja inspiroiva uppoutuminen hetkeen miltein ventovieraan kanssa
 valaistuminen on vaihtunut taas hämärässä haparoinniksi ja oman olemassaoloni kyseenalasitamiseksi, 
yön raskaaksi veltoksi mieleksi, vaeltavaski varjoksi
ja vähän turta sydän joka on kyllästynyt aaltoihin, näihin loputtomiin hyökyihin 

KUohu, epätasainen pampampampadamipam on äänimaisema
sydämelläni ei ole mitään rytmitajua
ja se rätisee kuin taajuus olisi hukassa
olen rähinärokkia ja moshaan sen tahtiin, toisaalta olen sinisiä sointuja ja pehmoisia ballaateja, humppaa ja teknoa, sillisoppaa,
 ihminen on gendrestä toiseen, rajoja rikotaan ja maailmani saa mullistua kaiken aikaa kun ei sillä ole selkeitä raameja. Toisinaan tuntuu että on tavallaan vähän kaikkea ja samalla ei yhtään mitään. Suttupaperi, haalea crokee-piirros.

osaisimpa kuulua jonnekkin
olla joskus selvät sävelet 
stabiili tila jonka ei tarvitsis joka askeleella pelätä pudotusta 

ajatukset eksyvät vieraalle maaperälle
on niin kova hinku kasvaa ja kehittyä
näyttää etten ole pieni, näyttää mullistusvoimansa.


Mutta kun
toisinaan sitä haluaisi hetken vain olla. Tiedättekö, lakata puskemasta jotakin kohti ja hiljentyä, 





Ei kommentteja: