torstai 18. heinäkuuta 2013
torstai 27. kesäkuuta 2013
Minä ja Barcelona
Ja yhtäkkiä kaikki tuntuu tärkeältä, säpsähdän lamaannuksestani taas tähän ja olemassaoloni herää varpailleen jokaisen kuolevan soluni voimin. Näin, katsokaa kuinka muutos ottaa tilansa. Aistini sekoittuvat yhdeksi eläväksi,siinä hölmön vähäpätöisessä hetkessä tiskatessani yksinäisyydessä, herää jokin kuin valokatkaisin naps pimeydestä valoon (siirtymä jota emme huomaa, mutta muuttuneen tilan näemme). Bob Dylan laulaa täynnä tunnetta ja kadulta kaikuu Barcelona, - hullu(n) elämän kauneus, olemassaolon lakkaamaton syke. Minä olen yksi niistä, tunnen yhtäkkiä katsellessani niitä ohimeneviä kohtaloita, itselleni anonyymeinä viipottavia jalkoja ja kasvoja. Jokainen niistä voisi avartaa tätä pientä maailmaani, jokainen niistä voisi muuttaa kohtaloani jota en itsekkään vielä tunne sen avautuessa hetki hetkeltä.
Joukko espanjalaisia nuoria hurraavat ringissä, alkaa laulu espanjaksi sydämestä saakka, humalaisten sävelien seasta. Kadun kulmalla seisoo herra ja toinen myymässä piipittäviä kapistuksia, kolmas heittelehtivää pörräävää valosukkulaa taivaalla, illasta toiseen aina samalla tavalla samalla nurkalla ojentaen käsiään ohikulkijoita kohti toiveikkain katsein. Niin niiden elämä kulkee rytmissä hakien vakautta elämäänsä, turvallista pohjaa, toive ja mahdollisuus kaiken aikaa. Tarkkailen yhtä kohtaloa viikon verran, kuvitellen taas tuntevani yhden elämän paremmin kuin tunnenkaan. Se maailma ja äänimaisema kasvaa osaksi omaa olemassaoloani, tiskien äärellä hymyilen tälle hullunkuriselle maailmankaikkeudelle ja ajattelen toivoa, jokaiselle omansa. Hauras katseeni ikkunassa on muuttunut hetkessä voimakkaaksi, määrätietoiseksi, tietoisemmaksi kauneudesta jonka hetkeksi unohdin muistoon, pubin hämyssä löydettyyn menneisyyteeni (liittymättä siis mitenkään pubiin itseensä), vuosia kestäneeseen harhailuun ja järjettömään itseinhoon.
Ajattelen edellisen illan hukkumisen hetkeä, jolloin yksikään sana ei nostanut pystyyn, jokainen painottomia jättimäisen pienuuteni edessä. Hetken olin niin kaukana jokaisesta rakastavasta katseesta ja yrityksestä nostaa pystyyn, oman suruni säälittävässä kuplassa. Ja kuitenkin, nyt olen taas tässä, niin täynnä tätä kaikkea, hyvyyttä ja pehmeyttä.
(ps. sorge kuvien laatu suorastaan surkea.)

torstai 13. kesäkuuta 2013
Elämän mahtipontiset tuulahdukset vuorottelevat pohjattoman tyhjyyden tunteen kanssa ja mä seison ääripäiden välissä tämä pieni mieli sekaisin.
On kuitenkin yö jolloin unohdan kaiken muun, on lempeät kasvot ikkunassa jotka vilkuttavat perääni lähtiessäni, pomppuista kyytiä mukulakivillä tuulen mukana, sponttaanit lettukestit jotka karkottavat mut yksinäisyyteni ääreltä, pehmeä turva, unohdus aaltoihin, hyvä hiljaisuus saunan laiteilla, jossa huomaan että jokin on muuttunut, olen vähemmän ulkopuolinen itsessäni. Me uidaan satoja metrejä, polskutellaan kuin pienet naperot kauhoen vettä kaikin voimin, kunnes väsytään.
Lapsena energia oli lakkaamaton ja mieli väsymätön - nykyään omat rajat kohtaa useammin vähän kaikkialla. Ilmassa on sateen tuoksu astueassani ulos pääkopastani ja hetken ajattelen olevan vain onnellinen - kuitenkin tietäen että nämä täydet hetket, valtaavat vain hetkeksi ja sitten katoavat taas jonkin useimmiten mitättömän pienen muuttujan mukana. Jotakin mikä palauttaa taas tähän, kipeästi ryminällä muistuttaa rajakohdasta, päätöksestä jota en voi lykätä ikuisuuksiin sanomalla katsotaan.
Mutta mitä jos vielä hetken siinä suunnattomuudessa, elämä kantaa ja aika näyttää-ajatuksessa?

tiistai 11. kesäkuuta 2013
Vähän maailmastani

Tässä vähän maailmaani, tässä siristävä lakoninen katseeni ja katkonaiset tunteeni jotka etsivät haparoiden pysähdyspaikkaa, selvää horisonttia. Näin se meni ja näin se tulee menemään kenties aina. Yhdestä maailmasta, toisesta ja kolmannesta, teistä jotka ovat niitä synnyttäneet oleviksi. Mullistavista teistä.
Harson lailla sekoittuvat muistot osaksi näkökenttää, osaksi tämän lipuvan hetken tunnekenttää. Kipeän kaunis häivähdys, sekoitti mokoma nykyhetken balanssin. Oli siinä muutakin joo, jotakin mikä etsii vielä muotoaan päässäni. Yhdet kasvot maalautuivat mieleeni siitä yhdestä hassusta tuoksusta, vuosien takaa, ja vielä se tuoksu kantaa kokonaista elämän palasta mukanaan, kokonaista muistoa yhdestä syntyvästä, palavasta. Kokonaista muistoa yhdestä loppuun palamisesta. Koko stoori yhdessä saippuassa. (ja se stoori sai mut funtsimaan mitä rakkaus on ja miten monta kertaa olen ehtinyt sen elämäni aikana mokata)
Tiedän kuitenkin, että tarttumapinta elämään on vain tässä käsillä olevassa, siinä kaikessa mistä pystyy saamaan otteen. Toisinaan muistot raastavat hullun lailla elämänvoimaa ja järkevää otetta jolla muodostaa ja rakentaa tätä käsillä olevaa. Mä elän vähän liikaa vanhaa, se on ollut heikkouteni aina - voisi siis sanoa että olen ollut koko pienen elämäni kuin varhaismummo tässä järjettömässä nostalgisuudessani. Niinkuin eletty elämäni olisi suuren suuri historia, kuitenkin ihan vain yksi vaivainen elämä, tavanomainen paljon tuntenut ja kerännyt matkaansa-elämä.
Yhtäkkiä kaikki on se kolkko katse, kasvot jotka makaavat matolla tyhjänä tiiraillen, hetki johon tiivistyy kaikki . Äänimaisema lokkien vihellys ja huuto hiljaisuuden täyttäen ja yhden tuhina joka on irrallaan meidän pakenevasta kohtaamisesta, mutta silti niin läsnäoleva, että kasvanut osaksi kuvaa. Irtaantumisen hetki.
Me jotka katkesi keskeltä, liian vähän tarttumapintaa kai, tai jotakin mitä en tiedä,ja tämä me, joka ei vielä tiedä miksi asettua. Tämä me tässä, joka on sairaan suloinen ja turvallinen, kumpaakin enemmän kuin yksikään aikaisemmista meistä.
Kuuntele sydämesi ääntä, sanotaan - yritän kokoajan, ihan totta yritän, toivon löytäväni äänen joka sanoisi näin kuuluu olla. Mutta se ääni muuttuu kokoajan joten mitä hittoa, mihin niistä tartun? Missä äänessä asuu tämän hetken totuus "oikeista" askeleista?
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Ja minä olen se hölmö vähän kaikkea sekamelska kaiken keskellä
Nuoruus käsissäni, pujottelee lävitseni tunnehumahduksina, lipuu eteenpäin impulssien lailla päättömässä rytmissään, päämärättöminä sykäyksinä ja alati muuttuvina suuntina, kauneuden kiteytyminä. hiljaisuus keskellä mielen kaaosta, hiljaisuus katseiden välissä vailla etäisyyttä, haalea raja ja kysyvä katse
on ajatus josta en ihan saa kiinni
on ajatus joka vaatii pysähtymään, hiljentämään vauhtia, mutta ei, ei suinkaan pakenemaan. Sukellan unohdukseen, mitä lähempänä olen, sitä yksinkertaisemmaksi koko olemassaoloni muodostuu. Yhteen hauraaseen kosketukseen rakentuu kaikki, ja hetken se on kaikki millä on merkitystä. Enkä kaipaa mihinkään. Ja se on kauneinta aikoihin, siinä on vilahdus rakkaudesta joka ehkä syntyy.
Ota kädestäni ote, haparoitaisiinko hetki yhdessä, rytmi kuin kelluisi
kunpa elämässä olisi veden kannattava voima, että voisi vain kellua kevyesti askeleesta toiseen ilman raskautta. Maatessani selälläni tunnen painovoiman lakien murtuvan, pojat huutavat rannassa vielä lapsen kimeydellä kohta jo isolla kynnyksellä jossa kaikki muuttuu hieman monimutkaisemmaksi mutta ne onnekkaat eivät vielä tunne sitä, eivät tiedä siitä vielä mitään. Mikä tietämättömyyden autuus. Toisinaan kaipaan sitä niiiin paljon.
Tyhjennän mieleni äänimaailmasta ympärilläni,
olisipa vielä tähdet kesäyön utuisessa taivaassa,
vielä käyvät aurinko ja kuu kilpaa, se ajatus saa miettimään hetkeä meidän kukkulalla, mietin onnea johon havahdun. Mietin surua seassa, kaiken seassa vähän jokaista sävyä
tunneskaala elää omaa elämäänsä, hullun lailla pyörrettä
varpaiden välissä kuljetan hiekkaa kymmenien kilsojen takaa, hyvä päivä yhdessä unohduksessa.

perjantai 31. toukokuuta 2013
Yössä on syreenien tuoksu ja ilmassa kytevä rakkaus, askeleissa uudenlainen valppaus ja tuntuma siitä mihin olen menossa. Ja toisaalta huojentava vapaus tietämättömyydessä, tilaa epätietoisuudellekkin. Tulevaisuus ei ole pelottava ammottava aukko, se on suloinen tyhjyys josta voin muovata mitä tahansa. Mistä ikinä löydänkään itseni vuosien kuluttua, sinne olen tieni enempi tai vähempi itse raivannut, oman tahtoni ja toimijuuteni voimin. Ja jos se elämä ei sitten tuntuisikaan omalta, ravistelisin sitä kohti kodintuntua.
Elämä antaa tilaa muutoksille aina ja tekee askeleistakin helpompia. Niin kauan kun on itse valmis uskaltamaan ottamaan harppauksia, ohittamaan toisinaan mukavuusalueensakin rajat voi olemassaolo kasvaa jokaisen eletyn päivän verran. Sen olen viime vuosissa oppinut, alkaessani tavoittelemaan todella niitä asioita minkä ääreltä tahtoisin joku päivä itseni tosissani löytää. En uskalla sanoa niitä ääneen vielä tässä, hakekoot vielä hetken muotoansa, rohkeutta tulla nähdyksi. Mutta omassa mielessäni on suunta ja se kantaa osalti nykyisyyttäkin.
Jokaisella askelemalla en hetkauta maailmaa tai edes luo muutosta omassani, mutta askel askeleelta piirrän yhtä taivalta todeksi. Aina ja ikuisesti tuoretta taivalta, elämää joka ei koskaan lakkaa itsessään olemasta tuore.
Hitto vie, mä taidan olla aika onnellinen just nyt.
ps. hui huomenna lakkiaiset, jänsgää!

tiistai 21. toukokuuta 2013
Hetkien virtauksia Viron mantereelta
Näin vanhemmiten sitä on oppinut löytämään uusia ulottuvuuksia isovanhempien kanssa ja tajunnut miten sukuside itsessään ei vielä luo mitään, vain nimike ihmistenpäällä ja yhteiset juuret joista olemme tulleet, joka on lähinnä pohja syntyvälle tai koskaan syntymättömälle siteelle. Määrittämättä tuntemisen ja yhteyden todellista syvyyttä. Pienenä sitä tunsi tuntevansa jokaisen sukulaisensa, tunsi tai luuli rakastavansa koska niin kuului.
Noh, me ollaan oltu läheisiä pienistä vuosista alkaen ja tämä rakkaus on elänyt vahvasti aina eikä se ole missään vaiheessa säpälöitynyt illuusioksi niinkuin tarinoista monet. Vaikka tietystihän rakkaus muuttaa muotoaan, kasvaessa ja ajassa tietyllä tavalla syvemmäksi kun ymmärryksen ja arvojen merkitys kasvaa, kun toisen tunteminen on moniulotteisempi taival - mutta ajassa kuin ajassa aina tavallansa. Vaikka samalla tavalla me vieläkin ihmettelemme yhdessä kuin lapsen sieluin. Maailman edessä me ihmiset ollaan kuitenkin aina aika pieniä.
Sä olet täynnä tarinoita, ajoista, jotka ovat mulle tuttuja lähinnä historian kirjan sivuilta. Kerrot rakkaudesta kauan sitten, niissä tarinoissa elää aina ajattomuus ja universaali ymmärrys, rakkaus keskellä kaaottista maailmaa ja kaukaista todellisuutta, itselleni epätodellista. Puhutaan virheistä, joiden kautta elämä on löytänyt suunnan, virheistä, jotka ovat olleet välttämättömiä, löytääksemme tietyt merkittävät oivallukset, ollaksemme juuri tässä. Virheistä, jotka ovat loppuen lopuksi näyttäytyneet vain käännekohtina, risteyksinä joista on lähtenyt tuore taival uusine mahdollisuuksineen.
Kysyn miltä elämä tuntuu kaiken kaikkiaan juuri nyt, sanot kaiken olevan kokonaisvaltaisempaa kuin koskaan. Silmät kyynelissä jaamme hiljaisuuden, joka on kauneimpia pitkään aikaan. Tuntuu vain niin tärkeältä olla siinä.
Merten takaa huomaan ohimennen välähdyksin ikävöiväni sitä yhtä ja toivoisin voivani nukahtaa syliin, hiljaa lipua turvalliseen uneen. Ja yhtäkkiä, ehkä etäisyyden luoman perspektiivin takia, kaikki näyttää vain selkeältä, vailla epäilyksen häiventäkään.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tänään mua hymyilitti ihmisten liikkeet, bussin ikkunasta bongatut unohduksen hetket tuntemattomien kasvoilla, nykivä kulmakarva kiireisten askeleiden seasta, sekunnin murto-osan häivähdys ilosta vanhan miehen surullisissa ajan painamissa kasvoissa (olisin halunnut tavoittaa ajatuksen joka herätti kasvot hetkeksi henkiin), huitovat kädet keskellä liikenneympyrää, tuoreen rakkauden kasvot, hymyni heijastuksessa.
Toisinaan tunnen näkeväni jokaisessa ohikulkijassa kauneuden, että olisi tartuttava hihasta ja sanottava jotakin siitä, - niin yliampuvalta kuin kuulostaakaan, joo tiedetään.
Kaksi hyppii pimeällä kentällä käsikädessä, salama välähtää pimeyden seasta, säpsähdän. Kuvittelen naurun kasvoilla ja miten hiljaisuus täyttyy hetkeksi nuoresta euforiasta. Kuvittelen kuvan, joka vuosien päästä on muisto yhdestä eletystä sekunnista ilmassa. Fiuh.
Hetkessä nykyisyys on muisto, elämän sen hetkinen olemus kiteytettynä yhteen kuvaan. Se saa kyyneleet silmiini, haihtuvasta ajasta. Aika on niin absurdia, ajattelen -niin olematonta ja olevaista, asettaa raamit olemassaolollemme ajatus ajasta, keksitty määritelmä ja kuitenkin kaikki pyörii sen ympärillä tai kaikkea se pyörittää, mukana, jäljessä... Jännä. Pieni poika surraa alamäen potkulaudalla ja jokin siinä näyssä saa mut heltymään päästä varpaisiin. Ajattelen hetken lapsuutta - oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, viime aikoina olen elänyt aika paljon sen ajan äärellä, hajanaisten kuvien seassa yrittänyt tavoittaa onnellisuuden ja vapauden perimäistä olemusta, yksinkertaistaa itseni lapsen tasolle, jossa elämä on vain se miltä tuntuu ja jokainen idea elettävän arvoinen. Ei hukkaan heittämistä, ei pelkoa olla nolo. Ei haparoivia askelia tai liikaa etsimistä.
Mutta mitä mitä miksi, miksi puhun nyt vapauden etsimisestä ja haparoinnista, koska oikeasti oikeasti, kaikki skulaa. Erihyvin suorastaan. Miksi siis lähden kiemurtelemaan väkisin vanhojen solmujeni sekaan,silloin kun ollaan tässä ja kaikki on hyvin koossa ja kasassa? Kumma ihmismieli.
Tänään näin myös pitkästä aikaa lapsuudenystäväni, sen joka on asuttunut maailmaani enemmin kuin kukaan muu. Tajusin kaivanneeni, tajusin että asuu edelleen, tajusin tulee aina asumaan. Toiset eivät muutu vieraiksi koskaan. Toisen kanssa kesän ensimmäiset pussikaljat (tai sidukat) ja vaivatonta olemista. Kolmannen kanssa nauroin eilen enemmän kuin aikoihin. Sellaista kuin kevään aurinko hohkaa ja ajatukset ovat vain pehmeitä. Hirmu hyvii momenttoi!

Joten niin. Onni ole hyvä ja pysy siinä, balanssi, kiitos. Näin on hyvä, sitten kumminkin.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Pienen hetken katoan, unohdan miten isojen ihmisten kuuluu kannatella itsensä, kohdaten maailma tuntien jokaisen askeleensa kuin kaikki olisi jo kertalleen nähtyä ja tunnettua. Olla koossa miten olla koossa kun tunteet ovat liian isoja pienen mielen käsitettäväksi. Useimmiten tuntuvat olevan.
Toisinaan tuntuu että olisin kuin kultakala, minuutin muistilla, hätkähdän kerta toisensa jälkeen törmäten oman kupuni seiniin, tässä ovat rajani ja loputtomat rikkinäiset kohtani jotka elävät osana jokaista tarinaa. Tunteet ottavat vallan jonka edessä kutistun - vaikka kuinka monta kertaa olenkaan todennut että höps vain (hullunkurisia) aivoimpulsseja rakasta ystävääni lainaten.
Oudoilla kulmilla, jätän jälkeeni yhden uuden alun, alun jota tavallaan olen osa mutta silti pienempi kuin kaksi. Kylässä, tuttu ja kuitenkin vieraana, arjessa vain ohimennen ja vilahduksin. Enkä tiedä miten olla, haluan löytää oman koloni sieltä. Haluaisin huutaa pelkoni pois niin että voisin olla aina vain vahva. Mutta näinä hetkinä olen kaikkea muuta. Onneksi on paljon hyvää, oikeasti, enimmäkseen kaikkihan on just nyt vain hyvää.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Lakatessaan haaveilemasta
Istun ventovieraan sängynlaidalla, katselen miten sen varovainen katse harhailee valkoisilla seinillä ja vaitonainen olemus ottaa tilansa, valkoisissa verhoissa ja anonyymeissä lakanoissa, loputtomassa valkoisuudessa sumuinen mielenmaisema. Ja mietin hiljaa; noin sen päivät kuluvat ja hukkuvat; tunnit seisovat paikoillaan ja tuleva on harmaa virikkeettömyyden jatkumo vailla odotusta.
Mielessäni syntyy hento kuvitelma siitä millainen ihminen sen katseen takana on joskus elänyt. Siinä kuvassa on paloa, pilke silmäkulmassa ja mustaa huumoria, pidättelemättömyyttä. Nyt se on haalea, etäinen kuva ihmisestä joka joskus on todella elänyt
, hauras kuin lapsi vanhan ihmisen kehossa. Iso mies pienessä kippurassa.
Sisälläni herää pakahduttava suru, mutta on pakko pysyä koossa. Tunnin ja kaksi istun sängyn kulmalla, hieron pieniä ryppyisiä varpaita ja yhtäkkiä tuntuu kuin valkoinen askeettinen huone ja sairaalan haju olisi imenyt meidät kummatkin tyhjyyteen, outoon raskauden ja avuttomuuden tilaan jossa jokainen sana on sanottava kuiskaten. Kaikki sanat hukkuvat mitättömyytensä sen suuruuden keskellä. Silti puhun, annan sanojen tulla virtana, toivosta ja kauneudesta, pieniä tarinoita elävästä elämästä, enkä lakkaa puhumasta vaikka tunnen taas naiiviuteni ja tietämättömyyteni.
Jostakin on löydettävä ripe toivoa.
Sä olet enkeli, hento ääni sanoo. Mutta tosiasiassa olen hetken vain pieni tyttö, joka on eksynyt liian ison vastuun keskelle yrittäen sulkea toisen halkeamia korulausein ja sen pienen ymmärryksen verran mitä on ehtinyt 20 vuodessa saavuttaa, enkeli tekisi ihmeitä jos sellainen olisi. (Joskus toivoisin uskovani sellaiseen.) Mutta niin, miten nostaa toisen pystyyn sellaisesta mistä ei tiedä mitään, tarvitaan silta (eläytyäkseen, ymmärrys) jotta ote olisi tarpeeksi vahva - enkä tiedä mistä rakentaa sellainen.
Mutta lupaan palaavani.
Ulkona poltan tupakan, sauhujen mukana muutamat pakahdutetut kyyneleet, haihdutan ilmaan raskaan harson, heijastuksen toisen tuskasta. Palaan omaan elämääni, se tuntuu kaiken sen rinnalla sopivan pieneltä ja helpolta ja kaikki on vielä mahdollistä, siinä hetkessä ajatus saa alleen aika paljon voimaa. Siinä kuplassani olen turvassa. On oltava aika kiitollinen tästä kaikesta, jaloista jotka kantaa, mielestä joka toisinaan horjuu mutta ei vielä koskaan ole kadottanut toivoaan kokonaan.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Olen ollut viime päivät aika onnellinen. Sillä tavalla vapaa ja kevyt, unohtanut kuilun ihanteen ja toden välillä ja vain elänyt. En tarvitse mullistuksia ympärilleni, saadakseni kuitenkin loksahduksia sisälläni aikaan, loppuen lopuksi kaikki voi lähteä yhdestä kohtaamisesta tai lauseesta jonka bongaan bussipysäkkiin raapustettuna. Tiedän ettei pitäisi tarttua jokaiseen loksahdukseen sillä asenteella että tästä eteenpäin kaikki on helpompaa, mutta joka kerta hairahdan uskomaan siihen että jokainen muutos on pysyvämpi kuin sata edellistä. Totuus taitaa kuitenkin olla ettei elämä koskaan lakkaa olemasta satunnaista rämpimistä ja kamppailua, on tietyt pisteet joita kuitenkin kantaa mukanansa ja tapansa tuntea ja kokea. Se on mitä on ja sen mukana on elettävä, turha taistella liiakseen tosi-asioita vastaan, koska jokainen niistä ei taida olla vielä valmis muutokselle.
Mutta NYT just ei ole väliä sillä mitä tulee huomisen päivän mukana tai siitä edeltävän ja koko loppuelämä, koska nyt hymyilen siksi että elämä ihan oikeasti on aika kivaa.
Eilen tanssittiin aamutunneille saakka ja neljältä hipsittiin kuorsaavaan taloon. Se oli mega hyvä ilta.
Ps. Harmittaa etten ole kovin jaksanut kameraani kanniskella viime päivinä, mutta tässä yksi sairaan onnellinen hetki viikon takaa:, (true love, serkkumimmi!)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Ja niin, yöfunderointia
Kahlaan läpi päivien, latelen hölmöjä latteuksia ja purkaudun ihmetellen tuleeko aikaa jolloin voisin todeta joo eipä tässä ihmeitä, ei mulle oikeastaan kuuluu mitään. Jo viikko saattaa olla suurta sisäistä mullistusta ja kasa (kuvitteelisia) oivalluksia ja käännekohtia, todellisuudessa kyse on usemmiten kuitenkin vain hetkellisistä tunnetiloista jotka eivät tulevaa kummemin hoksauta suuntaan taikka toiseen. Yhteen pieneen hetkeen pakataan taas puoli maailmaa ja paikkaan ikävää joka on ehtinyt kertyä. Mutta miksei välillä voisi vain sydänkin hiljentyä, mietin, näiden viikkojen keskellä kun ei oikeastaan ihan totta ole tapahtunut mitään. Todeta että kaikki on vain tavallista, ei mullistavaa. Ja se on ihan okei. Tavallisuus tekee vain mieleni levottomaksi, kaipaavaksi, liikaa tilaa ja vähäpätöisyyttä.
Huomaan kaipaavani ääripäitä. Sillä välillä tuntuu, että vain niistä elän todella. Ääripäiden voimasta toisiinsa, laitamilla elämä paisuu isoksi kauneudeksi tai isoksi rumaksi suruksi, mutta ainakin olemassaolo enemmän kuin epämääräistä höttöä ja haalistunut mieli. Mitään en itsessäni pelkää niinkuin tyhjyyttä, Kumpa osaisin selittää. Kaipaan tunnetta. Ääripäät muistuttavat siitä että olen tässä, vahvasti olemassa ja että jokin vaikuttaa syvästi, sidoksesta kaikkeen tähän. Ja kaikki on kaikki, hyvä ja paha äärilaita, mutta tarvitsen nämä kaksi voimaa ollakseni oikeasti.
Nyt on vähän pieni mieli ja uupuneet ajatukset jotka toistavat itseään, mutta tasapaksun turvissa elämä ei ainakaan ole heikoilla jäillä. Se vain on ja se kai se on välillä ihan hyvä vaikken osaakkaan oikein elää sen turvissa. Olen niin jatkuvan seikkailun tarpeessa, koska that`s me! Hölmöä.
ps. O ou. Välillä pelkään kuulostavani dramaattisuudessani vähän Jipulta. Kaikella rakkaudella, digaan jopa hänen musiikkia, mutta ihmisenä vain aikamoista ylidraamailun meininkiä. Meitsi nyt vaan tuppaa menemään vähän överiks välillä, mahtiponteilu on the way to go mulla sitten vissiin.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)