Tässä vähän maailmaani, tässä siristävä lakoninen katseeni ja katkonaiset tunteeni jotka etsivät haparoiden pysähdyspaikkaa, selvää horisonttia. Näin se meni ja näin se tulee menemään kenties aina. Yhdestä maailmasta, toisesta ja kolmannesta, teistä jotka ovat niitä synnyttäneet oleviksi. Mullistavista teistä.
Harson lailla sekoittuvat muistot osaksi näkökenttää, osaksi tämän lipuvan hetken tunnekenttää. Kipeän kaunis häivähdys, sekoitti mokoma nykyhetken balanssin. Oli siinä muutakin joo, jotakin mikä etsii vielä muotoaan päässäni. Yhdet kasvot maalautuivat mieleeni siitä yhdestä hassusta tuoksusta, vuosien takaa, ja vielä se tuoksu kantaa kokonaista elämän palasta mukanaan, kokonaista muistoa yhdestä syntyvästä, palavasta. Kokonaista muistoa yhdestä loppuun palamisesta. Koko stoori yhdessä saippuassa. (ja se stoori sai mut funtsimaan mitä rakkaus on ja miten monta kertaa olen ehtinyt sen elämäni aikana mokata)
Tiedän kuitenkin, että tarttumapinta elämään on vain tässä käsillä olevassa, siinä kaikessa mistä pystyy saamaan otteen. Toisinaan muistot raastavat hullun lailla elämänvoimaa ja järkevää otetta jolla muodostaa ja rakentaa tätä käsillä olevaa. Mä elän vähän liikaa vanhaa, se on ollut heikkouteni aina - voisi siis sanoa että olen ollut koko pienen elämäni kuin varhaismummo tässä järjettömässä nostalgisuudessani. Niinkuin eletty elämäni olisi suuren suuri historia, kuitenkin ihan vain yksi vaivainen elämä, tavanomainen paljon tuntenut ja kerännyt matkaansa-elämä.
Yhtäkkiä kaikki on se kolkko katse, kasvot jotka makaavat matolla tyhjänä tiiraillen, hetki johon tiivistyy kaikki . Äänimaisema lokkien vihellys ja huuto hiljaisuuden täyttäen ja yhden tuhina joka on irrallaan meidän pakenevasta kohtaamisesta, mutta silti niin läsnäoleva, että kasvanut osaksi kuvaa. Irtaantumisen hetki.
Me jotka katkesi keskeltä, liian vähän tarttumapintaa kai, tai jotakin mitä en tiedä,ja tämä me, joka ei vielä tiedä miksi asettua. Tämä me tässä, joka on sairaan suloinen ja turvallinen, kumpaakin enemmän kuin yksikään aikaisemmista meistä.
Kuuntele sydämesi ääntä, sanotaan - yritän kokoajan, ihan totta yritän, toivon löytäväni äänen joka sanoisi näin kuuluu olla. Mutta se ääni muuttuu kokoajan joten mitä hittoa, mihin niistä tartun? Missä äänessä asuu tämän hetken totuus "oikeista" askeleista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti