Elämän mahtipontiset tuulahdukset vuorottelevat pohjattoman tyhjyyden tunteen kanssa ja mä seison ääripäiden välissä tämä pieni mieli sekaisin.

On kuitenkin yö jolloin unohdan kaiken muun, on lempeät kasvot ikkunassa jotka vilkuttavat perääni lähtiessäni, pomppuista kyytiä mukulakivillä tuulen mukana, sponttaanit lettukestit jotka karkottavat mut yksinäisyyteni ääreltä, pehmeä turva, unohdus aaltoihin, hyvä hiljaisuus saunan laiteilla, jossa huomaan että jokin on muuttunut, olen vähemmän ulkopuolinen itsessäni. Me uidaan satoja metrejä, polskutellaan kuin pienet naperot kauhoen vettä kaikin voimin, kunnes väsytään.

Lapsena energia oli lakkaamaton ja mieli väsymätön -  nykyään omat rajat kohtaa useammin vähän kaikkialla. Ilmassa on sateen tuoksu astueassani ulos pääkopastani ja hetken ajattelen olevan vain onnellinen - kuitenkin tietäen että nämä täydet hetket, valtaavat vain hetkeksi ja sitten katoavat taas jonkin useimmiten mitättömän pienen muuttujan mukana. Jotakin mikä palauttaa taas tähän, kipeästi ryminällä muistuttaa rajakohdasta, päätöksestä jota en voi lykätä ikuisuuksiin sanomalla katsotaan.

Mutta mitä jos vielä hetken siinä suunnattomuudessa, elämä kantaa ja aika näyttää-ajatuksessa?