Tänään mua hymyilitti ihmisten liikkeet, bussin ikkunasta bongatut unohduksen hetket tuntemattomien kasvoilla, nykivä kulmakarva kiireisten askeleiden seasta, sekunnin murto-osan häivähdys ilosta vanhan miehen surullisissa ajan painamissa kasvoissa (olisin halunnut tavoittaa ajatuksen joka herätti kasvot hetkeksi henkiin), huitovat kädet keskellä liikenneympyrää, tuoreen rakkauden kasvot, hymyni heijastuksessa.

Toisinaan tunnen näkeväni jokaisessa ohikulkijassa kauneuden, että olisi tartuttava hihasta ja sanottava jotakin siitä, - niin yliampuvalta kuin kuulostaakaan, joo tiedetään.

Kaksi hyppii pimeällä kentällä käsikädessä, salama välähtää pimeyden seasta, säpsähdän. Kuvittelen naurun kasvoilla ja miten hiljaisuus täyttyy hetkeksi nuoresta euforiasta. Kuvittelen kuvan, joka vuosien päästä on muisto yhdestä  eletystä sekunnista ilmassa. Fiuh.

Hetkessä nykyisyys on muisto, elämän sen hetkinen olemus kiteytettynä yhteen kuvaan. Se saa kyyneleet silmiini, haihtuvasta ajasta. Aika on niin absurdia, ajattelen -niin olematonta ja olevaista, asettaa raamit olemassaolollemme ajatus ajasta, keksitty määritelmä ja kuitenkin kaikki pyörii sen ympärillä tai kaikkea se pyörittää, mukana, jäljessä... Jännä. Pieni poika surraa alamäen potkulaudalla ja jokin siinä näyssä saa mut heltymään päästä varpaisiin. Ajattelen hetken lapsuutta - oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, viime aikoina olen elänyt aika paljon sen ajan äärellä, hajanaisten kuvien seassa yrittänyt tavoittaa onnellisuuden ja vapauden perimäistä olemusta, yksinkertaistaa itseni lapsen tasolle, jossa elämä on vain se miltä tuntuu ja jokainen idea elettävän arvoinen. Ei hukkaan heittämistä, ei pelkoa olla nolo. Ei haparoivia askelia tai liikaa etsimistä.

Mutta mitä mitä miksi, miksi puhun nyt vapauden etsimisestä ja haparoinnista, koska oikeasti oikeasti, kaikki skulaa. Erihyvin suorastaan. Miksi siis lähden kiemurtelemaan väkisin vanhojen solmujeni sekaan,silloin kun ollaan tässä ja kaikki on hyvin koossa ja kasassa? Kumma ihmismieli.

Tänään näin myös pitkästä aikaa lapsuudenystäväni, sen joka on asuttunut maailmaani enemmin kuin kukaan muu. Tajusin kaivanneeni, tajusin että asuu edelleen, tajusin tulee aina asumaan. Toiset eivät muutu vieraiksi koskaan. Toisen kanssa kesän ensimmäiset pussikaljat (tai sidukat) ja vaivatonta olemista. Kolmannen kanssa nauroin eilen enemmän kuin aikoihin. Sellaista kuin kevään aurinko hohkaa ja ajatukset ovat vain pehmeitä. Hirmu hyvii momenttoi!

 Joten niin. Onni ole hyvä ja pysy siinä, balanssi, kiitos. Näin on hyvä, sitten kumminkin.