Hetkien virtauksia Viron mantereelta

Näin vanhemmiten sitä on oppinut löytämään uusia ulottuvuuksia isovanhempien kanssa ja tajunnut miten sukuside itsessään ei vielä luo mitään, vain nimike ihmistenpäällä ja yhteiset juuret joista olemme tulleet, joka on lähinnä pohja syntyvälle tai koskaan syntymättömälle siteelle. Määrittämättä tuntemisen ja yhteyden todellista syvyyttä. Pienenä sitä tunsi tuntevansa jokaisen sukulaisensa, tunsi tai luuli rakastavansa koska niin kuului.

Noh, me ollaan oltu läheisiä pienistä vuosista alkaen ja tämä rakkaus on elänyt vahvasti aina eikä se ole missään vaiheessa säpälöitynyt illuusioksi niinkuin tarinoista monet. Vaikka tietystihän rakkaus muuttaa muotoaan, kasvaessa ja ajassa tietyllä tavalla syvemmäksi kun ymmärryksen ja arvojen merkitys kasvaa, kun toisen tunteminen on moniulotteisempi taival - mutta ajassa kuin ajassa aina tavallansa. Vaikka samalla tavalla me vieläkin ihmettelemme yhdessä kuin lapsen sieluin. Maailman edessä me ihmiset ollaan kuitenkin aina aika pieniä. 

Sä olet täynnä tarinoita, ajoista, jotka ovat mulle tuttuja lähinnä historian kirjan sivuilta. Kerrot rakkaudesta kauan sitten, niissä tarinoissa elää aina ajattomuus ja universaali ymmärrys, rakkaus keskellä kaaottista maailmaa ja kaukaista todellisuutta, itselleni epätodellista. Puhutaan virheistä, joiden kautta elämä on löytänyt suunnan, virheistä, jotka ovat olleet välttämättömiä, löytääksemme tietyt merkittävät oivallukset, ollaksemme juuri tässä. Virheistä, jotka  ovat loppuen lopuksi näyttäytyneet vain käännekohtina, risteyksinä joista on lähtenyt tuore taival uusine mahdollisuuksineen. 

Kysyn miltä elämä tuntuu kaiken kaikkiaan juuri nyt, sanot kaiken olevan kokonaisvaltaisempaa kuin koskaan. Silmät kyynelissä jaamme hiljaisuuden, joka on kauneimpia pitkään aikaan. Tuntuu vain niin tärkeältä olla siinä.

Merten takaa huomaan ohimennen välähdyksin ikävöiväni sitä yhtä ja toivoisin voivani nukahtaa syliin, hiljaa lipua turvalliseen uneen. Ja yhtäkkiä, ehkä etäisyyden luoman perspektiivin takia, kaikki näyttää vain selkeältä, vailla epäilyksen häiventäkään. 

Tänään mua hymyilitti ihmisten liikkeet, bussin ikkunasta bongatut unohduksen hetket tuntemattomien kasvoilla, nykivä kulmakarva kiireisten askeleiden seasta, sekunnin murto-osan häivähdys ilosta vanhan miehen surullisissa ajan painamissa kasvoissa (olisin halunnut tavoittaa ajatuksen joka herätti kasvot hetkeksi henkiin), huitovat kädet keskellä liikenneympyrää, tuoreen rakkauden kasvot, hymyni heijastuksessa.

Toisinaan tunnen näkeväni jokaisessa ohikulkijassa kauneuden, että olisi tartuttava hihasta ja sanottava jotakin siitä, - niin yliampuvalta kuin kuulostaakaan, joo tiedetään.

Kaksi hyppii pimeällä kentällä käsikädessä, salama välähtää pimeyden seasta, säpsähdän. Kuvittelen naurun kasvoilla ja miten hiljaisuus täyttyy hetkeksi nuoresta euforiasta. Kuvittelen kuvan, joka vuosien päästä on muisto yhdestä  eletystä sekunnista ilmassa. Fiuh.

Hetkessä nykyisyys on muisto, elämän sen hetkinen olemus kiteytettynä yhteen kuvaan. Se saa kyyneleet silmiini, haihtuvasta ajasta. Aika on niin absurdia, ajattelen -niin olematonta ja olevaista, asettaa raamit olemassaolollemme ajatus ajasta, keksitty määritelmä ja kuitenkin kaikki pyörii sen ympärillä tai kaikkea se pyörittää, mukana, jäljessä... Jännä. Pieni poika surraa alamäen potkulaudalla ja jokin siinä näyssä saa mut heltymään päästä varpaisiin. Ajattelen hetken lapsuutta - oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, viime aikoina olen elänyt aika paljon sen ajan äärellä, hajanaisten kuvien seassa yrittänyt tavoittaa onnellisuuden ja vapauden perimäistä olemusta, yksinkertaistaa itseni lapsen tasolle, jossa elämä on vain se miltä tuntuu ja jokainen idea elettävän arvoinen. Ei hukkaan heittämistä, ei pelkoa olla nolo. Ei haparoivia askelia tai liikaa etsimistä.

Mutta mitä mitä miksi, miksi puhun nyt vapauden etsimisestä ja haparoinnista, koska oikeasti oikeasti, kaikki skulaa. Erihyvin suorastaan. Miksi siis lähden kiemurtelemaan väkisin vanhojen solmujeni sekaan,silloin kun ollaan tässä ja kaikki on hyvin koossa ja kasassa? Kumma ihmismieli.

Tänään näin myös pitkästä aikaa lapsuudenystäväni, sen joka on asuttunut maailmaani enemmin kuin kukaan muu. Tajusin kaivanneeni, tajusin että asuu edelleen, tajusin tulee aina asumaan. Toiset eivät muutu vieraiksi koskaan. Toisen kanssa kesän ensimmäiset pussikaljat (tai sidukat) ja vaivatonta olemista. Kolmannen kanssa nauroin eilen enemmän kuin aikoihin. Sellaista kuin kevään aurinko hohkaa ja ajatukset ovat vain pehmeitä. Hirmu hyvii momenttoi!

 Joten niin. Onni ole hyvä ja pysy siinä, balanssi, kiitos. Näin on hyvä, sitten kumminkin.

Pienen hetken katoan, unohdan miten isojen ihmisten kuuluu kannatella itsensä, kohdaten maailma tuntien jokaisen askeleensa kuin kaikki olisi jo kertalleen nähtyä ja tunnettua. Olla koossa miten olla koossa kun tunteet ovat liian isoja pienen mielen käsitettäväksi. Useimmiten tuntuvat olevan.

 Toisinaan tuntuu että olisin kuin kultakala, minuutin muistilla, hätkähdän kerta toisensa jälkeen törmäten oman kupuni seiniin, tässä ovat rajani ja loputtomat rikkinäiset kohtani jotka elävät osana jokaista tarinaa. Tunteet ottavat vallan jonka edessä kutistun - vaikka kuinka monta kertaa olenkaan todennut että höps vain (hullunkurisia) aivoimpulsseja rakasta ystävääni lainaten.

Oudoilla kulmilla, jätän jälkeeni yhden uuden alun, alun jota tavallaan olen osa mutta silti pienempi kuin kaksi. Kylässä, tuttu ja kuitenkin vieraana, arjessa vain ohimennen ja vilahduksin. Enkä tiedä miten olla, haluan löytää oman koloni sieltä. Haluaisin huutaa pelkoni pois niin että voisin olla aina vain vahva. Mutta näinä hetkinä olen kaikkea muuta. Onneksi on paljon hyvää, oikeasti, enimmäkseen kaikkihan on just nyt vain hyvää.

Lakatessaan haaveilemasta

Istun ventovieraan sängynlaidalla, katselen miten sen varovainen katse harhailee valkoisilla seinillä ja vaitonainen olemus ottaa tilansa, valkoisissa verhoissa ja anonyymeissä lakanoissa, loputtomassa valkoisuudessa sumuinen mielenmaisema. Ja mietin hiljaa; noin sen päivät kuluvat ja hukkuvat; tunnit seisovat paikoillaan ja tuleva on harmaa virikkeettömyyden jatkumo vailla odotusta.

Mielessäni syntyy hento kuvitelma siitä millainen ihminen sen katseen takana on joskus elänyt. Siinä kuvassa on paloa, pilke silmäkulmassa ja mustaa huumoria, pidättelemättömyyttä. Nyt se on haalea, etäinen kuva ihmisestä joka joskus on todella elänyt
, hauras kuin lapsi vanhan ihmisen kehossa. Iso mies pienessä kippurassa.
Sisälläni herää pakahduttava suru, mutta on pakko pysyä koossa. Tunnin ja kaksi istun sängyn kulmalla, hieron pieniä ryppyisiä varpaita ja yhtäkkiä tuntuu kuin valkoinen askeettinen huone ja sairaalan haju olisi imenyt meidät kummatkin tyhjyyteen, outoon raskauden ja avuttomuuden tilaan jossa jokainen sana on sanottava kuiskaten. Kaikki sanat hukkuvat mitättömyytensä sen suuruuden keskellä. Silti puhun, annan sanojen tulla virtana, toivosta ja kauneudesta, pieniä tarinoita elävästä elämästä, enkä lakkaa puhumasta vaikka tunnen taas naiiviuteni ja tietämättömyyteni.
Jostakin on löydettävä ripe toivoa.

Sä olet enkeli, hento ääni sanoo.  Mutta tosiasiassa olen hetken vain pieni tyttö, joka on eksynyt liian ison vastuun keskelle yrittäen sulkea toisen halkeamia korulausein ja sen pienen ymmärryksen verran mitä on ehtinyt 20 vuodessa saavuttaa, enkeli tekisi ihmeitä jos sellainen olisi. (Joskus toivoisin uskovani sellaiseen.) Mutta niin, miten nostaa toisen pystyyn sellaisesta mistä ei tiedä mitään, tarvitaan silta (eläytyäkseen, ymmärrys) jotta ote olisi tarpeeksi vahva - enkä tiedä mistä rakentaa sellainen.
Mutta lupaan palaavani.


Ulkona poltan tupakan, sauhujen mukana muutamat pakahdutetut kyyneleet, haihdutan ilmaan raskaan harson, heijastuksen toisen tuskasta. Palaan omaan elämääni, se tuntuu kaiken sen rinnalla sopivan pieneltä ja helpolta ja kaikki on vielä mahdollistä, siinä hetkessä ajatus saa alleen aika paljon voimaa. Siinä kuplassani olen turvassa. On oltava aika kiitollinen tästä kaikesta, jaloista jotka kantaa, mielestä joka toisinaan horjuu mutta ei vielä koskaan ole kadottanut toivoaan kokonaan.

                                                                                                                                                                                                                                                

Olen ollut viime päivät aika onnellinen. Sillä tavalla vapaa ja kevyt, unohtanut kuilun ihanteen ja toden välillä ja vain elänyt. En tarvitse mullistuksia ympärilleni, saadakseni kuitenkin loksahduksia sisälläni aikaan, loppuen lopuksi kaikki voi lähteä yhdestä kohtaamisesta tai lauseesta jonka bongaan bussipysäkkiin raapustettuna. Tiedän ettei pitäisi tarttua jokaiseen loksahdukseen sillä asenteella että tästä eteenpäin kaikki on helpompaa, mutta joka kerta hairahdan uskomaan siihen että jokainen muutos on pysyvämpi kuin sata edellistä. Totuus taitaa kuitenkin olla ettei elämä koskaan lakkaa olemasta satunnaista rämpimistä ja kamppailua, on tietyt pisteet joita kuitenkin kantaa mukanansa ja tapansa tuntea ja kokea. Se on mitä on ja sen mukana on elettävä, turha taistella liiakseen tosi-asioita vastaan, koska jokainen niistä ei taida olla vielä valmis muutokselle.

Mutta NYT just ei ole väliä sillä mitä tulee huomisen päivän mukana tai siitä edeltävän ja koko loppuelämä, koska nyt hymyilen siksi että elämä ihan oikeasti on aika kivaa.

Eilen tanssittiin aamutunneille saakka ja neljältä hipsittiin kuorsaavaan taloon. Se oli mega hyvä ilta.

Ps. Harmittaa etten ole kovin jaksanut kameraani kanniskella viime päivinä, mutta tässä yksi sairaan onnellinen hetki viikon takaa:, (true love, serkkumimmi!)

Ja niin, yöfunderointia

Kahlaan läpi päivien, latelen hölmöjä latteuksia ja purkaudun ihmetellen tuleeko aikaa jolloin voisin todeta joo eipä tässä ihmeitä, ei mulle oikeastaan kuuluu mitään. Jo viikko saattaa olla suurta sisäistä mullistusta ja kasa (kuvitteelisia) oivalluksia ja käännekohtia, todellisuudessa kyse on usemmiten kuitenkin vain hetkellisistä tunnetiloista jotka eivät tulevaa kummemin hoksauta suuntaan taikka toiseen. Yhteen pieneen hetkeen pakataan taas puoli maailmaa ja paikkaan ikävää joka on ehtinyt kertyä. Mutta miksei välillä voisi vain sydänkin hiljentyä, mietin, näiden viikkojen keskellä kun ei oikeastaan ihan totta ole tapahtunut mitään. Todeta että kaikki on vain tavallista, ei mullistavaa. Ja se on ihan okei. Tavallisuus tekee vain mieleni levottomaksi, kaipaavaksi, liikaa tilaa ja vähäpätöisyyttä.

Huomaan kaipaavani ääripäitä. Sillä välillä tuntuu, että vain niistä elän todella. Ääripäiden voimasta toisiinsa, laitamilla elämä paisuu isoksi kauneudeksi tai isoksi rumaksi suruksi, mutta ainakin olemassaolo enemmän kuin epämääräistä höttöä ja haalistunut mieli. Mitään en itsessäni pelkää niinkuin tyhjyyttä, Kumpa osaisin selittää. Kaipaan tunnetta. Ääripäät muistuttavat siitä että olen tässä, vahvasti olemassa ja että jokin vaikuttaa syvästi, sidoksesta kaikkeen tähän. Ja kaikki on kaikki, hyvä ja paha äärilaita, mutta tarvitsen nämä kaksi voimaa ollakseni oikeasti.

Nyt on vähän pieni mieli ja uupuneet ajatukset jotka toistavat itseään, mutta tasapaksun turvissa elämä ei ainakaan ole heikoilla jäillä. Se vain on ja se kai se on välillä ihan hyvä vaikken osaakkaan oikein elää sen turvissa. Olen niin jatkuvan seikkailun tarpeessa, koska that`s me! Hölmöä.

ps. O ou. Välillä pelkään kuulostavani dramaattisuudessani vähän Jipulta. Kaikella rakkaudella, digaan jopa hänen musiikkia, mutta ihmisenä vain aikamoista ylidraamailun meininkiä. Meitsi nyt vaan tuppaa menemään vähän överiks välillä, mahtiponteilu on the way to go mulla sitten vissiin.

Elävästä elämästä, rakkauden flowista ja sen sellaisesta mikä meissä on pehmeää

Se sunnuntai oli kuulas ja sydäntä sykähdyttävän kaunis.

 Brunssilta...

Elämästä häkeltynyt

Välillä ote syntyy hetkessä, perhosvaikutuksen voimasta, sattumista tai palasesta joka yhtäkkiä loksahtaa niin että yksi tyhjyys täyttyy. Kohtaan sattumalta salaa ikävöidyt kasvot kahvilan nurkasta ja löydän toisen todemmin, yksi ihmissuhde syventyy ja toinenkin kokee tärkeän havahduksen hetken. Piirtyy muutama tärkeä merkitys ilmaan. Aika seisahtaa toisen kasvoilla, ja kevät loihtii sisälleni uutta voimaa. Mä olen niin paljon enemmän tässä kuin vuosi sitten, kaikki on oikeastaan aika hyvin kasassa. Ja missä välissä kaikki tapahtui, rohkeampi ote kaikkeen, elämiseen itsessään. Sanoissani ei ole koskaan voimaa tarpeeksi, mutta silti en lakkaa kirjoittamasta, siitä miltä tuntuu tuntea ja olla elossa näin äärimmilleen kuin satunnaisissa sykähdyksissä ja tästä kaikesta. En enää hae kirjoittamiseni kautta mitään sen enempää, olen vain yksi hölmö flow joka hölisee milloin mitäkin ja "luomiseni" ei pyri muuttamaan kenenkään maailmaa, mutta silti tuntuu itselleni tärkeältä sanoa nämäkin sanat ihan vain sanoakseni koska nyt tuntuu siltä.

Ps. Hui aika jännää olen alkanut pitämään videopäiväkirjaa, siis ihan vain itseäni varten mutta kumminkin. Se on semmonen itsensä kohtaamisen haaste, aika hurjalta tuntuu vielä, mutta oon alkanut jo hahmottaa itseäni vähän eri tavalla, hiffaamaan juttuja ja sitä miten itseäni ilmaisen. Kuka on se joka puhuu itselleen, kun ei ole kenenkään heijastuksia, kertoja ääni on erilainen, vieras ja samalla niin tuttu. Muistuttaa yllättävän paljon sitä sisäistä ääntä.Kokeilkaapa, itse inspiroiduin kun yksi kaveri on vuoden verran pitänyt ja hehkuttanut.

Nähdäkseni

'

En tiedä mistä aloittaa, mihin tarttua kertoakseni asiat niin että merkitykset asettuisivat oikein. Viime viikot ovat olleet merkillistä ja outoa aikaa, raastavaakin. Ja samalla monessa mielessä myös hyvin vähäpätöistä, päiviä joista on jäänyt käteeni vain turta katse peiliin ennen unta. Levoton mieli joka ei anna tilaa rauhalle, katse joka vaatii muuttumaan väärällä hetkellä ja päivät joissa on lipunut pois itsensä luota. Ympärilläni on tapahtunut suuria asioita, elämän mustia käännekohtia joiden edessä ulkopuolisena tarkkailijana on voinut tuntea olevansa vain totaalisen hukassa. Asioita joiden ympärillä sanat ovat turhia, mutta silti tuntien itsensä riittämättömäksi kun niitä ei löydä. Ja yhteen halaukseen sitä yrittää mahduttaa kaiken sen missä tulevat sanojen seinät vastaan. 

Tänään heräsin monen viikon jälkeen taas elämän hekumaan, auringon hehku rakkaan kasvoilla herätessäni oli onnellinen näky ja isoisän tuttu tuoksu lämpimässä halauksessa jota yhtäkkiä tajuaa kaivanneensa hirveän paljon. Huomasin ajattelevani mä rakastan sua, mutta en sanonut ääneen. Ja sitten oli maailman suloisin brunssi joka kesti aamusta iltaan, tiiviskasa levällään naurun rytmissä hytkyen. Silmät kiinni ja elämä kantaa.

Hetkessä lakkaan kaipaamasta muualle ja kantamasta huolta jolle en voi tehdä mitään, kaikkea sitä mikä on liian kaukana vaikuttaakseni ja lähetän mielessäni lentohalauksen rakkaan matkaan joka istuu lentokoneessa kohti Nepalia ja toiselle surun äärellä. Ajattelen ikävää, miten monella tavalla se juuri nyt koskettaa. Miten monin tavoin ikävä saa muotonsa ja merkityksensä yhdessä ihmiselämässä. Ajattelen loputonta ikävää, ikävää joka jää asumaan ihmiseen toisen poistuessa ja miten vähän siitä ikävästä tiedän. Ikävää jolla on raaminsa, onni siinä ikävässä jonka tietää päättyvän kun toinen tulee takaisin. Ikävää elettyyn ja ikävää kaikkeen, ympäripyöreää ikävää joka ottaa valtaansa hetkinä jolloin elämästä tuntuu puuttuvan jokin oleellinen palanen.

Ja yhtäkkiä elämä tuntuu saaneensa ihan uudet mittakaavansa, niinkuin hetkessä sitä olisi yhtäkkiä havahtunut kaikkeen uudella tavalla. Miten väärissä mittakaavoissa olenkaan antanut itseni tuntea ja murentua. Kun kaikki on kasassa ja silti on antanut itsensä kaatua. Kun kaikki on hyvin ja silti löytänyt porsaanreikiä johon on tarttunut liikaa.

Tilasta rajalla ja mielen hulabalooot

Katoan tunteihin, harmaa Helsinkia avautuu ikkunalaudaltani ja mikään ei hetkeen kosketa, olen tarkkailija, hiljainen hehku kulmalla, kätkö joka ei osaa selittää edes itseään ja varovaiset sanat joita etsii sumusta päässään. Kaikuu kadun ääniä ja tuulen humina jossa hiutaleiden tasainen tahti ei muuta vain vähän turta mieli ja hiljaisuus sisälläni. Tässäkö sitä taas ollaan, katkeransuloista sitähän tää kaikki on. Olisit nyt kerrankin lempeä, voisimpa ohittaa varjopuolen. Tarttuisin käteesi ihan milloin tahansa. Mussa on rohkeutta tarttua, mutta ei ojentaa omaani vielä, ei just nyt ei ihan vielä. Kaipaan varmuutta, liikaa jokaiseen askeleeseeni.

  Tää pyörre tekee mut hulluksi, liikaa funtsailua ja kaipuu toiseen. Ei tässä oo järkeä, horjahdin vain hetken verran. Kai ne on vain nää harmaat sunnuntait, miten mitättömältä oma elämä tuntuukaan toisinaan. Olen kyllästynyt elämään tunnustellen askeleitani liikaa, niin helposti kaikki jää paikoilleen kun odottaa vain hetkeä oikeaa hetkeä. On kai luotava ne hetket itse, mutta milloin on valmis pistämään itsensä alttiiksi, onko järkeä, onko hitto vie kuka sen kertoisi. Intuiitio, mutta suurten "valintojen" edessä siihen luottaminen tuntuu heikolta jäältä.

Mutta elämäänsä ei voi laskelmoida loppuun asti, joskus on vain mentävä. Go for it, helppohan se on sanoa, anna elämän kantaa ja vittu kaikki on tässä ja nyt joojoo, carpe diem ja hiiohei. Toisinaan sitä kääntää takkinsa itselleen ja kiva on hetki tässä olla oikein kyynisenä ja uhmakkaana. vähän kieriskellä itsesäälissä, ei sellaista kauaa jaksa kun on kasvanut jo näin isoksi että ymmärtää miten vähän sillä saa mitään aikaan. Kohta elämä havahduttaa taas ja järjestykseni palaa.

Tunnen oman naiiviuteni kyllä, lapsellisuuteni tietyissä jutuissa kuten tähän hetkeen kiteytyy, mutta tässä sitä kasvetaan, kootaan kokonaisuutta ja välillä taannutaankin joo se on tän homman kiertokulku vaikka se onkin välillä vaikea hyväksyä itsessään. Mutta mä yritän antaa tilaa, tärkeintä antaa tilaa.

Kaikki muuttuu hiljakseen, antaa muuttuu vaan. mähän kuljen tän kaiken mukana, kasvan osaksi jokaisella askeleellani

Muistan kuvan nyrkkeilysäkistä, vuosi taakseppäin pakenin siihen kuvaan usein. Siinä olin voimakas ja tunteeni saivat järkevän muodon. Ei selityksiä, vain liike, joka puhdisti. Yksinkertaiselta tuntui paeta vihaansa ja hölmöytensä jättämää riittämättömyyttä fyysisen voimansa kautta. Kun keho kantaa, vaikka mieli ei ole koossa. Kun tunnetta on liikaa, sanat tuntuvat usein turhilta, koska niitä ei koskaan ole tarpeeksi ja se minkä yrittää sanoa, muuttuu latteaksi ja haaleaksi versioksi totuudesta. Silloin osaan vain itkeä ja sanoa emmä tiiä, tää jotenkin emmä tiiä. sattuu. Ja käännän katseeni pois.

Nyt se kuva on kaukana. Eilen yksi puhui siitä mikä joskus olin, kysyin hämilläni missä hetkessä tämä mikä oli, sai uuden muotonsa. Yksi vuosi, kaikki on tapahtunut vaivaisessa vuodessa, vaivaisessa vuodessa heikkouteni on väistynyt ja olen alkanut elämään. On tunteita joiden edessä luhistun edelleen, on epävarmuus jonka kohtaan tiettyjen ihmisten läsnäollessa ja uusissa tilanteissa, mutta silti kaiken kaikkiaan hallitsen kokonaisuutta enemmän. Olisi niin monta joille tahtoisin nyt sanoa, katsokaa, olitte väärässä. Musta on muuttumaan. Mutta mitäpä niille todistelemaan, jotka tekivät siirtonsa jo. 

Niin moni hetki on mennyt, niin moni kohtaamista joista olen saanut oppia ja kasvaa. On ollut monta alkua ja monta loppua. Tarinoita jotka ovat hetkessä kasvaneet merkittäviksi mutta loppuneet sellaisella ryminällä että on ollut vaikeaa käsittää. Monta rakkauden alkua, jokaisessa päätöksensä tavalla tai toisella, ilmaan haihtuen tai kuin seinä siinä vaiheessa kun tulevat sanat jotka tekevät kaikesta liian totta. Tässä hetkessä kaikki on auki, niin kauan kun ei ole sanoja, ei ole myöskään suljettu mitään pois. Tavallaan aika kutkuttavaa, mutta samalla pelko siitä miten lähellä on reuna joka ratkaisee. 

Mutta mä elän ja tuntuu hemmetin hyvältä elää ja olla vähän näin ja noin levällään sydämeni tahtiin.

Valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt itseeni uudella tavalla

Siis ihan kummia hetkiä kertaa sata huutomerkkiä. Kaiken tavallisuuden seassa, valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt muutaman kerran ajatukseen mitä hittoa, missä mä olen, tää ei oo mun elämää. Niin kuin irrallisia palasia kaikesta siitä minkä kokee omakseen, eksyneenä vahingossa osaksi outojen kohtaamisten kautta. Sumun takaa, tutkailen väreilevää maailmaa kuin hidastetusta filmistä joka kertaa toisensa jälkeen repeattaa ja yritän koota sitä uusiksi. Mutta maailma katoaa edestäni, sirpaloituu aina ennen kuin ehdin saada sen valmiiksi. Näen kasvosi utuna ja todellisuus on täällä hetken vieras ja etäällä kosketuksestani, en tiedä onko se hetki minuutteja vai tunteja, kuulen vain kitarasi sävelet jotka luovat rytmin jonka perässä en pysy, rytmin jonka elän jokaisen aistini voimin. Olen sen keskellä pienempi kuin tahtoisin enkä osaa sanoa sanaakaan.

Eilen napattiin ystävä hyvän kanssa bussi x ja päädyttiin oudoille kulmille missä hiljaisuus kaikui kerrotalojen sekamelskassa, Kannelmäen pubiin kävi tiemme loppuen lopuksi. Meitä ympäröi toinen vieras maailma (erilainen kuin edellisenä iltana) surullisia ihmiskohtaloita joiden humalainen katse on täynnä melankoliaa ja harhailee kaukaisuuteen, ehkä se hakee elämää joka ei koskaan toteutunut sellaisena kuin sen ehti mielessään rakentaa, jotakin kadotettua aivan varmasti. Ja sitten me, kontrasti - kaksi iänikuista hönöä jotka tanssahtelevat elämän impulssista toiseen eikä mikään ole vielä kulunut loppuun, mikään mahdollisuus ei ole vielä kaadettuna kumoon. On tää elämää, on tää, merkityksettömät hetketkin ovat osa merkittävää kokonaisuutta ymmärrän ja sitten ovat nämä, joista havahdun siihen että hitto miten siistiä elää.

Nykyään olen oppinut vaatimaan vähemmän, rakastaakseni elämää, olen oppinut tyytymään itsessänikin vähempään -todeten, kaikki on ihan hyvin jo näin eikä tarvii muttuu, ei tarvii väkisin myllätä itseään ympäri, löytääkseen. En enää aivan tiedä mitä löytämisella tarkoitan, en edes tiedä mitä varsinaisesti etsisin. Iänikuisia ovat tietyt kysymykset ihmisessä, mutta vastaukset muuttuvat jatkuvasti elämän liikkeen mukana. niitä ehtii vielä myllätä, en kuitenkaan jaksa kuluttaa itseäni loppuun mylläämällä liikaa. en enää.

Olen tuntenut itseni olevaksi ja toisaalla haaleaksi versioksi itsestäni, ennen kaikkea vähän eläväksi kaaokseksi, mutta nykyään osaan elää sen kaaoksen keskellä, koska palikat ovat tulleet tutuiksi. tai jotakin en aivan osaa selittää.

ps. filmifotoi vähän, eikä mitään muokkailu-meininkejä.

Pala palalta rakentelen, vähän tsekkailen ja muovailen, alan nähdä vuosien jäljen

Vastapäisessä ikkunassa syntyy ilmavirta, näen kuinka käsi syöpyy poskeen ja kattolamppu heilahtaa. sitten kasvot katoavat hämärän peittoon. Säpsähdän koko kehoni lävitse käy kavahdus, ja hetken kaikki on pysähtynyt ja hälyinen äänimaisema takanani karannut pudotessani tähän kuvaan. Olen kaukana, monen korttelin takana enkä tiedä siitä elämästä yhtään mitään, vain kahdet kasvot hämärässä joiden piirteitä on mahdotonta erottaa ja tämä kumma hetki. Näen sekunnin murto-osan yhdestä olemassaolosta ja tunnen tietäväni enemmän kuin moni lähellä. Ehkä kuvittelin. Ehkä näinkin vain lampun heilahduksen ja kuvittelin liikkeen joka sai ilmavirran aikaan kuin tyhjästä. Niin se ehkä oli, ehkä. sekuntissa kuva on kadonnut ja kun lamppu lakkaa heilumasta, palaan.
Tähän. Istun Sky Barissa, koulumme ruokala, ylväs nimi ja kaaottinen todellisuus, yhtä suuri kuilu kuin illuusiolla mitä olin kehitellyt näistä vuosista lukiossa johon kuvittelin kasvavani kiinni. En kuitenkaan kasvanut ja kohta jo lähdenkin, vuodet sulautuneena toisiinsa. Olen kulkenut mukana, sitten kumminkin, kaiken aikaa vaikka välilllä luulinkin eksyttäneeni itseni tänne kokonaan.

Taiteilija, ajattelin pienen hölmön sydämeni voimin, ties vaikka musta tulee taiteilija - kirjailija, ajattelin vaikka tosiasiassa enää en edes tiedä miksi. Nykyään kirjoitan vain satunnaisia ja irrallisia pätkiä elämistä tässä ja ympärilläni, teille ventovieraille ja muutamalle rakkaalle. Vain pätkiä, tavallaan aika turhaa tuumin usein. Mieleni ei enää osaa koota punaisella langalla sivukaupalla yhtä kokonaisuutta. Pienenä kirjoitin kaiken aikaa, kuvittelin että musta kasvaisi oikea helmi - myöhemmin ne tarinat eivät ole näyttäytyneet sen ihmeelisempinä kuin kenen tahansa pikkumielen hömpötykset. Mutta se oli kuitenkin jotakin mistä elin silloin ja muulla ei kai ole väliä. Kirjoitin paljon rakkaudesta, kaiken aikaa asetuin sen yläpuolelle niinkuin siitä olisi jotakin todella tietänyt. Hohoh naurettavaa, mutta tavallaan ihan suloista näin tarpeeksi usean vuoden etäisyyden takaa. Oikeastaan olen se aika sama vieläkin, sitten kumminkin, (siis rakkaus-jutussa en helmi-kuvitelmissa).

Kyllä sitä kymmenessä vuodessa ehtii aika paljon ymmärrystä mukaansa haalia, mutta myös kadottaa taitonsa elämiseen, elämiseen impulsiivien vietävänä ja paljaana vilpittömyydessään ja ilossaan, vapaana itsessään, ei peittoa päälle, valot saavat olla kohti enkä pelkää katsoa teitä silmiin koska vielä en ymmärrä mitä pelko on ja miksi tuntea pelkoa kun voi rakastaa.

Mutta jossain vaiheessa sitä tajusi että juuri siksi tuntea pelkoa että rakastaa niin saamarin paljon. Nyt pitäisi kirjottaa äikän esseitä, kilokaupalla mutta kirjoitan tätä koska aivoni kapasivat lepoa, vapaata hölötystä hetkeksi. Ja sitten päädyn aina puhumaan rakkaudesta, hölöööö niinkuin elämä ei olisi mitään muuta. Mutta kun rakkaus on kaikessa, se on se on se on. siksi. näissäkin tavallisissa päivissä kiireiden keskiössä.

Omalle pienuudelleni nauraen, heitä ylävitoset huikkaan ei tää oo mikään murheenkryyni tää elämä

 On niin kovin tunnetta kaikessa, sanasi kauan sitten uskalla elää ovat kasvaneet todeksi. Sanat teoiksi ja elämäkseni. Yöstä on turvallista kävellä pitkin katuja käsikynkässä kun koko maailma keinuu hiljaisuudessa askeleidemme tahtiin ja elää kärrynpyörissämme keskellä tietä. Tuomiokirkon portailta kaikki avartuu eri tavoin kuin se on ennen avautunut. (Sillä sisälläni jokin on mennyt eteenpäin, kuihtunut ja kasvanut, syntynyt kuin uudeksi niin tämä kaikki minkä olen jo toistanut moneen kertaan.) 

Kaikki on tuoreempaa, kirkkaampi mieli ja valoa kohtaavissa katseissa. Viimeksi siellä istuessani olin eri, olin keskeneräisempi kuin tänään. Yhden kanssa löydetään toisemme uudestaan, uudella tavalla, oikeammin kuin ennen, näinhän tämän kuului mennä, ajattelen. Näin tämän kuuluu olla.

Joskus vaaditaan etäisyys nähdäkseen mahdollisuuden ja mahdottomuuden, saavutettavan todellisuuden kahden ihmisen välillä. Mutta nyt näen kaiken, oman hölmöyteni ohitse. Olen eri kuin silloin, en vajoa enää tunteisiini ja tukahdu pienuuteni, toisen loistokaan ei saa enää rakkaudessa sillä tavalla kutistumaan ja itseltään katoamaan. Moni asia on helpompaa, osaan ottaa tilani ja uskoa omien askeleideni voimaan.

Toisen kanssa hiljaisilla kaduilla, puhutaan rakkaudesta, olisipa aika kiva olla rakastunut sanot. Mietin olisi ja sitten mietin toisaalta hyvä näinkin. Onhan kuitenkin käsi johon tarttua, ihmisiä joihin painautua kiinni, joiden kanssa pelkoni katoaa ja kaikki on suurempaa. Haluan lakata kaipaamasta, lakata ripustautumasta siihen kaipuuseeni, sillä kaikki se vie etäämälle tästä. 

.

Etsimättä, löydänkin, nappaan tuulesta kiinni huojuen ja olen koko olemassaoloni voimin tässä

Olen tässä, viime päivät tai ehkä viikotkin, olen ollut vain tässä, tarkkaillut hiljakseen lipuvaa aikaa. Ei hätää, ei yhtään mihinkään, yön pehmeys on hyvä ja kantaa oikealla tavalla. Kirjaimet lipuvat, sanat etsivät muotoaan utuisesta unen sekoittamasta mielestä. Tämä häilyvä tila on avara (muutokselle, mille? Jollekkin sen tunnen). Sanat; mistä löytää oikea tapa niitä kuljettaa, mistä luoda eheä muoto, joilla avata maailmani näkyväksi - olen ehkä lakannut vähän etsimästä sitä. Olen lakannut etsimästä sitä elämässä ylipäätänsä, sillä olen tajunnut, että sisälläni ajatus yksinään ei luo loppuen lopuksi paljoakaan muutosta, en saa säröjäni ja henkisiä kahleitani katoamaan vaikka vuoden meditoisin hiljaa. On mentävä konkretian tasolle, elämisen tasolle. Usemmiten vapauteni elää eniten niissä hetkissä joissa liian paljas tietoisuus katoaa. Tai ehkei tietoisuus, mutta liika tiedostaminen, sillä häivytän vain itseäni pois.

En voi koskaan nähdä itseäni ulkopuolelta, se on tosifakta, itsestäänselvyys jolla en maailmaa kovin heilauta. Peilikuvanikin on vain sisäistä heijastustani täynnä, joten on aina minä ja sen monet muodot jotka ovat objektiivisen perspektiivin välissä. Olen ajatellut lopettaa funtsailun että mitä te ympärillä funtsaatte. Jokatapauksessa tapani olla, on aina vain itseäni, en osaa muotoutua kenenkään kautta toiseksi. Olen roikkunut elämäni aikana niin monissa turhissa asioissa, liian monessa ihmisessä ja asiassa, tiedän, (yksi menetetty ihmissuhde, (menneisyydessäni) roikkumiseni vuoksi herätti ja ravisti tähän.) Aika siis lopettaa, todella lopettaa.

Vuoden viimeisiä viedään, hullua miten aika on taas mennyt, ohitseni ja lävitseni. Miten välillä olen elänyt niin impulsiivisella tavalla, kaiken ottanut vastaani vahvasti kokenut vahvasti ja toisinaan kadonnut melkein itseltänikin, latistunut koko universumi lävitseni tunteiden lamaantuessa ja pirstaloituessa.

Mutta olen oppinut paljon, vielä tässä vaiheessa elämää yksi vuosi on iso kasvun askel, vaikka en kaikkea osaa vielä nimetäkkään - tiedän että kaiken hukkumisen ja hajoiluiden jälkeen, voin luoda kuvani uudella tavalla tai luon jo. Kasvoni ovat jotenkin levollisemmat, olemukseni seesteisempi tai vähintään sisäinen tilani. Tämä on hyvä piste, kaikki on hyvin.